Lahoavista puista ja eräästä autiotalosta

Nukkumattoman yön ollessa lopuillaan, hän näki kuinka valo alkoi hiljaa paljastaa pimeyteen liuenneita puunlatvoja. Ilma oli kylmänkosteaa ja sakeaa, se virtasi vaivoin keuhkoihin ja vapautui ulos pehmeänä höyrypilvenä, jonka pimeys vielä oli tarpeeksi vahva nielaisemaan. Miriam istui puoliksi sortuneilla portailla paljaat sääret ristittynä alleen. Kylmä kivi raapi ihoon valkoisia naarmuja, varpaankynsistä hioutui irti vaaleaa pölyä.

Portaat olivat sortuneet, mutta niiden etureunassa sattoi yhä erottaa vuosikymmententakaisten kenkien kuluttamat uurteet. Se nainen oli aina kävellyt aivan portaiden oikeaa reunaa, tukeutunut kaiteeseen aivan kuin päästääkseen jonkun toisen, näkymättömän, kulkemaan ohitseen. 

Nyt Miriamin jalkojen alla, kuolleen talon rakenteissa asuivat enää supikoirat, kastemadot ja kosteus. Viinimarjapusikossa mäyriä. Pihalla suuri kuusi jonka latvusto haarautui kahtia kuin taikavarpu.

Ullakolla nukkuvat lepakot. Eläimet, jotka päivisin muistuttivat päät alaspäin hirtettyjä vainaita, havahtuivat heti pimeän laskeuduttua. Niistä tuli levottomia aaveita, jotka lensivät ilmassa sokeina ja yhtä äänettä kuin usva, joka heti aamun koittaessa vaihtoi paikkaa niiden kanssa. Välillä pimeyttä halkovat terävät siivenkärjet hipaisivat poskipäitä kuin ohuet sormet.

Hän kuvitteli ne aina sormiksi, sormiksi jotka yhtyivät kämmeneksi, käsivarreksi ja olkapääksi. Olkapääksi joka kiinnittyi kylmää hohkavaan vartaloon. Muisto sai Miriamin vavahtamaan.

Valon vyöryessä hitaasti ylös rinnettä, Miriam nousi jaloilleen ja loi viimeisen silmäyksen valkenevalta taivaalta pakeneviin tähtiin. Hän jätti yrteistä ja tammenlehdestä käärimänsä savukkeen palamaan loppuun portaiden päälle ja asteli jalat tunnottomina pihamaan poikki kohti kuusta. Puun tiheät alaoksat taipuivat omasta painostaan hipomaan maata kuin jättimäisen hameen laahus.

Kun Miriam kumartuen sukelsi sen telttamaisten oksien alle, hän ei tiennyt pistelivätkö hänen jalkojaan kuivanneet neulaset vai virtaamaan lähtevä veri.


(En tiedä mitä tämä blogger oikein tekee tekstille. Rivinvaihdot ovat välillä ihan älyttömissä kohdissa, enkä minä voi sille mitään.)

lauluja varkaille

Juuri nyt minä olen jostain syystä äärettömän onnellinen, sentimentaalinen, ja kuuntelen musiikkia siinä toivossa että se riittäisi tukahduttamaan onton kuminan korvissani.

En pidä tuulesta joka saa joen aaltoilemaan. Vastatuuli on aina myötätuulta voimakkaampi ja minä näin miehen pyöräilevän tasaisella maalla ilman että hänen tarvitsi edes polkea. Ikkunamme alla on tuulessa vääntynyt liikennemerkki, tänään ilma on metalliakin kovempaa. Sen luulisi laittavan ajatuksia uuteen järjestykseen. Ehkä tämä on paikallaan yltäkylläisen joulun päätteeksi, muistutus siitä että vaikka rahaa ja materiaa olisi riittämiin niin pelkkä virtaava ilma voi repiä kattonne irti. Olen niitä ihmisiä, jotka uskovat liian helpolla lähes mihin tahansa paitsi uskontoihin.

Itseasiassa syömishäiriökin muistuttaa ihmeen paljon harrasta uskontoa (pidän tätä ajatusta todisteena paranemisesta tai ainakin sen etenemisestä). Katumusharjoituksia, rituaaleja ja paremmaksi tulemisen toivo. Joskus pidemmälle vietynä se tunne, ettei tee tätä enää vain itsensä vuoksi, vaan jonkin muun painostuksesta. Se sama asia ajaa nähdäkseni myös joitakin hartaita, vanhollisia uskovaisia. Toivo pelastua ja parantua, tarpeidensa tukahduttaminen ja itsensä luovuttaminen johonkin parempaan turvaan, varmuuden ja pelastuksen etsiminen. Jossain määrin myös itsensä kohottamien "syntisten" yläpuolelle. (Tämä ei todellakaan ole yleistys.)
Usko vain on tietoinen valinta, syömishäiriö harvemmin. Mielenkiintoisinta on lukea kuinka joku kokee parantuneensa löydettyään uskon. Ikään kuin he vain siirtäisivät käskevän voimansa ja turvapaikkansa toisaalle. En tarkoita, että se välttämättä olisi huono vaihtoehto, mielenkiintoinen vain.

Katoavaisuus paperilla

ja metallin muotoon valettuna,

piilossa.

Mitä vikaa on katinkullassa?

Grafiitista luotujen maailmojen kirja,

miekka

jolla sen sodat soditaan

ja unohdetaan.

Lumimyrsky.

Päältä kaunis muisto,

jota ei edes koettu.

Utelias, pettyisit.

Ne ovat olemassa vain yhdelle.

(ja päästä irti siitä, minkä luulet tietäväsi.)



mahdollisuuteni muuttaa saturnukseen

Ja huoneen reunamilla metallilusikat kolahtelevat posliiniin, merkkaavat pisteet puoliääneen mutistuille lauseille. Vähemmän henkilokohtaiset asiat näkyvät terävinä huippuina graafissa ("ilman, sokeria, lounassalaatti, haudutettuna...")
Pöydät muodostavat ympärilleen vakaat mutta niin särkyvät lasikuvut, eikä ole yleistä hälinää, vain pieniä ja hiljaisen intiimejä tilanteita. Tällaisissa paikoissa on mukava kirjoittaa koska ne luovat kuvitelman, ettei kukaan huomaa minua ja toisaalta voin itsekin olla huomaamatta muita. Tarpeeksi rauhallinen paikka olla samassa tilassa  ja kuitenkin erillään.
Siellä minä tunnen taas kerran olevani ennen kaikkea tarkkailija. Unohdan jokaisen niistä hetkistä, joiden ansiosta otsassani voisi lukea: 4/5 sokea.
Joskus ajattelen sen niin, että neljä viidesosaa minusta huomaa vain ne asiat joita muiden silmät eivät, mutta saatan myös erehtyä sanoessani näin ja ehkä juuri se on sokeutta, sitä ettei osaa nähdä ihmisten ja tilanteiden taakse mutta niiden ympärille sitäkin paremmin.

Edessä on pari viikkoa toisiinsa sulautuvia päiviä, ehkä kuitenkin hieman edesottamuksettomampia kuin yleensä, minä odotan innolla. Olen suunnitellut yhdistäväni tehokkaasti kaksi asiaa ja kuuntelevani kirjoja äänilevyiltä samalla kun pirrän.

ikkunattomuuskompleksi

Miesmatkustaja raivoaa bussikuskille pysäkistä jota ei ole olemassakaan mutta jolla hänen olisi pitänyt ehdottomasti jäädä pois. Minua nuijitaan nyrkeillä sisältäpäin, näyttelen hyvin välinpitämätöntä uhria ja onnistun, ellei lievästi tuskaista asentoa oteta huomioon.

Tänään en kestänyt 75 minuuttia enempää koulussa ja lähdin vaikka minulla on tapana suhtautua tällaisiin tilanteisiin 'kyllä minä vielä seuraavant tunnin kestän. Ja sitä reuraavan'-asenteella . Sanon jollekin jotain epämääräistä pahasta olosta ja häivyn. Se on ihmeellisen helppoa.

Kotona vastassa on nippu kaupasta ostettuja kortteja, joiden postitus on luultavasti tuottanut lähettäjilleen yhtä paljon iloa kuin oksennukeen astuminen. Kaiken lisäksi ne ovat rumia, minkä jälkeen en enää näe niiden olemassaololle mitään järkevää syytä.

Luen ylikeskittyneesti kirjaa ja yritän selvitä hieman epävakaan oloni kanssa vaikka se jatkuvasti valtaa uutta alaa aivoista varpaankynsiin virtaavan veren mukana. Sen veren, joka viikko sitten osoitti selkäytimeni taas toimivan normaalisti. Hämmentävä tieto, minä kun tiesin vain veriarvojen olevan huonot, en mitään noin yksityiskohtaista.

Äkkiä herään tajuamatta edes nukahtaneeni. Avaan ikkunan, saan ilman sijasta suuhuni pakokaasua, suljen ikkunan.

Päädyn siihen, että aikanaan minut tullaan hautaamaan lauta-arkussa ja minusta tulee osa niitä autuaita matoja joille syödyksi tuleminen on itsestäänselvyys. Sitä paitsi se palvelee tarkoituksenmukaisuutta.

Ja varttia vaille neljä minä ihmeparannun.

olin taas polttanut vuorosanani

Alkuun kaikki tuntui turvalliselta. Hän puhui yhtä mittaa ja minä kuuntelin kuten tavallista.
"Nää ongelmat vaan kasaantuu" ja hän elehtii käsillään kuin puristaisi paperia ryppyyn. En vielä osaa erottaa tätä syrjähyppyä normaalista puhetulvasta ja nyökkään. Ehkä sanoin jotain, kuten: "miten niin?" tai "minkä takia?" mutta se on yhdentekevää.
Sitten muutos tapahtuu, uusi lause alkaa kesken edellisen eikä puheen sävy enää ole entisensä. Ehkä se olisi pitänyt arvata. Miksi hän olisi ollut niin kiihdyksissään pelkästä huonosti menneestä kokeesta.
Hän alkaa kertoa isästään ja  äidistään ja viimein on varmaa, että keskustelun sävy todella on muuttunut. Hieman kuin lumipallo, kun se aloittaa kierintänsä alas lumista rinnettä...
Tiesin jo aikaisemmin ettei kaikki hänen kotonaan ole kunnossa. Tiesin poliisiautosta joka kaarsi heidän pihaansa ennen kesää, päivistä turvatalossa, tietenkin tiesin.

Ja silti. Kun hän nyt kääntää päätään tuolla tavalla pois, olen aivan neuvoton. Olen neuvoton silloinkin kun on varmaa, että hän itkee. Jokin refleksi mieleni perällä käskee halaamaan tai edes nostamaan käden hänen olkapäälleen, mutta se joka saisi kehoni toimimaan mainitulla tavalla, ei toimi tänäänkään. Koetan pyydystää jonkin ilmassa leijuvista sanoista, mutta loppujenlopuksi olen aivan liian järkyttynyt tehdäkseni mitään. Melkein yhtä järkyttynyt kuin hänkin, eikä niinkään siitä mitä hänelle ja hänen perheelleen on tapahtunut vaan siitä, että minä ylipäänsä jouduin tällaiseen tilanteeseen. Aiemmin hän on kertonut asiasta hiljaisella äänellä jossain kahdenkeskeisessä paikassa ja on riittänyt että minä kuuntelen, vastaan välillä mutta suurimmaksi osaksi kuuntelen.

Ja silloin opettaja tulee ja avaa luokan oven. Minä katson itkemisestä punehtuneita silmiä ja sanon jotakin, mitä en todellakaan suunnitellut sanovani, "anteeksi, mä en ihan totta osaa sanoa mitään, mutta.."
Hän sanoo, ettei se muka haittaa ja hetkessä hänen ympärillään on kaksi muuta jotka kyselevät miksi hän itkee. Vanhasta tottumuksesta hyväksyn sen osana asioiden tavallista kiertokulkua. Aina on niitä, jotka osaavat lohduttaa paremmin, niitä jotka tulevat ja ottavat tilanteen haltuun. Heitä on aina ja taas kerran he ilmestyvät jostain ja minä olen melkein helpottuntu tultuani taas hädän herkellä repäistyksi irti tapahtumista.

Pakenen luokkaan ja istun paikalleni. Tiedän, ettei tämä ollut oikeaoppinen lopetus tapahtumille. Tiedän, että minun pitäisi olla niiden tyttöjen tilalla, jotka lopulta kävelevät sisälle luokkaan hänen molemmilla puolillaan. Tiedän, että minä olisin voinut sanoa jotain parempaa kuin ne kaavamaiset lohdutukset joita nuo tytöt suoltavat luonnostaan.
Ja kiroan sitä, kuinka lujasti sanat ja teot ovat pinttyneet pääni sisään, eivätkä ne koskaan, ikinä, suostu tulemaan ulos oikealla hetkellä.

päivä ei ulotu sisälle asti

Pilvien tasoittama kirkkaus vahvistaa kontrastia huoneen harmahtavan hämärän kanssa. Ulkona liikkuvat puut, autot, kivet lasten kumisaappaiden ja tien välissä, vihreä ruoho joita ei tähän vuodenaikaan enää pitäisi olla, ne kaikki yhtä aikaa. Ja täällä sisällä on niin rauhallista.
Täällä pölyn voi antaa kerääntyä yhteen suuriksi, villaisiksi kasoiksi ja sitten kerätä ne lattialta käsin, turhaa syyllisyyttä tuntien.

Nuken eksynyt katse tavoittelee vastapäistä seinää, vaikka se on lähes koko elämänsä asunut samalla hyllyllä ja istunut pienellä tuolillaan, sen katseessa on jotakin mikä ei kuulu tänne. Lattialla makaa kyljellään sängystä tipahtaneita pehmoleluja. Vielä joitakin vuosia sitten olisin nostanut ne takaisin patjalle hellästi kuin koiranpennut. Näitä pehmoleluja on liikaa, aivan liikaa, jo pienenä kuulin siitä niin monta kertaa että lopulta lakkasin toivomasta uusia. Siksi suurin osa leluista on melko vanhoja, nukkaisia, kuluneita.
Epävarmoina hetkinä niiden naarmuuntuneet muovisilmät tarjavat lohdutusta, sivustakatsojan empatiaa. Joskus ylenkatseista kaikkitietävyyttä. Suurta välinpitämättömyyttä ja silti jotain hyvin viatonta.

Näinä pakkaspäivinä

Revin irti paperin toisensa jälkeen ja värjään ne akvarellinapissa uitetulla vedellä. Sinertävien varjojen rajaamia kasvoja, puita ja loputtomien juurten verkosto sekä erinäisiä muotokuvia, joihin 12 värin palettini ei tahtoisi riittää.

Ja mitä tulee siihen, että jostakin pääni sisältä kumpuava lima aikoo ihailtavan päättäväisenä tukkia kaikki hengitystieni, saan syyttää siitä vain itseäni. Juuri antibioottikuurin saaneen tuskin on viisasta lähteä kolmeksi tunniksi ulos pakkaseen ja olen tosissani kun sanon, että sisään tullessani en tuntenut varpaitani sen enempää kuin kasvojanikaan.

Kukaan muu ei tunnu ymmärtävän joululahjatoivettani. Polaroid kamerat ovat kuulemma vanhanaikaisia (en voi kieltää) enkä minä tarvitse sellaista mihinkään (tätäkin on hieman vaikea todistaa vääräksi). Olen kuitenkin varma että jos minulla vain on rahaa filmeihin, se ei jää käyttämättä. Ja eikö se muka ole riittävä peruste? Ihmettelenpä, mikseivät he ole heittäneet puolia tavaroistani pois samalla tekosyyllä.

miksi muuttuisin

Eilen tiet olivat jäässä ja vaikka harmaa onkin vielä vaalein sävy kaduilla, minä toivon ja pelkään että se ei kestä enää kauaa.

Sairaanhoitaja työntää neulan ihoni alle ja vaihtaa siihen lukemattoman määrän putkia. Yritän katseeni voimalla repiä tummanharmaan läikän irti seinästä, kaataa oven tai saada edes hermostuneena vääntelehtivät sormeni rauhoittumaan, mutta silti tunnen liian hyvin metallin joka työntyy hitaasti eteenpäin ja murskaa soluseinämiä tieltään.
En kestä ajatusta, että sisälläni kudokset toimivat miten itse tahtovat, etten ihan totta voi estää vertani virtaamasta siihen läpinäkyvään putkeen. Kehostaanhan voi oikeastaan päättää aivan naurettavan vähän, mutta ajatus itsestä pelkkänä solujen yhdyskuntana on jo liian inhottava. (Kuten olen sanonut, helpointa olisi lopettaa ajattelu mutta sekään ei onnistu tällä tahdonvoimalla.)

Ja vielä sydänfilmi. Toivon että ne menisivät hyvin.

Ateriasuunnitelmaani lisättiin ensimmäinen jälkiruoka, (kuvittelin jo että ne uskoivat silloin, kun sanon pärjääväni ihan hyvin ilmankin) 20 grammaa suklaata.
Välillä minä huomaan syöväni sen melkein luontevasti olohuoneessa ja toisinaan taas haluaisin piiloutua omaan huoneeseeni ja päätyä lopulta siihen tulokseen, että suklaan on parempi sulaa roskiksessa kuin sisälläni.

kuvajainen

Pintajännitys vääristi yläpuolella näkyvät kasvot.

Ne saivat irvokkaita piirteitä, silmät vaelsivat ympäri ihoa kuin turhautuneet leijonat. Ei olisi vaatinut paljoa nostaa kättään ja vetää toinen heistä pinnan alle, vain nähdäkseen jotain, mitä ohut kalvopinta ei voinut suodattaa lävitseen.

Läpikuultava massa kaikkialla ympärillä muutti yläpuolelta kantautuvan puheen kauas pohjoiseen liikkuvan ukkosen etäiseksi jyrähtelyksi. Se oli kummallinen sattuma, jos se ylipäätään oli sattuma, sillä olihan maanpäällinenkin ukkonen joskus, ehkä edelleen, tulkittu jumalten huudoksi.

Ilmeet, sikäli kun niitä saattoi veden läpi tulkita, alkoivat radikaalisti muuttua. Suut saivan uudet mittasuhteet, samoin silmät joiden valkuaiset välkehtivät kuin aallonharjat. Kauan sitten oli ollut aika, jolloin he olisivat paenneet mökkeihinsä ja rukoilleet pelastusta syöjättärten kirouksilta. Mutta aika eteni kiitäen väsymättömänä,  mennyt seurasi enää alati haalenevana varjona.
He olivat muuttuneet arvaamattomiksi. Oli vain ajan kysymys, koska he rikkoisivat jatkuvasti ohenevan rajapinnan.

Luoja, ehkä he jopa yrittäisivät sukeltaa.

Käännös, hiukset levottomina veden virtauksen mukana kuin nouseva hiekkamyrsky. Nopeat liikkeet kohti pimeää ja kylmänliukkaita pintoja. Mahdollisimman kauas siitä toisesta, kuivan poltteen ja ilmavirtausten maailmasta.

muutama rivi saamattomuutta

Join tänään ensimmäistä kertaa caffe lattea. Ihan oikeaa sellaista, katsoin tiskin toiselta puolelta kuinka tarjoilija teki sen kahvipavuista alkaen ja tarjoili korkeasta lasista, mikä aiheutti pienen hämmennyksen minulle, joka kerran kuussa juon mustaa kahvia keramiikkamukista.

Pidin siitä ja söin maitovaahtoa lusikalla, vaikken tiedä kuuluuko niin tehdä. Mutta tuskinpa kukaan tarkkailee, juoko nurkkapöydän punahuivinen tyttö lattensa oikein.

Olin suunnitellut kahvilakäyntiä hieman liiankin perusteellisesti, luulen, että jos en olisi pohtinut sen hyviä ja "huonoja" puolia koko alkupäivää, minun olisi ollut helpompi vain kävellä ovesta sisälle eikä empiä viittä minuuttia ulkona ja viereisessä kaupassa. Te, jotka sen suurempia miettimättä vain kävelette sisälle kahvilaan ja tilaatte kahvin jossa on maitoa ja (ilmeisesti) myös sokeria, saisitte olla ylpeitä siitä taidosta. (Ja myös te, jotka kahvin ja mehua juotuanne syötte vielä lounasta. Mutta ainakin join sen mehun, jos se mitään auttaa.)

Olen pahoillani. Minulla on ollut paljon muuta tekemistä. En vain ole ehtinyt kirjoittaa. En minä nytkään ehtisi.
Oikeasti minulla ei ole juurikaan mitään muuta tekemistä kuin tuntea itseni laiskaksi tekemisen puutteessa, mutta sekin tunne on tarpeeksi lamaannuttava.
Niin, ja kokeet.

hyeenankatse

Oven lukko muuttuu antautuneen valkoisesta torjuvan punaiseksi. Yritän olla katsomatta mihinkään, kuvitella olevani omassa huoneessani. Epäonnistun.

Lavuaarin vesiputki kiemurtelee alas, se on kaivanut tiensä suoraan läpi lattiakaivon ritilän. Luulen haistavani vaaleansinisten kaakeleiden väliin imeytyneen kosteuden, kuvittelen lattialla liikkuvat läpikuultavan valkoiset eläimet, pienuudessaan mahdottomia edes talloa. Istun muovikannella, pää  lopulta enemmän käsien kuin kaulan varassa ja tuijotan seinää, graffittitussilla tuhrittua punaista sotkua, jota korealainen siivooja on huonoin tuloksin yrittänyt pyyhkiä pois. Väri on levinnyt punaiseksi sumuksi ääriviivojensa ympärille.

Se ei ole kodikas paikka. Likainen peili inhottaa minua ja mietin, vaihdetaanko  viikkotolkulla telineessä virunutta tyhjäksi puristettua saippuapussia koskaan uuteen. Silti seiniensä sisään käpertynyt vessakoppi on omalla tavallaan houkuttelevampi vaihotehto kuin välitunti seistynä pakkasenalun kirkastamassa ilmassa, ympärillä  ihmisten muodostamia rinkejä, jotka tuovat mieleeni impalanraatojen ympärille kyyristyneet hyeenalaumat.
(Vaikka uivathan kultakalatkin parvina.)

En tiedä, ottatteko te kiitoksenne vastaan mutta teen sen silti. Haluan kiittää uusia lukijoita, joita en ole vielä kiittänyt ja hyvästellä sen yhden, joka on lähtenyt.

terveiseni metallikentiltä

Valkoinen pinta

ei tarjoa heijastustaan.

Harras, tykyttävä hiljaisuus.

Vaihtoehtoaurinkojen suorat rivit.

Hajuton tila, kristallinkirkas vuorovesi-ilma.

Satunnaiset aallot

heittelevät hohdettaan

aistihämärään.

---

Maailmojen välit sekoittava lasipinta,

sekoitus heijastusta ja läpinäkyvää.

Näen itseni ja

heidän jotka katsovat

pimeän puolelta

sekoittuvan toisiimme.

Kuin tummaan veteen

uppoavan kuvajaisen,

heijastuksen petoeläimen
silmästä.

Ole hiljaa ja tee läksysi

Anteeksi, ette tällä kertaa saa mitään tarkasti mietittyä, vaan tympääntyneen mielipiteen joka ei jaksa edes arvailla käsittelemiensä asioiden hyviä puolia.

Työ on yksi ainoista asioista, jonka pelkkä lausuminen on kuin lämmin ja mädäntynyt kuiskaus suoraan korvalehdelle. Tekee mieli vain vetäytyä kauemmas ja katsoa johonkin muualle. 

Ainoaksi mukavaksi työksi kuvittelen sellaisen, jossa saisin itseksen tehdä mitä milloinkin haluan tai olla tekemättä mitään. Yksi vaihtoehto on alkemisti, voisin ehkä ajatuksen voimalla yrittää muuttaa pölykäärmeitä kullaksi.

Melkein kaikki tuntuu järkyttävältä stressaamisen, kiireen ja ahdistuksen kiirastulelta. Ihan totta. Ja lukiota pelkään tällä hetkellä ehkä eniten. Minunko pitäisi lukea sivu kaupalla niitä entistä kuivempia kirjoja joiden sisällöstä en saa minkäänlaista käsitystä edes toisella lukukerralla? Teksti hyppii silmissä vaikka yrittäisi keskittyä. Samalla kuulen jokaisen pienenkin äänen yläkerrasta, naapurista tai viereisestä huoneesta ja ne kaikki tuntuvat sillä hetkellä paljon mielenkiintoisemmilta kuin lukeminen.

Esimerkiksi listojen ja luetteloiden opettelu on aina ollut vähän liian hankalaa. Monen sellaisen opettelu alkaa sillä, että piirrän kuvat jokaisesta sanasta, mitä vain mikä sanasta tulee mieleen. Seuraavaksi  järjestän kuvat sanojen mukaan järjestykseen ja muistan hetkessä kuvien järjestyksen. Sitten vain toivon muistavani myös mitä sanaa mikäkin kuva vastaa. Muuten en opi niitä ollenkaan. Se kaikki tuntuu niin vaivalloiselta. Vuosiluvut ovat melkein mahdottomia, onko edes mahdollista opetella kymmeniä neljän numeron salakoodeja? Saan tehdä yhdeksikköjeni (ja joskus jopa sitä suurempien lukujen) eteen hirveästi töitä enkä jaksaisi edes ajatella, että työmäärä tästä vielä suurenisi.

Melkein pahinta on kuulla, kuinka helppona 9. luokkaa vielä pidetään.

jos en palaisikaan

Alkuun sitä ei edes ymmärrä. Mutta kun ihmisten äänet alkavat häilyä jossain hyvin kaukana, hyvin epämääräisinä, ei enää voi olla huomaamatta.

En saa muista ihmisistä minkäänlaista otetta. He vain liukuvat ohi eikä minun edes tee mieli kiinnittää huomiota kehenkään. Vaikka nyt haluaisin puhua, minä en kuulu ja vaikka haluaisin olla mukana muuten vain, minua ei edes katsota. Huomaan viettäväni kaiken mahdollisen ajan koulussa yksin, vaikka vasta viime viikolla juttelin joka päivä jonkun kanssa. Se ei tunnu edes pahalta.

Niiden muutaman vähemmän merkityksettömän ihmisen kasvoilla käy kummallinen ilme joskus, kun he katsovat minua. He eivät ehkä ymmärrä ja kyllähän minä sen uskon.

Enhän minäkään ymmärrä. Tämä vaihe tuntuu syvältä kuopalta, johon tipahdan vahingossa ja ylös pääseminen kestää aikansa. Mutaisista seinämistä irtoaa kiviä, polvet naarmuuntuvat enkä löydä sopivaa jalasijaa.

Tavallaan on ihana tunne hetkeksi irtautua sivustakatsojaksi. Enkä unohda nauttia siitä, kun joku joskus kysyy: "Mihin sä katosit?"

enkä syytä merta

Kuivattuja salvianlehtiä niputettuna säkkinarulla roikkuu vaatekaapin kahvassa. Pikkusisko vihaa niiden tuoksua. Tarvitseeko edes mainita, että olen eri mieltä? Tuoksu tuo mieleen saaressa mökin takana levittyvän umpeenkasvaneen metsikön, sen jonka saniaisten alla elää kyykäärmeitä ja eksyneitä linnunpoikasia. Siellä missä kaikki nykyään on umpeenkasvanutta, oli joskus pieni perunamaa ja monta polkua, joita saattoi juosta ilman että kompastuu.
Mökkisaari on sellainen, surullisenhaikea esimerkki siitä, kuinka kaikki tapahtuu, eikä kuitenkaan.

Seuraavana päivänä uikuttavasta lokinpoikasesta oli jäljellä enää verinen luuranko kun me menimme viemään sille ruokaa. Uusia täplikkäitä munankuoria löytyi kivenkoloista. Suolavesi söi laiturin harmaaksi ja lahoksi yhdessä yössä. Rantavedestä haaviin uineella kalalla oli siniset silmät. Muistan, kuinka suutuin silloin, kun kauniiden, saaren itsensä muovaamien kallioportaiden päälle rakennettiin uudet.

Siellä pikkuiseen kyläkauppaan pääsee vain veneellä ja sama nainen seisoo tiskin takana. Ehkä hän onkin vain elävä seinämaalaus, paikoilleen sidottuna. Samat kalastajamiehet istuvat joka kerta ulkona, samoilla kuluneilla puupenkeillään muovisten oluttuoppiensa kanssa. Aina vähän enemmän humalassa. Koirat juoksentelevat ristiin rastiin laakeilla kallioilla. Niitä on paljon.

Oven yläpuolelle ripustettu vanha ajopuu on aivan delfiinin muotoinen. Rantakiville on auringossa kuivunut rakkolevää ja se tuoksuu. Ei se haise. Tuoksuu. Meri tuoksuu ja pienet kitukasvuiset puut, jotka eivät koskaan kasva aikuisiksi.
Valon hiipuessa surina tiheikössä kasvaa ja voimistuu. Jos on kuullut vain yhden hyttysen ininän, ei voi kuvitella, miltä kuulostaa kun niitä on monta, kun ne laulavat kaikki yhdessä. Se on suuri ääni, ikiaikainen peto joka hyrisee tyytyväisyyttään jossain  mustan maan alla.
Joskus nukuin puisessa laatikossa, joka vedettiin tarvittaessa sängyn alta ja peitettiin patjoilla. Silloin hyrinä kuului sisälle asti. Isä vei minut keskiyöllä ulos katsomaan punaista saturnusta ja linnunrataa ja minä palasin sisälle peläten taivasta.

itsessään

Perjantai-iltana istuin pienessä teatterisalissa, penkkirivejä oli kolme, istuin keskimmäiseen. Hetken aikaa uskalsin epäillä pieniä tiloja, muttei niillä loppujen lopuksi ollut mitään merkitystä, ei enää, kun esitys oli  alkanut.

On ihanaa kadottaa mielestään katsomon tuolit ja olla vain ilmaa todellisiksi muuttuvien tapahtumien ympärillä. Nähdä, kun kahdesta roolihahmosta kasvaa todellisia ihmisiä, joiden ympärille vähitellen hahmottuvat elämät kiertyvät. Se on jotain aivan erilaista kuin ne yksiulotteiset kesäteatterit, joita vanhemmat tuntuvat rakastavan.

Kun kaikki oli viimein ohi ja valot syttyivät, se sai ihmiset huokaisemaan, muistamaan olemassaolonsa ja sen, kuinka tärkeää hengittäminen on.

Rakastan sitä tunnelmaa. Kaikki käyvät mielessään läpi samoja tunnelmia ja asioita, samaan aikaan, samassa tilassa. Kuin suuri puhekupla, joka levittyy yhteisesti kaikkien yläpuolelle, yhteinen ymmärrys.
Toisessa todellisuudessa ihmismielet ovat lehtiä. Joskus tuuli puhaltaa ne  kasaan, kyllästyy, viiden sekunnin päästä ne ovat taas erillään. Siitä huolimatta, koskettaessaan toisiaan niiden viiden sekunnin ajan, sama pöly on ehtinyt tarttua jokaiseen lehteen. Eikä kaikki pöly koskaan lähde irti, se tarrautuu johonkin syvälle niiden lehtien suomuihin, jää yhdistämään niitä, muistuttamaan niistä viidestä sekunnista jotka ne viettivät yhdessä.

Olen sen jälkeen ajatellut paljon esitystä ja sitä, mitä ohjaaja kertoi meille esityksen jälkeen. Olisin halunnut yhtyä keskusteluun, mutten taaskaan saanut suutani auki. Onneksi monella oli hyviä kysymyksiä, joita sain kuunnella. En usko, että tällaiseen edes on mahdollisuutta, ellei ole katsomassa viimeistä kenraaliharjoitusta ennen ensi-iltaa. Minä todella olen hyvin kiitollinen niille ihmisille, joita en oikestaan edes tunne, mutta joiden ansiosta minä sain kokea sen kaiken.

Puu ravistelee ylleni henkilökohtaisen sateen.

Pieniä asioita, joiden perusteella on hieman helpompi käsittää itsensä: minä olen niitä, joiden päälle sataa.

Voisinhan koska tahansa tietämättäni muuttua haamuksi, joka leijuu ikkunoiden takana näkymättömänä kuin happi, mutta silloin minun päälleni ei sataisi. Ainakaan sillä tavalla kuin meidän päällemme yleensä; takkiin ilmestyy tummia läiskiä ja silmälasit pyydystävät pisaroita linsseihinsä, asfaltti muuttuu tummaksi ja sorsat ainoina lintuina kelluvat joen säröilevällä pinnalla.
Tänäänkin minulla on ollut loputtomasti aikaa muuttaa muotoani napaketuksi, nahkasalkuksi, napalmiksi ja niin edelleen. Olisiko se loppujen lopuksi sen tarkoituksettomampaa kuin mikään muukaan?

Koulussa meille näytettiin dokumentti USAn asekulttuurista ja Columbinen koulusurmasta. Olin sekä kiinnostunut että kauhuissani, mutta onnellisempi ennen sitä kaikkea tietoa ja käsiaseita pellavatyynyjen alla.

piikkiturkkisia perhosentoukkia

Sain tänään lähetteen (psykofyysiseen) fysioterapiaan.
Terapeutti sanoi viimeinkin ääneen olevansa turhautunut siitä, ettei kumpikaan tunnu saavan mitään irti pelkästä puhumisesta ja että osittain sen takia koko hoito junnaa paikoillaan.
En ollut kovin yllättynyt. Se on oikeastaan aina ollut niin, minun ajatukseni tulevat luontevasti ulos joko paperille tai sitten ei millekään. Ajatuksista tai varsinkinkaan tunteista puhuminen ei ole luontevaa, vaan vaikeaa ja vierasta.

Terapeutti huomautti myös siitä, kuinka usein kerron asioiden olevan hienosti vaikka vaaka kertoisi jotakin muuta.
Mutta minun ongelmani ei ole valehteleminen vaan puhumatta jättäminen. Sisäinen sensuuri, joka ei halua päästää läpi niitä huonoimpia asioita joista saattaisi olla vaikea puhua. Ja itkemistä vältän viimeiseen asti.

Fysioterapiakin mietityttää. Olen niitä, joille vähintään sentin turvaväli muihin ihmisiin on tuttu. Koskea ei saisi vahingossakaan ja jos niin käy, pitää olla kuin ei huomaisi ja vaivihkaa vetäytyä kauemmas.

Haluaisin ystäväkseni vanhan sammalrunkoisen tammen. Sellaisen, jolle voisin puhua ajatuksissani ja jonka tuulenkahinasta erottaisin vastaukset. Se puhuisi vain sellaisia asioita, jotka saisivat minut unohtamaan housunlahkeita ylös kiipeävät muurahaiset, nälän ja janon, pakokaasun, tärkeät ihmiset jotka liikkuvat kuin muuttolinnut (joka vuosi kauemmas etelään) , sen että nielaiseminen sattuu ja sen, ettei edes hengittäminen riitä pitämään elossa. Tammi päästäisi minut hetkeksi runkonsa sisään lepäämään, vaeltamaan puukuoriaisten tunneleissa,
heräisin suloisia piikkiturkkisia perhosentoukkia olkapäilläni.

Kävellen syvemmälle tuuleen

Punaiset lehdet palasivat niin nopeasti.

Huomasin ne vasta tänään, kun viikon sairastelun jälkeen kävelin koululle tekemään äidinkielen kokeen.

En taida vieläkään olla aivan terve. Hengittäessä keuhkot täyttyvät jostain, jota ensin luulin pölyksi ja pakotin itseni imuroimaan. Ei se auttanut.

Tyhjällä kadulla suljen silmäni. Keksin säännöt, joissa silmät kuuluu sulkea ensimmäisen rännin kohdalla ja ne pitää osata avata samalla hetkellä kun ohittaa seuraavan. Avasin aina liian aikaisin.

Jalkoihini pudonneissa lehdissä on lupaus siitä, että tappavan kylmä talvi tulee tänäkin vuonna liian aikaisin. 

Puuilla on omat etuoikeutensa. Ne kuihtuvat nyt ja sulkevat muun maailman kovan kaarnansa ulkopuolelle. Jättävä luurangoksi muuttuneen runkonsa ja käpertyvät juuriin odottamaan parempaa aikaa.

Omassa lupauksessani, jonka tein kolmannen sadevesirännin jälkeen, lupasin, etten enää ota mallia puista. En syksyllä enkä toivottavasti enää koskaan. Kuihtuminen ei ole ihmisiä varten, meillä ei ole jäätyneen maan alla lepääviä juuria turvanamme. Me jäämme vangiksi kuihtuneeseen runkoon.

Se tuntuu helpolta lupaukselta nyt.

Kiitos, taas. On ihanaa saada lukijoita, enkä minä inhoa kommenttejakaan. Edellisen tekstiin tulleet ilahduttivat älyttömästi!

Hiljaisuus ja Norsunluu

Kärpänen laskeutuu sileälle pinnalle. Sen ompelulankaiset eturaajat sivelevät tuntosarvia, jotka ovat, jos mahdollista, vieläkin ohuemmat. Turhaan se nuolaisee yhtä punertavaa pisaraa, joka on jo aikoja sitten kuivunut kiinni kahvikupin reunaan. Se ei ole enää sen enempää punaviiniä kuin likaakaan. Viinistä on jäljellä enää väri, muistutus menneistä huolista joiden karvauden aika on kuluttanut pois, joita odotetaan takaisin vasta nyt.

Kärpänen ei pety, ei turhaudu, se vaihtaa paikkaa ja yrittää uudelleen, siipien värinä on sen melodia ja kärpänen tanssii, toistaa askeleita kuin noiduttuna.

Pysähtyy.

Hiljaisuus yllyttää seinäkelloa vielä viimeiseen päivään. Se on huomannut ystävänsä epätasaisen, poukkoilevan tikityksen ja pitkät ajat, jotka se viettää täysin äänettömänä, viisarit toivottomina roikkuen. Ilman sen rauhoittelevaa tikitystä Hiljaisuus olisi liian yksin, jakaisi ilman vain kärpäsen kanssa. Kärpäsen, jonka tanssi on niin rauhaton, ettei se voisi ikinä korvata seinäkellon maltillisuutta ja hiipuvaa paristosydäntä.

Hiljaisuus käpertyy nurkkaan, pöydän ja seinän väliin. Yrittää hätistää kärpästä uuteen lentoon, mutta aineeton käsi livahtaa olennon läpi. Silkkipaperisiivet värähtävät, vaan eivät liiku.

Kuukaudet ovat pölyn muodossa pinttyneet verhokankaaseen, käsintehdyn maton huolellisiin kuteisiin, nukkavierun kissanpennun pehmoleluntassuihin.

Tummat verhot on vedetty kiinni kiireessä, rypyt näkyvät vielä niissä kohdissa, joita norsunluusormet puristivat rystyset valittaen, melkein repivät paloja kankaasta.

Vuosien päästäkin Hiljaisuuden korviin leijuu välillä tippuvan paperin ääni, kun nuo samaiset sormet ankaran vastahakoisina riipivät rikki muistikirjojen sivuja, ohuita kirjekuoria. Paperi kohosi ilmaan yhtenä pelästyneenä kyyhkysparvena, mutta laskeutui rauhallisesti kuin syksyn punertavat, mustapilkulliset lehdet.

Norsunluusorminen oli silloin jo liian kaukana nähdäkseen sitä, liian kaukana edes muistaakseen niitä papereita. Piirtämässä ääriviivojaan uudelleen.

Ne paperit jäivät vuosiksi paikoilleen.

Hiljaisuus yritti monet kerrat lukea epätarkoiksi vettyneitä viivoja, vain ymmärtääkseen yhä uudelleen, ettei voinut.

Huone olisi kaiken peittävää pölyä lukuun ottamatta voinut olla kuin mikä tahansa huone. Hieman siivoton ehkä, pöydällä yhä edelleen vanhoja, likaisia posliinikuppeja. Jos sattui katsomaan kaappeihin, huomasi niiden olevan täynnä. Vaatteita, kirjoja, esineitä joilla oli saattanut joskus olla merkitystä omistajalleen. Mutta se kaikki oli lakannut olemasta kenenkään omaisuutta sillä hetkellä, jolla se jätettiin yksin Hiljaisuuden armoille.

Kaiken sen, mikä oli tuolla paon hetkelläkin säilyttänyt merkityksensä, olivat norsunluusormet vieneet mukanaan.

Tavarat eivät koskaan palanneet. Mutta sormet, päivä sen jälkeen, jona seinäkello oli hiljennyt, ne kiertyvät ovenkahvan ympärille.

Huoneen hämärässä tarkkaillessaan näkee selvästi, kuinka norsunluusormet kannattelevat nyrkissään pientä askia. Ne poimivat jotakin sen sisältä ja nytkähtävät nopeaan liikkeeseen raapivan äänen saattelemana.

Yksi ainoa keltainen välähdys sinkoaa kohti verhoja, papereita, mattoa. 

Niistä hyvästeistä puuttuu haikaileva katse, ikävä. Norsunluu on ilmeetön, sisältä yhtä sorankarheaa pettymystä ja katkeruutta.

Hän ei koske mihinkään, ei tunne tarvetta poimia mukaansa yhtäkään muistoesinettä. Tuskin edes katsoo muuta kuin käsiään, niitä, jotka ovat tehneet niin paljon ja jättäneet tekemättä vielä enemmän. Heittää pikaisen katseen vellovaan punakeltaiseen massaan, jonka aikoo jättää kaluamaan huonetta kunnes se ei ole enää muuta kuin musta luuranko. Tuli leviää nopeasti, ensimmäisenä se nielee paperit ja maton. Norsunluulle se on tarpeeksi, hän kääntyy ovelle päin.

Hiljaisuus huokaa, tuntee puristuksen ympärillään.

On aika lähteä.

Hiljaisuus, Norsunluu ja kärpänen. He kaikki poistuvat samalla ovenavauksella. Jättävät taakseen alati leviävän raivokkaan, nälkäisen punan ja tuntevat sekä kiitollisuutta että inhoa sitä kohtaan. Kärpänen häviää. Hiljaisuus kietoutuu Norsunluun ympärille ja Norsunluu värähtää. Viimeinkin joku tuntee sen.

"Minä tiesin, että palaisit."

Ja Hiljaisuuden ääni on miljardi pölyhiukkasta, jotka purkautuvat ulos sen näkymättömistä keuhkoista kuin pelästyneet rotat.

Norsunluu miettii hetken.

Ääni on voipunut, katoava, se tuo mieleen pöllön huudot syvällä metsässä. Puhuessaan hän vetää Hiljaisuutta keuhkoihinsa. On kerralla täydempi kuin koskaan.

"Niin minäkin."

　

Sinä aamuna vanhemmat heräävät kuumuuteen, joka on lähtöisin yläkerrasta ja leviää puurakenteita alaspäin kuin rutto. He juoksevat ulos yöpuvuissaan, kasvot kauhistuksesta jäykkinä, yrittävät pelastaa pieniä, merkityksettömiä tavaroitaan. Perintökorua, valokuvakansiota, lompakoitaan.

He näyttävät aivan komediaelokuvan epäonnisilta sankareilta, mutta se ei naurata palomiehiä. Kukaan ei naura.

Jossain vaiheessa isä ottaa puheeksi lapsen. Aikuisen lapsen.

Ei ole pitkään aikaan asunut kotona, hän sanoo, tyttären huone oli yläkerrassa. Ei, eivät he kuulleet mitään. Kyllä, tietenkin. Ovi on öisin lukossa.

Vanhemmat jättävät sanomatta paljon. He eivät ainoastaan käyneet harvoin siinä huoneessa, josta palo luultavasti alkoi. Eivät he käyneet siinä koskaan, eivät he pystyneet. Yläkerrassa oli sen huoneen lisäksi ainoastaan pieni komero ja vaikka rouva vierailikin sillä säännöllisesti, alakerta riitti heille muutoin oikein hyvin.

Ehkä jokin alitajuinen vaisto suojasi heitä siltä huoneelta ja asioilta, joita he eivät halunneet tietää. Sanoilta, jotka makasivat paperilla suljetun oven takana.

Ei, he eivät tienneet eivätkä halunneet tietää.

Mitä heidän aurinkotukkaiselle tytölleen oli käynyt, kun kirkkaat lampivedensiniset silmät tummuivat tummiksi valtameriksi. Missä vaiheessa ihon eloisa kuulto muuttui norsunluunväriseksi kalpeudeksi.

Miksi sanat vähenivät sitä mukaa kun hän vanheni. Miksi puheliaasta tytöstä tuli niin hiljainen. Mikseivät he koskaan tunteneet kunnolla ihmistä, jonka olivat kasvattaneet.

Mihin hän lähti. Minne hän alkoi kadota jo ennen kuin varsinaisesti edes lähti.

Miksi.

Kun hän kirjeissään kirjoitti rakastuneensa, he eivät tienneet, ketä hän rakasti. Kun kirjeet lopulta loppuivat, he eivät edes tienneet,

ketä hän lakkasi rakastamasta.

Antakaa myrsky, syövyttäviä sadepisaroita

Siihen vihreäkantiseen vihkoon on painettu sellainen metsä jota ei ole olemassa, sekä kruunupäinen peura. Pidän peuroista, niiden selässä olevista lumisadepilkuista, siroista jaloista, levottomista silmistä. 

Aloitan vihon viimeisestä sivusta. Jos joku sattuisi selaamaan sitä ilman lupaa, hän aloittaisi avaamalla ensimmäisen sivun, mutta koska se on tyhjä, hän saattaisi luulla koko vihkoa tyhjäksi ja turhautuisi. Siksi aloitan viimeisestä sivusta ja lähden etenemään kohti alkua.

Yritän raaputtaa esiin jotakin, mikä näyttää etäisesti runolta.

Yöperhosten hengitys, tyyni pimeä, kosteus varpaankynsien alla.

Olen kerrassaan sopimaton. Taas kerran myöhässä. Vähän erillään muista, juuri sen verran että leijun kaiken ulkopuolella, näen sen mitä he eivät itse näe mutta olen silti niin kaukana etten voi koskettaa. Ehkä he eivät arvostaisi minun mielipidettäni, tapaani katsoa asioita, huumorintajuani. Eikä kukaan kai ole kiinnostunut edes yrittämään. Huudan hiljaa.

Muilla on ollut yli kaksi vuotta hankkia uusia tuttavia ja minä alan herätä horroksestani vasta nyt.

Voisinpa näyttää heille jotain, mitä he eivät näe. Jotain muuta kuin vähäpuheisuuden ja suun, joka ei ikinä väänny kumpaankaan suuntaan vaan pysyy itsepintaisen vakavana. Minun seurassani hekään eivät ikinä naura. Kuvittelenko minä heidän ääniinsä vaivautuneen sävyn?

Ja miksi minulle määrätään aina tämä osa.

Lainasin vain

Täydellisiä lomapäiviä ovat ne, jotka vietetään flunssaisena tyhjässä asunnossa, taustalla taivaalta nauhoina valuva sade joka on kaunista ja rauhoittavaa kun on itse sen ulottumattomissa. 

Viikonloput ovat liian levottomia tähän samaan tunnelmaan. Kun saa viikkojen välillä vain kaksi päivää lomaa, on vaikea rauhoittua ja heittäytyä tarpeettomaksi. Ja kun kotona on aina joku minun lisäkseni (eläimiä ei lasketa), se tuntuu tyhjänä melkein eri paikalta, rajattomalta.

Sellainen hetki, jona etsitään piilotetut joululahjat. Vuodenaika vain on väärä.

Taas yksi kärpänen on kutsunut itsensä sisään yötä päivää auki olevasta ikkunastani. Ne kaikki lähtevät täältä samalla tavoin kuin Pikku Prinssi, eivät jaksa kantaa ruumista mukanaan, niin kevyitä kuin ovatkin.

Päätin kerätä kuolleet kärpäset ja heittää ne parvekkeelta tuulen mukaan, en keksi parempaakaan tapaa palauttaa niitä.

niin paljon jäljellä

enkä haluaisi enää jäädä siitä paitsi.

Olen tainnut keksiä itselleni tilapäisen lääkkeen sanattomuuteen: kofeiinihumala. Kahviin tottumattomana kupillinen mustaa kahvia vaikutti seuraavat 5 tuntia ja puhuin enemmän kuin yhtenäkään päivänä koulun alkamisen jälkeen. Huolimatta siitä, miten kylmästi bussi kiihdytti karkuun juuri kun olin saavuttamassa pysäkin, miten myöhästyin hammaslääkäristä jota ei todellisuudessa ollutkaan ja tunnin odottelusta kantiinissa, jossa lopulta pelastuin. Eikä siihen tarvittu muuta kuin kirjani ja kahvi enkä olisi lopulta halunnut lähteä ollenkaan.
Ja olen iloinen, että lähdin kuitenkin.

Vahinko, etten voi alkaa juoda kahvia joka päivä ilman että vaikutus vähän laimentuu. Parempi pidättäytyä vihreässä teessä ja säästää kahvi erikoistilanteisiin.

Ja jos luette tätä kuullaksenne syömishäiriöstä, petytte, sillä minun ei tee mieli puhua siitä. Olen sen kanssa vain kuten ennenkin, osaamatta vieläkään oikein päättää, mikä on väärin. Mutta useammin kuin ennen, löydän itseni valitsemasta oikein.

pistäytymisiä

Aivan solisluiden välissä on pieni kuoppa, johon ohuissa ketjuissa roikkuvat riipukset usein asettuvat. Kuopan pohjalle pingottuvan ohuen ihon voisi puhkaista pelkällä kynnenpainalluksella. Omani on punainen kosketuksista, mutten ikinä uskaltaisi kokeilla tosissani.

Tässä päiväni ovat olleet. Kengän hankaamissa kantapäissä, joissa iho on värjätty punaiseksi. Kuplissa kontaktimuovin alla. Yhteen puristetuissa suupielissä, joiden reunat ovat silti revenneet haavoille. Paikoissa, jotka eivät ole uskollisia kenellekään. (remontoinnin jälkeen yhä lisääntyvällä hengettömyydellä täyttyneet luokat) Kumipölyssä.
Ja todellisuusmatkoissa. Pienissä pistäytymissä niiden ihmisten todellisuuksiin, joita ohitan koulun käytävillä sadoittain. Monet asiat niissä jäävät vaivaamaan minua, vaikka haluaisin olla yhtä mielenkiinnoton kuin miltä vaikutan.
Et voi esittää kysymyksiä, jos haluat ettei sinua huomata.

Pidättekö te blogista tällaisena?

Pisteistä kysymysmerkeiksi

Pelin nimi on The Endless Landscape. 24 korttia, pelaajia vain yksi, mutta kukaan ei voita eikä häviä. Idea on, että kortit voi asettaa mihin tahansa järjestykseen ja ne sopivat aina toisiinsa, jokainen kuva jatkaa viereistään, kaikki järjestykset ovat oikeita. Voin asettaa kerjäläiset laahustamaan kohti linnaansa, vartiat osoittamaan toisiaan paheksuvasti, aateliset matkalle kohti pieniä mökkejään... ja kaikki sopii yhteen saumattomasti.

Pahvikotelon mukaan on yhteensä 1,686,53,615,927,922,354,187,720 tapaa järjestää kortit oikein.

Se on pelkkä lasten korttipakka, mutta niin lohdullinen, kadehdittavan helppo.

Osaisinpa minä tehdä saman. Minulla on liikaa kortteja, jotka eivät sovi mihinkään. Syömishäiriö, ujous, hiljainen ääni, pelkoni... Ne eivät tee maisemaa täydelliseksi vaan pilaavat sen, ne voi asettaa mihin tahansa väliin eivätkä ne jatka edellisen kortin kuvaa vaan jäävät mustina ja pilkallisina aukkoina kaiken keskelle.

Ne ovat rumia, älyttömän rumia.
Vain ne polttamalla saa tilalle kauniimmat, sopivat, kortit. Miksen vain tee sitä?

hukkui ajatuksiinsa

Odotan lasioven takana ja toisella puolella edestakaisin kulkevat työntekijät vilkuilevat minua ohimennen. Tunnen itseni kuistilla seisovaksi villieläimeksi. Onneksi on tuo ovi välissä niin ei tule sisälle asti.

Neljäs ymmärtää tulla avaamaan oven ja pahoittelemaan, että se menee perjantaisin (eilen) lukkoon jo kahdelta. Kiitän.

Terapeutin huoneessa on uusi matto, sellainen pehmeä, josta nousee langanpätkiä kohti kattoa, ja niin punainen, että väri tuo mieleen raa'an lihan. Puhtaanvalkoiset kenkäni uppoavat mattoon  ja muuttuivat luuksi sen päällä ja tiedän, että tulen tuijottamaan niitä seuraavan tunnin.

"Noh, mites kesä on mennyt?"

Siinä huoneessa on joka kerta menossa pieni hiljainen sota, jolla on omat sääntönsä. Ajatuksissani kirjoitin ne seinään:

1. Älä nojaa tuolin selkänojaan. Se on liian rentoutunut ele, melkein antautumista.

2. Pitkien hiljaisuuksien aikana kuvittele olevasi muualla.

3. Ole valmiina vaihtamaan puolta.

Kolmas viittaa siihen, miten terapeutti joskus onnistuu vaikuttamaan siltä, että hänelle voisi sittenkin kertoa, joskus olen jo melkein antautumassa... Mutta yleensä hän yrittää saada minua antautumaan aivan väärin tavoin. Kyselee liikaa vääriä kysymyksiä jotka saavat selkärankani jännittymään ja alan vaistonvaraisesti työntää ajatuksiani muualle.

Juuri nyt ympärilläni pyörii kärpäsiä. Ne kaksi tulivat sisään avonaisesta ikkunasta, murtovarkaita tai tavallista ironisempia eläimiä. Niillä on omat sattumanvaraiset kulkureittinsä; käsivarsi, olkapää, niska.

Lentäkööt, en koskaan tapa kärpäsiä.

Tervetuloa taas uusille lukijoille. (Ihanaa sanoa tämä kaksi kertaa peräkkäisissä päivityksissä.)

elämäleikkejä

Olen niin innoissani, ilman kunnollista syytä. En halua mitään kunnollista syytä. Minun sisälläni on kupla, joka suurenee jokaisesta pienestä ihmeestä ja odottaa puhkeamistaan. Olen puolileikilläni suunnitellut kaikkea, mitä vain voisin tehdä saadakseni sen puhkeamaan. Jos saisin sen tekemään niin, uskaltaisin tehdä kaiken kaiken muunkin, sen mitä en ole edes uskaltanut suunnitella. Siltä minusta tuntuu.

Haluan polttaa tupakan. Se on tehtävä nyt tai ei koskaan, aikuisena kokeilusta olisi jo hävinnyt taika, eikä se olisi enää muuta kuin laillinen kauhkojentappamiskeino (jos se vielä silloin on laillinen). Haluan tehdä jotain kiellettyä. Haluan kerrankin antaa itselleni luvan olla se rajojaan rikkova teinityttö, joka olisin jos jokin asia olisi mennyt toisin. Ja haluan tietää, miltä se maistuu.

Haluan ostaa jäätelön tuntemattomalle, nyt kun jäätelökioskit ovat vielä auki. Pyytäisin niin monta palloa kuin  päällekäin vain voi koota ja ojentaisin sen takana seisovalle. Kääntyisin ja lähtisin.

Ei tässä ole mitään järkeä. Haluaisin vain palavasti tehdä jotakin. Minua pelottaa, että nämä jäävätkin vain haaveiksi, koska en kuitenkaan uskalla ja koska olen sisälläni vain pieni ketunsyömä myyrä jonka jopa kärpäset hylkäävät pian.

Nyt kuitenkin tuntuu juuri siltä, että jos vain avaisin ikkunan ja hyppäisin, laskeutuisin maahan kuin sudenkorento ja voisin juosta seuraavaan kaupunkiin asti ilman kenkiä. Ja sieltä takaisin voisin leijua saippuakuplan sisällä. Aivan kuin taikurin hatun löytäminen ei olisi mahdottomuus.

Ihana, ihana tunne. En halua, että loma loppuu vielä, pelkään että koulun alku saa kuplani kuihtumaan. Täytyy vain toivoa, sillä ennen koulun alkua noiden kahden toteuttaminen ei ainakaan onnistu. Tällaiset tunteet vain katoavat joskus niin äkkiä. Huomenna (siihen ei olekaan enää paljoa aikaa) saatan jo ihmetellä, miten uskalsinkaan haluta tervata keuhkojani vaikka tiedän ettei se ole hyväksi. Tai miten kuvittelin uskaltavani lahjoittaa mitään niin spontaanisti vieraalle ihmiselle, koska mitä hänkin siitä ajattelisi.

En halua. Haluan.

Tervetuloa uudelle lukijalle.