ehkä kaikki satamat eivät olekaan laivoille

Olen viettänyt aikaani laittamalla valmiiksi asumusta uusimmalle ystävälleni. Sillä on jo nimi ja koti, vaikkei ole vielä varmaa kuka niistä nelijalkaisista meille muuttaa.

Kuka väittikään, ettei ystäviä voi ostaa? Tässä tapauksessa maksan siitä 25 euroa, yli satasen sen elättämiseen tarvittavista tarvikkeista ja sitoudun uhraamaan sille aikaani päivittäin. Sillä hinnalla selviän ilman ihmisten kanssa välttämätöntä, vaivaannuttaavaa smalltalkia, vieraiden seuraan tunkeutumista, puhelimessa juttelua (se on jotain mitä inhoan), sekä muita ystävystymisen, tai sen yrittämisen, varjopuolia. 

Siksi eläimet ovat sopivan helppoja ystävä minulle. Ainoa miinus on edelleen elinikä, siihen kun ei voi vaikuttaa, että että ihmiset elävät niin paljon kauemmin kuin suurin osa lemmikkieläimistä.

No en minä ihan noin erakko ole. Oikeasti tulen hyvin toimeen ihmistenkin kanssa ja joskus harvoin onnistun ystävystymään. Täällä on vain niin helppo tehdä itsestään ainakin vähän enemmän se, joka kulloinkin haluaa olla.

Automatkalla ajamme konservatorion ohi ja minä muistelen sitä miten naapurin nainen kerran opetti minut soittamaan viulua. Tunnit olivat hänen asunnossaan, joka oli pieni ja jonka katosta roikkui siivekästä lehmää esittävä koriste-esine siinä missä muilla olisi ollut kattolamppu valkoisella varjostimella.

Silloin viulussa oli karhukieli, lintukieli, isäkieli ja äitikieli ja jousen jouhet oli lahjoittanut joku kiltti hevonen. Oli niin jännittävää soittaa hänen ovikelloaan, tarpeeksi kovaa että se kuului viulun äänen yli.

Sitten tapahtui se, mitä ei elokuvista tutuissa kohtauksissa yleensä tapahdu. (Elokuvassa hän olisi opettanut minua vielä vuosia ja istunut katsomassa ensimmäistä konserttiani, jota ei todellisuudessa koskaan tullut.)

Hän muutti toiseen maahan. Tilalle tulivat uusi opettaja ja matkat konservatoriolle. Siellä soitettiin pienissä valkoisissa huoneissa, joissa oli kaksi tuolia ja nuottiteline, hyvällä tuurilla myös liitutaulu. Katossa oli tiukoissa riveissä loisteputkilamppuja. Mietin, olisiko entinen opettajani ripustanut niidenkin tilalle siivekkäitä lehmiä.

En puolen vuoden jälkeenkään pitänyt kummastakaan, vielä vähemmän opettajasta kuin rakennuksesta, jonka käytävillä soi aina yli kymmenen instrumenttia yhtä aikaa. En enää soittanut viulua ja viimein sain luvan lopettaa.

Miksi pois muuttaminen aina lopettaa jotain?

Kesäheinää ja auringonkukansiemeniä

(otsikko suoraan eläinkaupasta)

En tiedä mitä ajattelette kun en hetkeen kirjoita tänne. Tuntuu huonolta, kun en koskaan ilmoita siitä. Jos vaikka joku sattuukin odottamaan kirjoituksiani. Ei kai hän pety liikaa? Se ei missään nimessä ole tarkoitus. 

En voi ennustaa taukojani sillä joskus en vain pysty kirjoittamaan ja vilkaisukin tietokoneen suuntaan saa minut ahdistumaan. Silloin minulla ei ole tarpeeksi rohkeutta kohdata omiani enkä muidenkaan ajatuksia jotka saattavat olla mitä tahansa ja saada minut ahdistumaan vielä lisää. Se on hirveää.

Mutta olen minä keksinyt järjellisemmänkin selityksen. Vietin kolmena päivänä viikossa kouluaikani (ja loppupäästä vähän sen yli) eläinkaupassa siivoamassa, ruokkimassa ja täyttämässä vesipulloja. Nykyään haaveilen omasta kesyrotasta, mutta tällaiset haaveet ovat usein unohtuneet jo silloin kun niiden toteuttaminen olisi mahdollista.

Viimeyönä ennen niin rauhalliset kääpiöhamsterit olivat hankkiutuneet eroot veljestään ja se makasi vesipullonsa alla järkyttävä reikä päässään. Se ei ollut kaunista katsottavaa eikä anna kovin hyvää vaikutelmaa eläinten luonteesta eikä siihen vaikuttaneesta kohtelusta. Ulkomailtahan nekin oli tuotu.

Omistajat ymmärsivät sentään kiittää että huomasin sen ennen asiakkaita.

Sain onnekseni pitää taukoni milloin halusin, mikä oli helpotus ja teki syömisen niin paljon helpommaksi. Yllättäen melkein helpommaksi kuin viimeviikolla. 

Ainakin siihen asti, kun minun oli tarkoitus hakea lounaaksi salaatti hampurilaisravintolasta. Tiesin sen jo alunperin haasteeksi (häpeän itseäni jo kävellessäni kadulla se pussi kädessäni) josta ajattelin kuitenkin selvitä. Loppujen lopuksi eläinkaupan myyjän pienenpieni huomautus ruuastani sai aikaan sen että söin kymmenen tunnin (johon sisältyi 6 työtuntia) aikana vain ne salaatinlehdet ja omenan.

Miten edes kehtaan antaa tuollaisten kommenttien vaikuttaa itseeni näin paljon.

"Hahhah. Hesen terveysruokaa."

Tästä lähin pelkkä ajatus niistä rumista ravintoloista hirvittää vieläkin enemmän.

Tanssisin mielummin kamelioilla

Tämä on spiraalin kiertämistä.

Sama keskipiste, kiertäminen alkaa suurimmasta kaaresta ja huomaamattaan vain luisutaan kohti keskustaa, kunnes kierretään koko ajan tiiviimmin keskipisteen ympärillä.

Miksi?

Koko päivä maalaten, (poissa normaaleilta tunneilta) on etuoikeus, joka on tulosta juuri siitä mistä pari merkintää sitten kirjoitin niin tyytymättömään sävyyn. Nyt olen kuitenkin ihan tyytyväinen.

Viimeisiin kokeisiin lukiessani unohdin radion päälle kanavaan, joka soitti pianomusiikkia. Se toi mieleen pitsiliinat ja niiden päällä kiiltelevät posliinipatsaat, valkoisen pianon ja lakerikengät. En voi edes sanoa, etten olisi pitänyt siitä.

Äiti sanoo luottavansa minuun ja minun tekisi mieli lisätä, että hän luottaa minuun juuri siinä asiassa, jossa minuun kannattaisi vähiten luottaa. Eikö se tule tarpeeksi hyvin ilmi jo siitä viestistä, jonka hoitaja lähetti äidille, jonka äiti tiesi saavansa, niin hän ainakin väitti.

Huutomerkki ei voisi ikinä näyttää tuomitsevammalta kuin silloin.

olemme rumia

Jokaisessa ihmisessä on jotain, mitä hän ei ikinä tule huomaamaan itse ja jotain minkä vain muut voivat ymmärtää.

Se on ehkä kätkettynä puhetyyliin, katkonaisiin askeliin, ilmeeseen joka vilahtaa kasvoilla hymyn ja naurun välillä, niin kuin apeuden ja itkunkin välillä.

Televisiossa on mahdollista näyttää nopeita kuvia, joita silmä ei ehdi huomaamaan mutta jotka aivot tiedostavat jossain alitajunnan syövereissä. Juuri sellaisia ne usein ovat. Kun ihmistä tarkkailee usein ja pitkään, ne voi oppia huomaamaan, mutta on turha väittää että ne vaikuttaisivat vain heihin jotka ne huomaavat.
Kukapa ei haluaisi pyyhkiä noita inhottavuuksia kokonaan pois. Haluaako kukaan edes myöntää omistavansa niitä, sahalaitoja sileällä pinnalla.  Ja vaikka myöntäisikin, niitä ei voi hallita. Valitettavasti.

Vaikka nyt kirjoitan niistä jokseenkin tietäväiseen tapaani, en ole ikinä osannut myöntää mitään. Uskon kiven kovaan että voisin joskus hallita omia salaisia ja hallitsemattomia viestejäni ulkomaailmaan. Uskon, että muut näkevät minut tasan samanlaisena kuin minä, ettei kukaan näe jalkateriäni jos peilin kehys leikkaa ne pois heijastuksesta. (ehken kuitenkaan ajattele sitä ihan noin kirjaimellisesti)

Sanotaan, että kun pidät itseäsi kauniina, olet aina kaunis. Kun hymyilet maailmalle, niin maailma hymyilee takaisin, aina. Sillä kenellepä muullekaan maailma hymyilisi kuin sinulle, joka tunnet itsesi läpikotaisin ja vielä rakastat sitä kaikkea.

Eikö niin, että nuo ovat niitä elämän suloisen yksinkertaisia yhtälöitä jotka jokaisen on yritettävä ratkaista? Harvat syntyvät sellaisiksi, muiden on vain yritettävä.

Minäkin haluaisin osata ja minulla on siihen omat pienet haasteeni, koska tiedän syntyneeni enemmän tai vähemmän rumaksi.

Kaiken lisäksi olen taitava keksimään noita pieniä haasteita. Ne suoritettuani voisin toteuttaa molemmat ensimmäisenä mainituista ja näyttää vain kauniilta. Sitten joskus. Harmi, että haasteet ovat aina vähän kesken, olen aina vähän vääränlainen hymyilemään millekään (kaikkein vähiten maailmalle) tai pitämään itseäni kauniina. Mutta kun olen suorittanut kaikki haasteet, se voisi olla mahdollista.

Ikävä kyllä se ei käy edes niin.
Kukaan ei voi hymyillä aina ja kaikki ovat rumia, aina tai joskus. Kaikilla on rumat kuvansa, jotka vilahtavat sekunnin sadasosan jääden aivoihin ikuisiksi ajoiksi.

Jotain kylmää, minussa

Ei tarvitse arvailla kuka on tulossa. Lukon rahina ennen oven aukaisua on pikkusiskon pettämätön tunnusmerkki. Se hyökkää sisälle kailottaen uudesta kaveristaan, jonka sattui tapaamaan pihalla, unohtamatta kaverin kahta pientä suloista koiraa joista toinen oli ihan pentu, ja ei, se ei muista edes nimeä, mutta kiva tyttö.

Olisipa se vieläkin noin helppoa, ja... niin, loput voitte arvata. Enhän minä osaa muuta kuin valittaa.

Näytteenoton odotustuoleilla istuu down-tyttö äitinsä kanssa. Mietin, oliko se äiti tiennyt että lapsesta tulisi vammainen ja halunnut synnyttää silti. Olen kuullut, että monet päätyvät siinä vaiheessa aborttiin. Ehkä äiti vastusti abortteja. Tai se ei ollut enää mahdollista. Tai tai. Se ei kosketa minua millään tavalla, mutta haluan silti miettiä asiaa.

Silloin tulee miettineeksi myös sitä, millaista olisi jos vieraille puhumisen kynnys olisi niin pieni, että olisin aivan hyvin voinut saman tien kysyä äidiltä itseltään.

Luulin meneväni vain verikokeeseen, mutta ilmeisesti lääkäri olikin päättänyt määrätä yllätykseksi vielä sydänfilmin. Se ei ole piikkikammoiselle mitään verikokeeseen verrattuna, mutta hermostuneena tekee mieli vain nousta ja repiä jokainen johto irti kesken kaiken.

On minulla syykin olla hermostunut, minulla on ollut pieniä rytmihäiriöitä ja lisäksi olen alkanut tuntea rinnassa välillä muljahtelua jonka epäilen johtuvan sydämestä. Vai mistä muustakaan se voisi johtua?

En missään nimessä haluaisi vahvistaa epäilyksiäni todeksi. Tämänpäiväinen itseasiassa pelästytti minut niin, että söin melkein kunnollisen iltapalan.

Anti-taiteilijan itsekriittinen elämänkerta

Kun olin viiden, piirtämäni Pikku Myy kiinnitettiin neuvolan seinälle, missä se oli kunniapaikallaan ainakin niin kauan kuin neuvolaikääni kesti.

Toisen luokan opettaja kiinnitti lähes jok'ikisen kuvaamataidon tunnin jälkeen liitupiirrokseni pahvisiin kehyksiin vähän muiden yläpuolelle. Nimi alareunassa piti vahvistaa niin että se varmasti erottui. Erityisesti muistan kuvan, joka esitti tuulista päivää ja joka oli saanut sillä kertaa vihreät kehykset. Olin kuulemma osannut hahmottaa tuulen vaikutuksen puihin ja esineisiin niin hyvin. Niin hyvin.

En muistaisi sitä ilman karvasta sivumakua joka yllättää minut aina kun mietin asiaa. Olin tietysti äärettömän ylpeä siitä ettei kukaan muu ollut osannut tehdä niin hienoa kuin minä, mutta toisaalta hieman häpeissäni siitä, miten vain minun työni erotettiin toisista. Se oli kuin pieni takaisku, olin tehnyt liian hyvin ja ansainnut rangaistukseni, vihreät pahvikehykset.

Vuotta myöhemmin aloin kirjoittaa töideni alareunaan "Pikku vampyyri", silloisen ihailunkohteeni mukaan (ihan liian usein ne ovat olleet fiktiivisiä), mutta opettaja kielsi sen.

"Ei täällä kenenkään nimi ole mikään vampyyri ja pitäähän sitä nyt oma työnsä merkitä. Eihän noin hienoa hävetäkään voi." Olisi karmeaa valehtelua (vielä paljon karmeampaa kuin tämän koko blogi) väittää, että muistaisin jonkun sanat noin hyvin, sanotaan tuota vaikka luovaksi arvaukseksi.

Taisin olla jo silloin hieman hiljainen, enkä alkanut selittää miksi en halunnut nimeäni mihinkään. Suurin syy oli kuitenkin se, että kaikki tiesivät kuka sen nimen omisti.

Yksi rutiiniksi muodostuneista kauhunhetkistä, jotka myös aiheuttavat inhottavan Déjà vu -ilmiön toistuessaan jo kahdeksatta vuotta peräjälkeen, on se  kun kesken tunnin pulpettini viereen kerääntyi tyttölauma ylistämään "Vähäks hieno! Osaisinpa mäkin!". Ja sitä tapahtuu vieläkin, ihan totta.

Kaikesta huolimatta rakastan seisoskella koulussa kuvaamataidon luokan ilmoitustaulun vieressä ja kuunnella muiden kommentteja kaikista töistä, mukaan lukien omastani. Yläasteelle siirtyessä olen muuttunut aina vain anonyymimmäksi ja yleensä pidän siitä. Kukaan ei tiedä kuka sen työn siinä seinällä on tehnyt, eikä nimi alareunassa vaikuta mihinkään.

Samalla taas kehut päin naamaa saavat minut edelleen vaivautuneeksi, nykyään ehkä hyvin vaivautuneeksi.

Kuka muka osaa toimia sellaisessa tilanteessa luontevasti. Totean ykskantaan "kiitos", yhtä automaattisesti kuin vastaisin epämiellyttävään tervehdykseen, enkä yleensä nosta katsettani. Eihän se ole minun vikani että joudun aina uudestaan heidän kohteekseen. Yksi tosiasia on myös se etten erityisesti arvosta heidän kommenttejaan. (Voi ei, mitenköhän ylimieliseltä oikein vaikutan?)

Silti niistä on tullut sellainen välttämättömyys, että jos kukaan ei sano mitään myönteistä, alan tuntea itseni jotenkin epäonnistuneemmaksi kuin olenkaan, varsinkaan kun en koskaan ole oppinut hirveästi arvostamaan töitäni.

Saattaakseni vuodatukseni sulavasti päätepisteeseensä, kerron muutamia tosiasioita. Olen oikeasti vain keskinkertainen ja taiteiluni on ollut viimeaikoina aivan liian vähäistä. Toisin sanoen, minulla ei ole itseluottamusta eikä kukaan ole viitsinyt kasvattaa sitä, kaikkein vähiten minä itse.

En haluakaan tietää kuinka moni teistä lopetti lukemisen tylsistyneenä kesken tekstin.

There's a million ways I can feel less pain

Nämä laudat kuluttavat istuinluuni pois hitaasti mutta varmasti. Sade tekee siitä välillä mukavamman istua.
Sanoitko, ettet nähnyt minua?

Niin käy joskus. Monet eksyvät aina katselemaan vääriä asioita.

Ei. En tarkoita että kuu olisi väärä. Ei se yleensä ole.

Mutta etkö katsoisi välillä pois niistä kolmesta kuustasi? Siitä yhdestä, jonka minäkin näen ja ehkä myös niistä kahdesta muusta, heijastuksista joiden takana iirikset suurenevat suurenemistaan valon hävitessä.

Ihmiset vaihtuvat niin usein.

Ikävöin heitä joskus. Paitsi silloin kun he lähtevät pareittain. Silloin tiedän ettei minulla ole mitään ikävöitävää. Kukapa valitsisi jokerin kuninkaan sijaan?
Äläkä edes mainitse ässää.

Mutta sinä taidat olla erilainen.

Ei, et sillä tavalla. Sinullahan on koko pinkka korttejasi.
Mutta oletko vieläkään huomannut, että jokeri puuttuu?

Eutanasia

Se on sana jonka sointi kaikuu pitkässä H-mollissa.

Alun "eutana" on jotain lämmintä ja pehmeää jota t-kirjain ryhdittää välttääkseen täydellisen painottomuuden tunteen. "Si" sihahtaa kylmänä, sivaltaa yhden tarkan iskun kuin maalitauluun iskeytyvä ammus. Lopun "a" on teränsä puuhun upottaneen nuolen värinä, merkki siitä että se on osunut.

Sekin on alun perin kreikkaa, kuten niin monet sanat.

Eu-thanatos, hyvä kuolema. Armokuolema. (kiitos, google)

Tästä lähtien se tuo minulle mieleen eläinlääkärin huoneen ja pelkäänpä, etten ole ensimmäinen. Eläinlääkärin, mutta myös sen seinään kiinnitetyn julisteen koiran sairauksista, koukussa roikkuvan tiputuspussin, sähköpistokkeet joihin oli kiinnitetty tarralla tunnus 'R 45', jokaisesta sairaalasta löytyvän laatikon täynnä hopeankiiltoisia neuloja jotka ovat inhottavia muovipakkaustensa läpikin.

Itku tuntui syylliseltä, muutti kasvoni punaläikkäisiksi ja tulvahti uudelleen pienimmänkin ajatuksen voimasta.

Eläinlääkäri otti mukaansa viiksikarvojaan myöten värisevän eläimen, jätti minut siihen huoneeseen pyyhkimään silmäkulmiani. Aika jonka hän vietti toisessa huoneessa oli täysin määrittelemätön.

Jos seinällä olikin jossain kello, en vaivautunut etsimään sitä. En halunnut missään nimessä nähdä saman eläimen elotonta koteloa, joka hetki sitten haisteli tietään edestakaisin tutkimuspöydällä, mutta ehkä se on vain pakko tehdä uskoakseen.

Minä uskoin ja en uskonut. Takaisin saapuva mytty ei ollut enää mikään. Huonosti täytetty pehmolelu. Se oli nukahtanut silmät auki, mutten nähnyt niissä enää hiventäkään sinistä, tai sitten en vain uskaltanut enää katsoa tarpeeksi tarkasti. Irrotin sen kantolaatikon papereista ja laskin heinille pienempään pahvilaatikkoon. Olin täyttänyt sen jo kotona. Kyllähän minä tämän aavistin.

Silti minä itken taas.

Jotkut elävät puoli vuotta ja sairastuvat. Jotkut elävät pitempään.

päähenkilö ei ollutkaan sankari

Minulla alkaa olla riippuvuus näihin hoitokäynteihin, joita aiemmin kuvittelin inhoavani.  Vihaan edelleen itsestäni puhumista, viime torstaista huolimatta. (Kirjoittaminen on eri asia.)

Mutta kun kuulen miten he analysoivat minua, yrittävän löytää johdonmukaisia kaavoja, syitä ja seurauksia. Silloin olen kuin jonkin kirjan tai elokuvan henkilö luomisvaiheessa. Minulle hahmotellaan tarinaa, menneisyyttä ja tulevaisuutta.

He miettivät mistä kaikki johtuu, mitä minulle pitäisi käydä, mitä minun pitäisi tehdä ja minä kuuntelen kiinnostuneena. Haluaisin niin kovin vastata heidän hahmotelmaansa siitä sairaasta tytöstä, että melkein pelkään että se estää minua yrittämästä mitään muuta.

Haluaisin olla päähenkiö, sillä päähenkilöthän eivät koskaan ole turhia, eikä kukaan heistä voi ikinä vaihtaa rooliaan kesken kaiken.

Niinpä niiden käyntien ansioista tunnen itseni tärkeäksi, mutta väärästä syystä.

En haluaisi vaivata teitä kysymyksilläni, mutta onko mitään, mistä haluaisitte minun kirjoittavan?

20:46

Se odotti minua surumielisenä, makasi kivetyksellä ja tuijotti ainoalla kaihoisalla silmällään kohti taivasta. Kauempaa katsottuna tasaisen näköinen maalipinta on todellisuudessa naarmuinen ja pöly on pinttynyt niiden kahden soittokellon alle, joiden ääneen joku on joskus keskeyttänyt unelmansa. Tappi, josta se on vedetty käyntiin, on nykyään vääntynyt yhtä mahdottomaan asentoon kuin ne kaksi muutakin. Jäljet kielivät kovasta iskusta kiveen.

Vilkaisen kerran viereisen talon ikkunoihin, joista se on voinut tipahtaa, mutta saatuani verhoin peitellyn vastauksen lasken kellon laukkuuni kuin arvoesineen. 

Sen vanhanaikaisuus on viehättävää. Toivottavasti kukaan ei jää kaipaamaan vanhaa kelloaan. Joka tapauksessa se ei enää käy mihinkään suuntaan eikä viisareita saa siirrettyä.

Neljäkymmentäkuusi minuuttia yli kahdeksan kestää tästä lähin ikuisuuden.

Eilen tapahtui jotain. Terapeutilla en tyytynytkään tavanomaisiin hymähtelyihini ja satunnaisiin lauseisiin. Kerroin asioita vaikka ääneni kohosi inhottavasti. Olisin voinut itkeä. Se saa minut yleensä vaikenemaan, sillä itkeä en halua. Nyt en itkenyt mutta puhuin silti ja se tuntuu tärkeältä.

Ei oloni siitä parantunut, ainakaan vielä, mutta tuntuu kuin olisi päässyt eteenpäin edes jossain.

Kirsikankukkia merelle

Kun antaa itsensä lukea jotain tarpeeksi kaunista, suussa maistuu kylmä metalli eikä kyyneliä huomaa ennen kuin ne ovat löytäneet tiensä leukaluulle.

Tänään näin kukkivan kirsikkapuun. Se ei kukkinut vielä eilen, luulen, mutten ole aivan varma.

Jokainen kevät se näyttää hieman erilaiselta.

Viime keväästä en edes muista sitä. Se oli puu, joka erottui vihreästä taustastaan kaikessa vaaleanpunaisuudessaan, jotain minkä ohi kävellään ja jonka oksiin kiinnitetään korkeintaan yksi ajatus.

Siitä vuosia aiemmin, kun joku sanoi sanat 'hieno punainen puu', kaikki tiesivät mistä puhuttiin. Sen kukkia kuroteltiin aidan yli kun ketään ei ollut näkemässä. Ne kuljetettiin paidan sisällä tai suljetuissa nykeissä pois ja tutkittiin nurkan takana betonisyvennyksessä. Kuka sai kauneimman kukinnon ja oliko joissain niistä enemmän terälehtiä.

Nykyään sen oksat ulottuvat jo niin selvästi aidan ulkopuolelle, että riistävät nuoremmilta sen paidan alle haalittujen nihkeiden terälehtien ja kielletyn hauskuuden tunteen.

Tänään tuskin hipaisin niitä, poimimatta yhtäkään.

Lisää kiellettyjä onnitumisentunteita, mutta niitä ei ole tehty jaettaviksi. Kun muut palaavat ruokalasta mahassaan valkoisia leivänmuruja sekoittuneena sulaan rasvaan, istuin ruohikolla ja juon vesijohtovettä panttipullosta.

Kaikkea laimentaa se, että tiedän mustahiuksisen tytön lähteneen koulusta ennen ruokatuntia samanlaisia ajatuksia mielessään.

Huoneeseeni lensi juuri kesän ensimmäinen kärpänen.

olen kirosana itselleni

Otsikko on päiväkirjastani tai jostain, johon kirjoitan sattumanvaraisia ajatuksia.

Kysymys on ainakin kymmenettä kertaa sama, enkä vieläkään osaa vastata.

"Mikä siinä on vaikeaa?"

Siihen taisin mumista jotain epäselvää, niin että lääkäri joutui kyselemään selvennyksiä ja nyökkäilin välillä, välittämättä siitä mikä on totta ja mikä ei. Valehdellut en ainakaan silloin kun vakuutin, etten ole oksentanut. Sitä en ole tehnyt ikinä tahallisesti.

Ne sanoivat, ettei mikään oikei ole mennyt parempaan päin. Käskivät minun raahata vereni mahdollisimman pian sairaalaan säilöttäväksi pieniin putkiin

Koulussa on yksinäisempää kun ei ole edes niitä joiden kanssa yleensä on istunut samalla penkillä ja jotka suostuvat keskusteluun. Ne ilmestynevät ehkä jo huomenna kouluun, tosin en ole varma pystynkö menemään ruokalaan edes heidän kanssaan.

En ymmärrä mihin on taas kadonnut se minä, joka joskus kirjoitti tänne muustakin kuin sairaudestaan. Lupaan kertoa hänestä heti kun pystyn.

Tahdon palata siihen hetkeen, jossa aurinko värjää silmäluomet punaisiksi, sisältä päin.

post mortem -sininen

Tuntuu väärältä istua takki ja ikuinen kaulauivi kaulassaan katselemassa ihmisiä, jotka tulevat ruokailusta hihattomissa paidoissaan ja kansoittavat nurmikot. Kuinkakohan monta muurahaista ne mahtavat talloa. Olen vain tyytyväinen kun jotkut uskaltautuvat viimein istumaan minun lähelleni, sillä on mukavaa kuunnella heidän keskusteluaan ja leikkiä tekevänsä jotain tärkeää kännykällään.

Huomenna on tapaaminen polin lääkärin kanssa, mikä on joka kerralla yhtä hermostuttavaa. Olen kuullut sen viime käynnin jälkeen jo kahdelta ihmiseltä.

"Näytät jo paljon terveemmältä."

Oli se sanottu miten positiivisessä mielessä tahansa, ainoa oikea käännös sille tuntuu olevan: "Puheiden perusteella kuulostat siltä kuin sinulla olisi oikeasti vaikeuksia syömisesi kanssa, mutta eipä sitä ulkonäön perusteella uskoisi."

Pelkään että lääkäri todistaa pelkoni oikeaksi, mutta pelkään myös toista vaihtoehtoa koska tiedän mahdollisesti pilaavani kesälomamatkan ellen yritä ryhdistäytyä.

puissa ei ole lehtiä, vielä

Itsestään kolmannessa persoonassa kirjoittaminen voi kuulemma antaa uusia näkökulmia. En tiedä.

Hän ei tuntenut oloaan järin hehkeäksi noustessaan autoon. Kuvitteli vielä, että silmien vuotaminen johtui vain talvipakkasista mutta ei, auringonpaisteessa se oli alkanut uudelleen.

Takki on ehkä hieman liian iso tai huonosti istuva ja pahimmassa tapauksessa se toisi mieleen pikkutytön, joka käyttää isosiskonsa vaatteita näyttääkseen samalta kuin isot tytöt. Paitsi ettei hän halua missään nimessä näyttää isommalta. Se on suurin ongelma, varsinkin kun hän tietää että viime kerralla kun he tapasivat, takki olisi ollut hänelle vielä paljon suurempi.

Heidän tavatessaan hän oli suunnitellut sanovansa jotain pitkää, mukavan kuuloista, joka kertoisi että hän oli tullut ihan mielellään tapaamaan toista, että muusta syystä hän ei olisi enää tänään saanut itseään tulemaan ulos piilostaan. Sillä hetkellä se kaikki tiivistyykin mitäänsanomattomaan äännähdykseen. Terve.

Sitä seuraa kaksi tuntia, joiden aikana hän pysähtyy tutkimaan puuhun ruuvattua ruuvia ja puhuu nilkkasukistaan tuntematta itseään kovin typeräksi, niin kuin tuntisi kenen tahansa muun kanssa joka ei kuulu hänen perheeseensä.

Kerran he jopa nauravat, mistä hän on jotenkin erityisen ylpeä.

Hiljaisuudessa hän ei halua tuntea vaivautuneisuutta, vaan joessa peseytyvän lokin märän selän ja miettii sen ruumiintoimintoja viedäkseen ajatuksensa muualle. Ei, ne kieltäytyvät vaeltelemasta ja tulevatkin ulos odottamattomina sanoina. Eikä hän tunne itseään vieläkään erityisen typeräksi. Olikohan vaivautuneisuutta edes olemassa juuri silloin, voisiko hän tuntea toisen jo niin hyvin. Voisiko siitä tulla itsestäänselvyys.

Sanoitko sä jotain?

En. (Tai en ainakaan mitään tärkeää)

Hänestä kuitenkin tuntui, että hän uskalsi puhua hieman kovemmin kuin ennen.

Perhoset lentävät nauraakseen meille



Koulun jälkeen suoritan taktisen pakenemisen joka pelastaa minut kuntopyörältä ja sen mustan näytön punaisilta numeroilta. Lähden kävelemään keskustaan päin ilman muuta syytä kuin se, etten halua ainakaan kotiin.

Tiedän tottuneeni koko elämäni ajan niihin betonisiin 90 asteen kulmiin ja viivasuoriin pintoihin. Siihen, että valkoiset raidat asfaltissa näyttävät näkymättömän tunnelin rajat ja vain siitä voi kävellä.

Kulkea voi joko eteen tai taakse muttei mitään siltä väliltä. Joka toisen geometrisen tarkasti mitatun kulman takana on vaatimus vaatimuksen jälkeen. Ehkä juuri siksi aloin miettiä asiaa.

Ovatko ihmiset sitten sopeutuneet itse luomaansa rinnakkaismaailmaan, joka on mahdollisimman kaukana niistä nahanhajuisista majoista jokien ja järvien rannoilla. Eiväthän eläimetkään ole. Tietysti ihmisillä on se etu, että he ovat melkein selvillä omista päähänpistoistaan, toisin kuin eläimet joiden ei voi olettaa ymmärtävät ihmisen ajatuksia.

Monet sairaudet ovat merkkejä siitä. Liian pitkään eläminen. Tabut asioista, jotka joskus ovat olleet enemmän osa elämää, kuten kuolema. Ruumiinrakenne. Miksi meillä olisi jalat, jos olisimme täysin sopeutuneet liikkumaan moottoriajoneuvoilla? Ehkä kärjistän liikaa.

Seisoin keskustassa pölyisen risteyksen reunalla ja katselin ihmisiä jotka pakkautuivat valkoisten viivojen äärelle odottamaan lupaa kulkea, samalla kun joku metsässä päättää aloittaa uuden polun tallomisen, oman polkunsa.

Silloin vierestäni lentää sitruunankeltainen perhonen ja valot muuttuvat vihreiksi. Molemmat melkein samaan aikaan. Ihmiset ryntäävät eteenpäin kolmea eri kieltä puhuen.

Miten minulle olisikaan suututtu, jos olisin jäänyt suojatielle seisomaan ja katsomaan perhosen perään. Tuon pienen olennon jonka keltaiset siivet riitelivät harmaata taustaa vasten sen räpytellessä äänettömästi. Tai ehkä ympärillä oli vain liikaa melua peittämässä sen ääni.

Onkohan jossain vielä paikka, jossa olisin voinut kuulla sen perhosen siiveniskut?

Me joihin kamera ei tarkennu

Miksi huonot tunteet pesiytyvät aina rintalastan alle? Ne haluavat piiloutua, kun taas ilo nousee suoraan huulille. Se ei jää sisälle kerimään itseään kokoon niin isoksi keräksi, että riittäisi murskaamaan kerrostalonkin. Ainakin ihan pienen kerrostalon.

Minulle sanotaan, ettei siellä pakolla ketään pidetä ja kehotetaan vielä miettimään. Sormeni painavat kymmenettä kertaa kiinni takinhelman nepparia. Mutta kun ne avaavat sen aina uudelleen. Silmät etsivät jatkuvasti niitä kulman takana kuuntelevia tyttöjä, joista voisi päätellä meikkivoiteen määrän olevan tiiviissä suhteessa itsevarmuuden määrään. Ne eivät varmasti ikinä häpeä käsiensä hermostunutta tärinää.

Tukioppilaaksi hakeminen oli yksi epätoivoisista keksinnöistä, jotka loppupeleissä kuitenkin aina kääntyvät keksijäänsä vastaan. Vielä viime vuonna toivoin sellaisen toiminnan ampuvan sosiaalisuuteni hetkessä jollekin uudelle tasolle. Onneksi sentään ymmärsin ajoissa, etten voi puhua sen paremmin itseäni nuoremmille kuin ikäisillenikään. Se oli joko mahdollisuuksien hylkäämistä tai loistavaa ennakointia. Vaikka loistava kuulostaakin nurinkuriselta.

Lupasin käyttää vielä viikon sen kysymyksen vatvomiseen, johon tiedän vastauksen jo nyt.
(En kylläkään ole varma pitäisikö tässä mielentilassa tehdä mitään päätöksiä.)

Sinulle: En pitänyt siitä miten kirjoitit. Ei minun ehkä kuulunutkaan pitää, mutta silti. En pidä siitä tunteesta etten oikeasti edes tunne sinua. Muut ovat nykyään niin tärkeitä että poistavat minun tärkeyteni kokonaan, sillä suuri antaa tilaa vain muulle suurelle. Haluatko enää puhua minulle vai onko se nykyään velvollisuus? Sinusta ehkä tuntuu että kirjoitan näin vain koska kirjoitan sen blogiini. (Mutta niin sinäkin teit) Kun puhut minulle, se on samaa mitä kerrot muillekin ja ehkä hieman vähemmän.

Vähän liian huono

Vasemman käden etu- ja keskisormen sekä nimettömän päät alkavat taas kasvattaa norsunnahkaa. On hauskaa tietää tehneensä jotain josta jää jälki (hyvällä tavalla), oli se sitten vain hieman paksuuntunut nahka sormenpäissä. Sen tuntee joka kerta kun kokeilee ja ne ovat melkein tunnottomia muihin sormiin verrattuna. Mutta koko kunniamerkki lohkeilee taas palasina pois kun lopetan kitaran soittamisen.

Kiroan ja olen tyytyväinen kun kuntopyörä kokee äkillisen hajoamisen. Vastukset eivät toimi ja ruutu näyttää mitä sattuu. Se ei ollut minun syyni. Toivottavasti se riittää selitykseksi. Mutta ei se riitä, koska se pitää hyvittää.

Jos olisin joku muu, olisinko vain harmistunut vähän ja pian unohtanut koko asian, enkä soimannut itseäni siitä vielä illallakin?

Tunnen olevani vähän liian huono paranemaan ja vähän liian huono olemaan sairaan vastakohta. Vähän liian huono soittamaan kitaraa ja vähän liian huono kirjoittamaan sekä maalaamaan että piirtämään.

(Minusta tuntuu että tämä valitus on kamalaa luettavaa, mutta parantaminen tuntuu mahdottomuudelta.)

Ehkä sitten huomenna.