On pahempiakin vankiloita kuin sanat

Päiviä hukkuneena tarinoihin ja niiden epätoivoiseen tavoitteluun. Kirjaan, jota olen lukenut nopeammin kuin ikinä mitään.
Olen onnistunut melkein. Pieni aika jona mieleeni ei tule ollenkaan ahdistavaa ajatusta ruoasta tai liikunnasta. Olen yrittänyt roikkua siinä kiinni ja pelännyt että se mahdollisuus luiskahtaa kokonaan käsistäni ellen nyt saa sitä.
Minua on pelottanut avata tietokone, vilkaistakaan televisiota, tehdä kaikkea mikä voisi muistuttaa minua siitä liikaa.
Ulkona en ole käynyt kuin yksinäisillä kävelyillä, siihen aikaan kun katulamput syttyvät tähdiksi niiden tähtien tilalle jotka eivät enää erotu sumuverhon läpi. Niin, ja ojentamassa jouluporkkanoita pörröisen talvikarvansa kasvattaneelle ponilleni kaiken sen pumpulin keskellä.
(Vaikkei se poni oikeasti ole minun omani, mutta se voisi olla)

On epäreilua, että unohtamisen vapauden ymmärtää vasta kun ne tavanomaisiksi jääneet ajatukset ottavat taas vallan, eikä niitä voi enää tietoisesti häätää pois. Niin kuin ei voi päättää mitä unta näkee tai kehen törmää kadulla.

Joulu oli siedettävämpi kuin odotin. Sain lahjoja joita toivoinkin. Ainoastaan karamellirasian kohdalla pala nousi kurkkuun. Huomasin etten ollut sittenkään unohtanut.
Tämänkin vaikeuden vältin avaamalla rasian pöydälle ja julistamalla että niitä saa vapaasti syödä. Ja minun ei tarvinnut taaskaan muuta kuin totella pientä ääntä joka ei ole minun.
Voisinko edes tehdä asioita tämän helpommaksi itselleni?
Epäilen että ne ovat välillä aivan liian helppoja.

Ostin vihdoin vyön näihin farkkuihin jotka pysyivät ennen ylhäällä ilman sitäkin. Äiti sanoo että ne ovat varmaan vain venyneet käytössä, ja että pesu voisi vähän kutistaa niitä.
Minun on nykyään helpompi ymmärtää se että ihminen osaa nähdä vain sen mitä haluaakin nähdä.

(Kun kävelyltä tullessani mietin taas miten paljon pidempi matka minun olisi pitänyt kävellä siinä viimassa, ja miten vähän olen muutenkin  kuluttanut, syömiseen nähden, riutumiseen nähden, olin melko varma että se oli väärin.)

Joten minä pärjään kyllä.

(Lainasin otsikon kirjasta 'Tuulen varjo', ja kerron sen nyt kaiken varalta mikäli sillä on jotain merkitystä.)

del Mar

del Mar tarkoittaa jotakin meren rannalla. Se ei liity mihinkään, mutta se kuulostaa kauniilta.

Ja välillä minua melkein hävettää.
Muilla on kerrottavanaan mielenkiintoiset ihmissuhteensa, keskustelut jotka on käyty junaa odotellessa tai koulun käytävällä. Jotkut kertovat vain diagnooseistaan, oireistaan ja lääkkeistään. Satunnaisista onnistumisista ja monista epäonnistumisista.
Minä taas en osaa kertoa enempää kuin itsestäni ja pienestä maailmastani joka herää henkiin jokaisesta yksinäisestä varjosta silmäkulmassa.
Niistä tauluista jotka heräävät liikkumaan, hahmoista seinällä.

Tänään palaan kaupungilta mukanani paita, vyö ja huivi jotka sopivat yhteen oikein hyvin. Paidassa on juuri sopivasti punaista jotta se näyttää lämpimältä, muttei kuitenkaan liian jouluiselta.
Tunnen hetken että olen ihan samanlainen kuin ne muut ikäiseni jotka heiluvat kaupoissa ystäviensä kanssa.
Olenhan minä, jos laittaa miinusmerkin sen ystävän eteen.

"Mummu soitti ettei sinne voikaan tulla jouluksi, se on niin huonossa kunnossa."
Vaatekassi roikkuu kädessäni ja minä seison vieläkin eteisessä takki päällä.
Näinkö tässä kävi? Joulu vietetään siis kaiken kukkuraksi kotona. Minä en halua mitään jouluista koristeita, en jouluruokaa. Varsinkaan kotona. En missään.
En ainakaan kotona. Kotona ei voi hukuttautua väenpaljouteen, silloin on paljaana.
En halua mitään joulua.

Ja vasta myöhemmin huomaan itsekkyyteni. Eikö pitäisi olla enemmän huolissaan siitä että isoäiti on on sairaana, kuin murehtia siitä missä joutuu virumaan joulunsa?

Miksen voisi olla vähemmän itsekäs? Häpeän tätä itsekseni, mikä on pahempi kuin hävetä muiden takia.

Sinisellä musteella vedetyt viivat jotka halkovat aavikkoa

Rumat, sinertävät sormet joissa nivel on paksuin kohta. Kynnet valkopilkkuiset, eikä se ole kynsilakkaa. Siksi vihaan ihmisten kättelemistä. Kyllä minä jo tiedän että käteni ovat kylmät, tiedän miksi.

"Sekin näytti ihan joltain anorektikolta."
Niin isä kommentoi päivystyksen ovesta sisään kävellyttä tyttöä. Se puhuu sekavia, sen meikit ovat levinneet ja hiukset sotkussa. Se on hoikka ja huumeissa. Sen näkee kuka tahansa.
Jostain syystä minua vain ei pelota tuijottaa takaisin.

Tytön seurassa oleva poika valittaa, ettei limsa-automaatti ole toiminut ainakaan kuukauteen. Ilmeisesti vakioasiakkaita, ajattelen, ja hymyilen itsekseni tietämättä oikein miksi.
Minäkin olin siellä jo toista iltaa peräkkäin ja päivät ovat menneet uuden allergiakohtauksen pelossa. Entä jos ne vain eivät lopu, eikä kukaan enää tiedä mistä pilleristä ne oikein johtuvat? Sanoinhan jo että olen vainoharhainen.

Laskutoimituksen jälkeen todistuksen keskiarvoksi selviää 9,3. Oliko se sen arvoista, en tiedä. En oikein osaa olla iloinenkaan, mutta tiedän että huonommasta olisin vain ahdistunut.
Minä käytin pikkulapsenakin tunteja järjestellessäni lelujani mahdollisimman suoraan riviin. Valitettavasti tämä taipumus juurikaan näy huoneessani tai kirjoituspöydälläni.

Olen ajatellut, että tänään sitoudun syömään välipalaa, pystyn kyllä kun päätän tarpeeksi lujasti. Haluan että jäsenissäni kiertää taas veri. Vaikka joskus minä pidänkin kylmistä käsistäni.

Tämän hetken paras joululaulu:

Ja pidän myös kuvasta.

Lausumatta jääneet

Satuin huomaamaan miten hitaasti nykyään päivittelen tätä blogia. Se johtuu siitä, etten yritä pakottaa itseäni kirjoittamaan, tai ainakin se on minun tavoitteeni.
Ja myös siitä, että päivät ovat taas luisumassa takaisin niille robottimaisille raiteilleen. Syömisiä tarkkaillaan taas enemmän, nyt kun paino oli tippunut yli kolme kiloa epäinhimillisen pienessä ajassa. Nyt se oli korjaantunut vähän, mutta vain vähän.
Ja neljä kiloa kuulostaa uskomattomalta, täysin uskomattomalta. Niin paljon, ja vielä ylöspäin.

Mutta nämä samat asiat voisitte lukea kenen tahansa muun syömishäiriöisen blogista.
Nyt näette miksen ole kirjoittanut kovin usein.

Äiti käyttää sairaudesta rumaa nimeä anoreksia, mutta mä pidän enemmän syömishäiriöstä koska se ei ole niin ennakkoluulojen ympäröimä käsite. Ja jossain tiedoissanikin kuulemma lukee epätyypillinen syömishäiriö.
Valitettavasti tämä ei kuitenkaan ole ensimmäinen kerta kun hän vääristelee asioita näin.

Eilen yöllä kahdentoista aikoihin vietin aikaani sängyn sijaan päivystyksellä, ja ihan syystä. Senkin jälkeen valvoin vielä pitkään koska minua pelotti nukahtaa. Entä jos nielu turpoaisi äkkiä umpeen ja tukehtuisin nukkuessani?
Olen niin täysin, täysin vainoharhainen.
Elossa minä näytän edelleen olevan.

"Anoreksialääkärillä", kuten äiti sitä rumasti nimittää, nainen ei tahdo uskoa etten oikeasti tiedä mistä käsivarren naarmut ovat tulleet. Näen sen ilmeestä että se uskoo minun kynsineen itse itseäni täysin tarkoituksella, ja sen minä otan loukkauksena.
Olen vihainen ja loukkaantunut, mutta taas kerran olen sitä vain sisäänpäin.
Ulospäin minä kerron rauhallisesti etten todellakaan tiedä jälkien alkuperää. Nielen kyyneleeni. Vastaan rauhallisesti, etten usko pystyväni kertomaan siitä miksi syöminen on taas takkuillut. Sanon että puhun siitä mielummin terapeutin kanssa.
Nielen pienen valkoisen valheen.

Mikä minussa estää puhumasta ongelmistani ammatti-ihmisille? En usko että suun avaaminen voisi ainakaan pahentaa tilannetta, terveellä järjellä ajateltuna.
Terve järki vain tuntuu olevan vähän liian harvoin läsnä näissä asioissa. Se on totta.

Joulu lähestyy vähän liiankin nopeasti. En ole koristellut huonettani tai mitään muutakaan millään tavoin. Olen antanut yhden joululahjan. Lähettänyt kolme korttia. Saanut yhden lahjan ja kaksi korttia.
Tämän enempää minä en saa itseäni joulutunnelmaan vaikka kuinka yrittäisin.
Mutta se pieni lapsi herää siitä huolimatta joka aamu vain avatakseen joulukalenterinsa, sellaisen jossa ei ole suklaata.

Olen kuunnellut Hurtsia, enemmän kuin edes pitäisi jaksaa.
Väsyttää, muttei unikaan tule. Laitan tämänkin lääkkeiden syyksi.
En voi muuta kuin uppoutua Tuulen varjoon, palata Barcelonan kaduille.

Vika on siinä että romutan unelmiani nopeammin kuin ehdin keksiä uusia.

Oikeilla enkeleillä ei ole siipiä, eikä sädekehää hiuksillaan.

Rakastan kertoa tarinoita niistä, joita en ikinä tule tapaamaan. Välillä tuntuu, että tunnen heidät paljon paremmin kuin ne, jotka olen oikeasti tavannut.

Hän istui usein asuntonsa ikkunan takana ja katseli alas kadulle.
Siinä asunnossa kerrottiin paljon tarinoita.
Ikkuna kertoi tarinaa sadepisaroista, jotka olivat tömähdelleet sen pintaan suurena joukkona, ja auringosta joka oli kuivattanut ne hetkessä pois, jättäen ikkunalasiin nuhruisia pilkkuja kohdille joissa vesi oli koskettanut lasia.
Tuolit kertoivat tarinaa pojasta joka oli niiden aiemmassa kodissa istunut aina hieman tuolin vasemmalla reunalla lukiessaan pitkiä latinankielisiä tekstejä kotiopettajattarelleen, joka ei jaksanut aina ottaa esille valkoista liinaansa vaikka sitä olisi tarvittu mustepisaroiden pyyhkimiseen. Nyt pisarat olivat enää haalistuneita tahroja tuolin pinnassa.
Pöytä, pieni ja metallijalkainen kapistus. Se taas kertoi tarinaa viidettä vuotta vankilassa istuneesta miehestä, joka oli syövyttänyt kaikki vihansa ja katumuksensa ja puutteensa pöydän pintaan milloin permanenttitussilla, milloin jollakin joka oli tarpeeksi terävä kaivertamiseen. Tarina ei kerro, mikä tuo terävä esine oli, sillä vankiloissa tuskin yleensä sallitaan sellaisia vankien käsiin.
Käsinkaiverrettu puinen kissahahmo taas kertoi kaikessa yksinkertaisuudessaan tarinaa eräistä myöhäissyksyn markkinoista ja taitavasta käsityöläisnaisesta, joka hankki suurimman osan pienistä tuloistaan myymällä noita puuhahmoja.

Hänellä joka istui ikkunassa, ei ollut itsellään kummoistakaan tarinaa kerrottavanaan. Siitä syystä hän oli hankkinut itselleen kaikki nämä tavarat, sillä ne jollain tavalla täydensivät hänen omaa tarinattomuuttaan.
Hänen tyhjänpäiväisestä tarinastaan suurin osa keskittyi tähän huoneistoon, tarkemmin sanottuna sen ikkunaan ja ikkunalaudalle jolla hän istui.

Päivästä toiseen hän katseli ala kadulle, ja hymyili aina kun joku vilkaisi ylöspäin ja huomasi hänet. Hän olisi halunnut tutustua näihin ihmisiin paremmin.
Eihän ihminen, joka malttoi ahtaassa väentungoksessakin kohottaa katseensa kohti taivasta, voinut olla kovin epämiellyttävä persoona.
Hän oli kuitenkin liian kiinni tässä asunnossaan, ikkunalaudassaan ja ikkunassaan jotta olisi voinut laskeutua alas muiden joukkoon.

Hän kävi ulkona varsin harvoin, ja noinakin kertoina se saattoi johtua vain kahdesta syystä.
Jos hän kävi ulkona päiväsaikaan, mikä oli vielä harvinaisempaa kuin toinen vaihtoehto, se johtui siitä että hän oli tuntenut itsensä nälkäiseksi ja sattunut saamaan käsiinsä hieman ylimääräistä rahaa.
Toinen vaihtoehto oli käydä ulkona yöaikaan, mikä oli hänelle tavallisempaa.
Sitä sattui aina silloin kun pienet, jauhein täytetyt pussit olivat tyhjenneet ja vieroitusoireet alkoivat käydä sietämättömiksi.
Silloin hän lähti yön turvin hakemaan seuraavia annoksiaan. Se tuli kalliiksi, mutta onneksi jauhe tyynnytti nälän ja muut haitalliset tarpeet jotka olisivat muuten syöneet hänen varojaan joka päivä.

Hän oli huomannut ettei noiden ihmejauheiden myyjä enää ilahtunut yhtä paljon kuin ennen nähdessään hänet ovellaan.
Myyjä näytti enemmänkin surkealta, ehkä hän näki että oli menettämässä parasta ja pitkäaikaisinta asiakastaan kuolemalle itselleen.
Se ei ollut kovin erikoista siinä paikassa ja niiden ihmisten keskuudessa, mutta huumeetkaan eivät aina turruttaneet niin kovasti että olisi täysin tyynin mielin osannut katsoa tuota hidasta kuolemaa.
Hän antoi rahat, sai suuret määrät tarvitsemiaan aineita, eikä koskaan kertonut mistä oli rahat hankkinut. Sitten hän lähti ja palasi asuntoonsa, ikkunansa ääreen.
Antoi asunnon ja tavaroiden jatkaa hiljaisia tarinoitaan, vaikkakin oli kuullut osan niistä aivan liian monta kertaa.

Hän oli varma että kun tämä talo joskus saisi purkumääräyksensä, hänet löydettäisiin enemmän tai vähemmän muumioituneena sen ikkunan vierestä. Sillä ei kuitenkaan ollut mitään väliä hänen mielestään, sillä se tuntui niin väistämättömältä ja ehdottomalta. Ja väistämättömään ja ehdottomaan oli parasta suhtautua rauhallisin mielin.
Hän oli tottunut tähän elämäänsä eikä osannut enää toivoa eikä muistaa muuta. Unohdus on kuin siunaus, hän ajatteli, ja osui siinä täysin oikeaan.
Ainoa tapa jolla kohtaloaan voisi vielä muuttaa, olisi avata ikkuna juuri ennen kuolemaansa. Silloin varikset ja muut linnut saisivat hänet ennen muumioitumista. Eihän sekään olisi kovin kaunis loppu, vaikka sekin riippuu vain siitä miten kauneuden käsittää.

Siitä huolimatta hän tunsi ikkunansa viileän pinnan ja nukkaantuneen paitansa lisäksi ympärillään jotain muutakin. Se ei ehkä näkynyt ulospäin, mutta hän tunsi onnen.
Tämä oli hänen onnensa.
Ja vaikkei kukaan ollut koskaan sitä hänelle sanonut, vaikkei kukaan koskaan ollut edes huomannut sitä, hän oli enkeli.

Tuoli aloitteli taas kertomustaan opettajattaresta jonka sormet olivat maanneet sen selkänojalla pienen pojan lukiessa kirjaansa.

in the pouring rain

Eikä ole enää muuta mahdollisuutta kuin isua lattialle ja painaa pää tiukasti kiinni polviin.

Ja ajatella: "Mä en ole täällä. En tiedä missä mä oon, mutta mä en ole täällä."

Olen taas viikon verran valunut hieman alaspäin. Päivä päivältä. Kun oikein miettii, osaan ajoittaa tämän laskun alun jo viime kuun loppuun. Silloin aloin vähän pienentää annoksia. Taas.
Nyt en enää ole syönyt viikkoon lounasta. Sen on korvannut nyrkillinen vihreää salaattia ja vettä.
Aamuisin puolet puuroannoksesta, jos sitäkään. Mandariineja, teetä. Porkkanoita.
En halua puhua siitä sen tarkemmin.
Tänään sain ensimmäistä kertaa syötyä kunnon päivällisen ilman että mitään hukkui roskiksen syövereihin siisteiksi paperipalloiksi naamioituneena. Kukaan ei voi arvatakaan mikä synti niiden käsipaperien sisälle on piilotettu.

Heti syömishetkellä se ei aiheuttanut oikein mitään tunteita.
Vasta nyt tätä kirjoittaessani, mieleen alkaa uudelleen muodostua kuva siitä kamalasta hiilihydraattivuoresta ja jauhelihakastikkeen kovista rasvoista. Ihan varmasti kamalasti kaloreita.
Tänä iltana pakolliseksi aktiviteetiksi muodostunut lihaskuntoharjoitus on pakko tehdä läpi vaikka jalat olisivat kuinka turtuneet askelkyykyistä. Jos meinaan kaatua niin sitten otan vain tukea jostain.
Ei se niin vaikeaa ole, ja kyllä kivun voi kestää. Ja uupumuksen.

Minua pelottaa joulu. Joulu kaikkine ruokineen ja herkkuineen ja istumisineen.
Onneksi en ole ikinä ollut jouluruokien ystävä, joten pientä annosta voisi ehkäpä selittää sillä. Mutta ne joulutortut ja piparit...
Pelottaa.

ps. Vihaan sitä kun talvella iho kuivuu ja hilseilee vaikka kuinka yrittäisi kosteuttaa. Niin, ja Hurts tekee oikeastaan ihan hyvää musiikkia.

Jos aika olisi kaikki mitä omistan

En oikein tiedä miten minun pitäisi kirjoittaa saadakseni ajatukseni ulos kaikkein sileimpiä hiekkateitä pitkin. Sileät tiet ovat kaikkein helpoimpia.
Se johtuu siitä että isot kivet voivat raapia jalkoja, ja umpeenkasvaneen polun heinikosta hyppii solkenaan punkkeja joiden hampaat uppoavat paljaisiin nilkkoihin ja sääriin.
Ne eivät päästä kulkemaan ehjin jaloin koska matkan varrelle jää aina nahanriekaleita ja lihakimpaleita.
Ja mukana kulkeutuu pieniä mustia loisia.
Vaikka kyllähän sekin ruoho kutittelee jalkoja.

Sinertäviä kissoja kaislikossa.
Niillä on monta valheen ja salaisuuden sekasotkua kerrottavanaan. Ne heilauttavat häntäänsä kuin kutsuksi, istuen sitten odottamaan. Ne katsovat sinertävillä silmillään.
Ja jotkut jäävät kuuntelemaan. Joskus.
Minä jäin kuuntelemaan. Se kissa oli isotassuisin ja sen hännänpää oli valkoinen. Toinen korva roikkui  toista alempana ja viiksistä puolet oli katkeillut.
Se kissa oli kertonut salaisuutensa monille muille ennen minua. Se oli taistellut paikastaan.
Minä silitin sinertävää turkkia ja se kietoi häntänsä harteilleni ennen kuin alkoi kertoa.
Se kertoi.
Kertoi.
Enkä ole vieläkään varma pitäisikö minun uskoa.
Saako kaislikkojen sinertäviä kissoja uskoa? Voiko sellaiseen luottaa jolla on isot tassut ja valkoinen hännänpää?
Tänään minä olen luottanut siihen neljä kertaa.
Minä pelkään, sillä jos lopetan uskomisen, se ei ehkä enää anna minun silittää. Se ei ehkä enää kiedo häntäänsä harteilleni.
Sen turkki on pehmein kaikista.

Q.

Ja niin elämä vilahtaa silmieni edestä... Ei vaan, se olikin pelkkä bussi.
Linja-auton numero ilkkuu vielä hetken ennen kuin katoaa mäen taakse, osoittaakseen että se oli juuri se auto johon minun piti ehtiä.
Ja minähän ehdin, mutten kai ollut aivan sellainen jonka voisi huolia matkustajakseen.
Jouduin sitten kävelemään pitkän matkan pakkasessa ja tuulessa.
Muttei se enää ärsytä. Olen jo unohtanut koko jutun. Yleisen talvimasennuksen nimissä tämäkin vastoinkäyminen oli kuitenkin mainittava.

Voi, minun tekisi mieli kirjoittaa tähän jotain kaunista tästä päivästä, tai ihan mistä vain. Mikseivät ohi ajavat bussit, poliklinikka tai koulun käytävät voisi olla kauniita asioita?

Siksi minä lainaan tähän jotain mitä pidän kauniina, jotain jonka joku muu kirjoitti.

"Hän luovutti tytön minulle kuin armonlahjan, uhrin. Muistan vielä räiskyvän vihreän puutarhan, kaupungin huminan, maanpintaa viistävän linnun, koiran yliluonnollisen ulvonnan.

Kaiken sen minä muistan.

Ja maata kauhovat käteni.

Vielä tänäkin päivänä voisin piirtää sen kaiken paperille."

-Enrique Moriel  (Kirjasta Ajattoman kaupungin varjot)

(Kyllä, luen sitä edelleen. Minä olen hidas lukemaan. Se ehkä selittyy sillä että luen kaiken hyvin tarkkaan, mietin kaikkea mitä luen. Tai sitten sen takana ei ole mitään tuollaista.
Mutta ainakin kuvittelen miettiväni.)

Lumi on hieman liian kylmää näin talvisin

Näin unta jossa minut jätettiin yksin metsän keskelle, paikkaan jossa ilma oli paksunaan vihreää kaasua. Se kaasu oli niin paksua että tuuli kulki kävelyvauhtia. Se oli ahdistavin uni vähään aikaan.
Siellä olin vain minä ja autiotalo jonka verhot liehuivat hitaasti, ja joka paikkaan tunkeva kaasu.
Onneksi minä heräsin.

Aina herääminen ei vain onnistu.
Täällä voi kyllä nukahtaa, muttei ikinä herätä. Se on yksi maailman mielenkiintoisista epäkohdista.
Jos joku sattuukin heräämään, takaisin nukahtaminen on enää vain mahdotonta. Tai sitten hereillä olleet eivät ole ikinä kertoneet meille siitä.

Ehkä heränneet ovat niitä selittämättömästi hävinneitä ihmisiä, jotka katoavat kuin tuhka tuuleen liikkuvista autoista ja lukituista taloista, mutta sitä ei kukaan tiedä sillä me nukumme emmekä saa herätä. Emme ainakaan täällä.


Tänään ulko-oven vierellä tuoksui vanhan rouvan hajuvesi. Sellainen jota ruiskitaan ensin kaulalle, ja sitten vielä vessaa koristavalle tuoksuenkelille, jonka käsivarret ovat pehmoiset ja täytetyt.
Se tuoksu on kaikesta huolimatta turvallinen, sillä minä tunnen sellaisen rouvan.

Haluaisin oman kissanpennun.

Opettajan mielestä kirjoitukseni kreikan mytologiasta oli hyvä. Minusta se oli ontuva ja kiireesti väkerretty, mitä se kyllä olikin, muttei sen olisi tarvinnut siltä näyttää.
Mutta se oli hyvä muiden töihin verrattuna. Paremmuudentunne tuntuu välillä hyvältä.

Join pelkkää vettä, kun muut söivät lounastaan. Se ei tuntunut miltään.

Aikaa menneen ajan jälkeen, eli lyhemmin: Nyt.

Se on kai jonkinlainen klisee.
Kun joulun alla, lumisateessa, eksytään kirkkoon. Lämmittelemään, tai muuten vain katselemaan paikkoja.
Tänään minulle kävi niin, enkä näyttänyt olevan ainoa.

Keskikäytävällä seisoessa tulee kummallinen olo, kun katsoo koko korkeaa, koristeellista rakennelmaa. Ei sillä että olisin koskaan osannut olla kovin uskonnollinen, jätin rippikoulunkin väliin.
Mutta se, kun näkee miten suuren rakennelman ihmiset ovat tehneet jollekin, jota ei ole mitenkään konkreettisesti olemassa.
Jotkut ovat pystyttäneet suuren kivisen korun keskelle kaupunkia vain koska uskovat. Koska haluavat niin kovasti miellyttää jotain ylempää tahoa joka ei ole antanut itsestään mitään varmaa todistetta.
En oleta, että kaikki kirkkoa rakentaneet olisivat olleet uskovaisia, mutta jotkut olivat ja siksi se on rakennettu.
Koko juttu on jotenkin kummallinen, ja samalla hieman kiehtova.

Mutta samalla tuntuu, ettei koko rakennusta pitäisi olla enää olemassa.
Tietysti se on historiallinen paikka, ei sitä kuulu poiskaan jyrätä. Mutta se minkä takia kirkko on alunperin rakennettu, alkaa olla jo kuollut pois ihmisten mielistä.
Aika jyrää sitä alleen pahemman kerran.
Kristinusko tuntuu enää elävän vain joidenkin nunnien ja munkkien ajatuksissa, ja niissäkin vain juuri ja juuri.
Nykyään koko juttu on kuin joulupukki, ei kukaan siihen enää usko, mutta silti joka joulu jonkun on pukeuduttava ja uskoteltava olevansa viisisataa vuotta vanha lahjasampo.
Ja niin kaikki ehtoolliset, siunaukset ja rukoukset joita kirkoissa toimitetaan, alkavat tuntua pelkältä väkinäiseltä yritykseltä pitää jokin mennyt edelleen läsnä. Mutta se mennyt, eli todellinen ajatus joka niissä alunperin oli, on jo kulunut pois eikä sitä voi pelastaa.
Koko kirkostaeroamisjupakka, jota seurasin puolella korvalla satunnaisista uutispätkistä, oli ihan odotettavissa, mikäli sitä osasi odottaa. Ja syy siihen on juuri tämä.

Näin minä ajattelin, kun kävelin ristein koristellussa talossa.

Ajattelu on pahin pakkoliike

Yhtä soutamista ja huopaamista, taas.
Vaa'an lukemat ovat vakaasti laskemassa sinne mistä lähdettiinkin ja yritän uskotella itselleni, ettei se minuun vaikuta mitenkään. Että minä en tunne itseäni sen enempää turhautuneeksi, helpottuneeksi kuin surulliseksikaan.
Turhaan ne siellä painokäyrien toisella puolen yrittävät näyttää olevansa huolissaan, se on vain niiden työtä. Minä olen ihan kunnossa, mitä paino nyt vähän heittelee. Ei sillä ole väliä, niin se tekee kaikilla.

Ja taas huomaan kirjoittavani tästä samasta aiheesta, vaikka tosiasiassa minulle on tapahtunut paljon muutakin.
Minun mittakaavassani paljon on suunnilleen tämän verran:

Olin elokuvissa, omanikäiseni ihmisen kanssa. Se on epätavallista minulle.
Jos elokuviin menen, olen siellä yleensä isäni kanssa. Meillä on usein samanlainen maku elokuvien suhteen, ja tosiasia on oikeastaan se, etten minä tiedä ketään muutakaan jonka voisin pyytää mukaan.
Mutta tällä kertaa hän pyysikin minua ja olin siitä iloinen.
En omista pienintäkään käsitystä siitä, millaista seuraa olen muiden silmissä, joten olin koko ajan melkein varuillani.
Ehkä juuri sen takia yleensä välttelen näitä tilanteita. On rasittavaa kun on pakko miettiä koko ajan miltä näyttää ja miltä kuulostaa. Eikä sille ihan totta voi mitään.

Sain vihdoin aloittaa joulukalenterin luukkujen avaamisen. Kunhan niissä ei ole mitään syötävää, suhtaudun niihin melkein yhtä innokkaasti kuin pienempänäkin. Vaikea vieläkään ymmärtää ihmisiä, jotka sanovat etteivät tarvitse tai halua joulukalenteria.

Olin myös kampaajalla, tänään. Kulmakarvat näkyvät taas otsatukan alta ja toivottavasti se on parempi näin. Niin minä ainakin uskallan ajatella.
Tähän samaan letkaan voisi myös mainita sen, miten juuri löysin suunnittelijan, joka suunnittelee hyvin kauniita koruja jotka ovat aivan yhtä kalliita kuin kauniitakin.

Terveystiedon tunnilla ahdistun, kun jalkapalloilijapojat kertovat lähes jokapäiväisistä kahden tunnin treeneistään. Minä en liiku lähellekään niin paljoa, ja vaikka se on ihan ymmärrettävää liikuntakiellon huomioonottaen, se antaa silti mainion pohjan pienelle ahdistukselle.
Kyllähän minäkin haluaisin, mutta vielä se ei onnistu. Eikä näillä näkymin vielä pitkään aikaan.

Minä saan harrastaa viikon aikana vain yhtä urheilulajia, kerran viikossa, tunnin.
Luultavasti siksi että se on ehdottomasti tärkein harrastukseni, ja pitkäaikaisin myös. Ja sanotaanhan että eläinten seura on terapeuttistakin. (Ja nyt jotkut osaavatkin jo päätellä kyseisen lajin)
Toisaalta se on sallittua ehkä siksi että se on näköjään helppo tapa harjoittaa hienoista kiristystä. Jos paino ei mene hyvään suuntaan, uhataan tämänkin harrastuksen lopettamisella. Vaikka välillä sekään ei tunnu pantilta eikä miltään. Mitä nyt yhdestä harrastuksesta, kunhan saan elää tässä pienessä kuplassani. Niinpä niin.

On vaikea olla ajattelematta, miten paljon helpompaa olisi, kun minut jätettäisiin vain kerralla rauhaan. Järki kyllä osaa sanoa, ettei se olisi minun kannaltani paras vaihtoehto, mutta en vain osaa lakata ajattelemasta.

Jos joku kysyisi, kertoisin kyllä

Jonakin kesänä keinuin ystäväni kanssa keinulaudalla, silloin kun molemmat olivat jo isoja tokaluokkalaisia.

Ystävän mielestä se oli ehdottomasti koko pihan hauskin asia, ja minä suostuin aina, vaikken pitänyt keinulaudasta.

Ja oli minulla siihen syykin, vaikka olin hiljaa.

Kun kumpikin vain istui, lauta keinahti auttamatta minun suuntaani ja ystäväni nousi korkealle ilmaan.

Ehkä minua harmitti.

Vaikka olin 10 senttiä pidempi. Ja painavampi.

Seuraavana vuonna, kesäleirillä, uusi kaveri kysyi syönkö minä joka aamu paljon puuroa. En minä syönyt puuroa, ja hän hämmästyi sitä.

Ala-asteen leirikoulussa katsottiin kenen selkäranka tuntuu parhaiten ihon läpi.

Hävisin.

Joskus viidennen luokan alussa terveydenhoitaja totesi, että vaikka tässä iässä paino nouseekin, minun on syytä tarkkailla sitä.

Ystävälleni hän sanoi tämän olevan hieman normaalipainon alarajoilla, käski syömään vähän enemmän.

Minä olin niin erilainen kuin silloinen ystäväni joka käytti kauniita mekkoja aina kesäisin. Ehkäpä minä vain olin jotenkin huonompi. Ehkä. Ei sitä kukaan suoraan sanonut.

"Läski!"

Vaikka sama poika huusi samaa jokaiselle vastaan tulevalle ihmiselle, välittämättä oliko tämä kaveri vai ei, se tuntui jotenkin erityisesti koskevan juuri minua. Niin minä vain ajattelin.

Sitten tuli yläaste ja niin paljon uusia asioita ja ihmisiä joiden keskelle en vain tuntunut sopivan.

Minä päätin että halusin itsekin olla uusi. 

Uskoin, toivoin ja halusin olla kerrankin se, joka nousee keinulaudalla ylemmäs.

Ja nyt en saa olla edes sitä.



Jos elämä kerran on kaunista, miksi siitä sitten on muistutettava niin usein?

Harhakuva nimeltä tulevaisuus

Minä olen kaikkien aikojen paras pianisti. En ikinä päästä soittimestani pienintäkään riitasointua, en ikinä harhaile nuoteissani, ja ihmiset tulevat matkojen takaa kuulemaan soittoani.
Ja miten sormeni liukuvatkaan koskettimilla. Niin. Piano ja sen koskettimet ovat minulle kuin jää taitoluistelijalle.
Teen piruetteja ja hyppään korkealle, sitten laskeudun takaisin jäälle eivätkä luistimeni päästä pienintäkään kolahdusta. Minä en ikinä kaadu.
Voi miten kauniisti soitankaan, minun on ihmeteltävä sitä itsekin.
Vaikka...
En edes omista pianoa.
Harhakuva tahtoo kuivua pois silmieni edestä, ja samalla soinnut hiipuvat ilmaan kuin elämästään taisteleva liekki, sellainen jonka joku lopulta puhaltaa sammuksiin.

Eivät minun lohkeilevakyntiset sormeni oikeasti lepää yhdenkään soittimen koskettimilla. Minun sormeni ovat aivan liian lyhyet ja likaiset pianistin sormiksi.

Sormeni lepäävät ystäväni selällä. Ystäväni, joka ei ole liikkunut moneen päivään.
Hän makaa siinä täysin alasti, vatsa maata vasten ja kasvot suunnattuna pois minusta. Hiukset ohenevat ja irtoilevat.
Mutta hänen selkänsä ihon läpi tunkevat kylkiluut ovat kuin pianon suorakaiteenmuotoiset koskettimet. Jos minulla olisi mustetta, värjäisin niistä joka toisen mustaksi.
Mutten minä omista mustetta.
Upotan sormeni vuoroin kylkiluiden väliin muodostuneeseen rotkoon ja sitten taas lepäämään läpikuultavan ihon peittämän hauraan luun päälle.
Säveliä ei kuitenkaan enää tule, ei vaikka painaisin kuinka lujaa. Lujaa minä en kuitenkaan paina, sillä tiedän että pianoni on herkkä soitin.
Ei ainuttakaan säveltä.
Ei ennen kuin...
Ystäväni kääntää hieman päätään. Hän katsoo minua vaikka tiedän etteivät hänen kuumeiset silmänsä näe mitään.
"Jatkahan soittoasi. Minä rakastan kuunnella sitä."
Hymyilen hänelle ja nauran sydämellisesti. Tiedän että hänkin halusi joskus olla pianisti.
"Kyllä minä jatkan."
Sävelet alkavat taas karkailla ulos pianoni koskettimista, nyt soitan jotain iloisempaa ystäväni piristykseksi.
Siitä huolimatta soittimeni ei kohoile enää epätasaisesti.
Se alkaa nyt kylmetä.
Parin päivän päästä se on kärpäsentoukkien pesä, kuten kaikki muukin tässä paikassa.
Nukkukaa hyvin, pienet kärpäset.

Mustasta valkoiseen

Luen ihanaa kirjaa. Se kertoo juuri siitä mikä minua kiehtoo. Vanhasta ajasta, toisesta paikasta, ja siitä mistä yleensä ei kerrota.
Ja siinä on hieman epätodelisuutta kaiken karhean todellisuuden keskellä.
Se saa hymyilemään paljon useammin kuin jotkin hymyilyttämiselle omistautuneet opukset, jotka harvoin onnistuvat tarkoituksessaan.
Mutta ennenkaikkea se saa ajattelemaan.
Kirjan nimi on Ajattoman kaupungin varjot. Mikäli joku innostuu sen etsimään käsiinsä.
Enrique Moriel on kirjailija.

Tutut lähtevät Lontooseen. En edes uskalla kirjoittaa tähän miten kateellinen olen.
Kukaan tästä porukasta ei ikimaailmassa suostuisi lähtemään kanssani, ja se saa minut pukemaan ylleni aina vain mustemmat sukat.

Tänään koulusta tullessani näin tytön jolla oli kauniit jalat.

Kuinkahan monta askelta voi ottaa kastamatta jalkojaan saveen?
Miksi kaikkein kaunein on aina se, josta ei tiedä mitään?
Miksi sitten kaikki pitää tutkia jokaista syvänmeren kalaa ja tähden syntyvaihetta myöten?
Mitähän bakteerit ajattelevat?

Uskotko sinäkin aikaan?

Tiedättekö.
Se on kutkuttava tunne, kun näkee kadulla ihmisen, jonka kanssa on silloin tarhaikäisenä leikkinyt päivästä toiseen.
Sitä kävelee ohi kuin ei huomaisi, vaikka tosiasiassa huomaa niin hyvin kuin huomata vain voi.
Tekevätköhän ne samoin? Vai olenko minä ainoa?
Kukaan muu ei voi tietää kenet minä tunnen, eivät edes he itse, ja se on salaisuus josta minä pidän.

Pidän myös siitä hetkestä kun kävelee sen toisen ohi. Silloin tuntee itsensä näkymättömäksi.
Silloin vaivaa tarve mennä puhumaan niille, mutta sitten muistaa olevansa näkymätön. Eivätkä näkymättömät voi puhua.
Ja vaikka voisivatkin, minä en uskaltaisi tehdä niin.
Voin vain kuvitella miltä oikeista näkymättömistä tuntuu. He eivät voi puhua kellekään, he ovat näkymättömiä kaikilta. Ja jos heitä pysähtyy tervehtimään, silloin sinua pidetään hulluna.

Mutta ainakin minä saan pitää salaisuuteni.

Ai niin. Tänään en mennyt terapeutille. Minä halusin nukkua.

(Ja kiitos uusille lukijoille.)

Palanen puolikypsää teetä, kiitos.

Piip-äänellä noustaan ylös, ja tuut-äänellä laskeudutaan alas.
Häntä- tai joku muu niillä seuduilla oleva luu kolahtaa kipeästi maahan joka kerran kun annan ylävartaloni laskeutua alas istuma-asennosta.
Kuitenkin lopetan vasta sadan kohdalla kun voimat loppuvat totaalisesti kesken. Huomaa etten ole harjoitellut tätä vähään aikaan.
Pitää taas yrittää kovemmin. Muuten lihakset surkastuvat kokonaan ja hautautuvat sen alle, jota myös L-sanaksi kutsutaan. Ainakin minä kutsun, kun haluan vältellä sitä rumaa nimitystä siitä rumasta asiasta.

Tänään se luu on niin kipeä että istuminenkin sattuu vähän. Mutta se on vain vähän.
Kyllä sitä voi vielä parikymmentä kertaa nousta istumaan, vaikka vähän sattuukin. Ja toiset parikymmentä. Ja toiset..

Sitten leivoin sämpylöitä. Ainakin tietää itse mitä niihin on tunkenut.

Antarktis olohuoneessasi

On niin kylmä.
Ei riitä ainoastaan se, että ulkona on kylmä. Ei. Myös jokaisessa huoneessa johon satun kävelemään, niissä jokaisessa on myös kylmä.
Ja patterit näyttävät kuutosta.
Mutta voihan jalkojaan silti lämmittää liimaamalla ne kiinni lämpimään metalliin.
Tämä on selvä merkki aloittaa taas teen litkiminen.
Sukkahousujenkin pukeminen saattaisi olla viisasta, mutta kun jalat näyttävät silloin vielä paksummilta kuin ovatkaan. (Vai pitikö minun jo lopettaa tällainen ajattelu?)

Eilen sain luultavasti kuulla suurimman osan niistä pettyneistä ja vihaisista sanoista joilla äiti vain uskaltaa lastaan kutsua.
Anna anteeksi että minusta on vaivaa.

Lainaa minulle silmiäsi

Pulkka on viiltänyt uransa koskemattomaan valkeaan.
Värikkäät lehdet haihtuvat ilmaan aivan liian nopeasti.
Silti valkeus saa minutkin avaamaan ikkunaverhoni kuukauden tauon jälkeen. Mitähän vieras päiväntasaajalta ajattelisi saapuessaan tänne nyt?
Kylmää, kylmää, ja harmaanvalkoista. Ripaus keltaista. Punaista ja irronnut sormentynkä.
Punaiset lapaset roikkumassa oksasta tien laidalla. Ja lapsilla hieman värikkäämmät ja pelkistetyt versiot kommandopipoista.

Tuuli pystyy viiltämään paksunkin takin läpi ja saastuttaa luuytimen roudallaan. Enää ei saa olla lämmin.

 

Se oli eilen. Eteeni työnnetään palanen ruskeaa kakkua joka saa sydämen tykyttämään ja kädet aloittavat hermostuneen vääntelyn.
"Onko se muka oikeasti noin vaikeaa? Koittaisit edes."
Minä kokeilen yhden kerran. Kokeilen kokonaista kolme pientä lusikallista enkä pysty enempää.
Se on ihan hyvää. Miten uskallankin pitää sitä hyvänä. Jos syön vielä enemmän, ahmin varmasti koko palan. En voi.
"Hetken huulilla, aina lanteilla."
Niin sanoo äiti naurahtaen kun istun vielä pöydässä ja minua alkaa itkettää. Mutta sitä ei voi näyttää muille. Ne luulisivat vielä että loukkaan itseni näin helposti.

Saat tuhansia mahdollisuuksia, mutta ainoa ehto on että yhden niistä on onnistuttava.

Valmistaudu hieman postiivisempaan kirjoitukseen, sillä tänään minulla oli
se parempi päivä.

Se pääsi yllättämään täysin puun takaa, koska vielä eilen kaikki oli päässäni täysin päinvastoin.
Nykyään sitä osaa jo melkeinpä odottaa tuon pitemmän ahdistuksessakieriskelyn jälkeen.

Minun aamuni ei vielä ollut se parempi aamu, sillä se alkoi liian aikaisella terapeuttitunnilla.
Sellaisella, joista en ole vielä ikinä oppinut pitämään.
Joka kerta siellä puhutaan niistä samoista asioista, ja joka kerta minä en osaa vastata niihin samoihin kysymyksiin. Kommunikointi hoituu minun osaltani melkein kokonaan 'kyllä' tai 'ei' vastauksilla.
Tai vaihtoehtoisesti nyökkäyksillä ja päänpudistuksilla.
Menen vain täysin takalukkoon.
Ahdistun siitä kun minun oletetaan puhuvan sairaudestani (minusta on vaikea kutsua sitä tuolla nimellä. Usein se on lievemmin vain 'syömishäiriö' tai 'sh') ja vastauksia yritetään väkisin lypsää minusta ulos.
Joskus järkevämmältä terapiamuodolta tuntuisi se että molemmat vain istuisivat hiljaa, ja minä joko sanoisin jotain, tai sitten en sanoisi mitään.
En usko että minäkään kestäisin hiljaisuutta kovin kauaa, ja vaikka kestäisinkin, ainakin hiljaisuudelle olisi vaikeampi toistella joota ja eitä.


Vaan koska parempi päiväni ei alkanut psykiatrian yksikössä, sen täytyi alkaa jossain koulussa.
Tarkemmin sanottuna ruokasalissa, kun sain lounaalla syötyä vain leivänpuolikkaan.
(Älkää hämmästykö siitä että puhun niin usein ruokalasta, se johtuu siitä että se on minulle yksi vaikeimmista paikoista. Yksi vaikeimmista tässä mielessä.)
Minusta tuntui koko ajan että olisin aivan helposti pystynyt syömään muutakin, mutta silti päädyin yhteen ainoaan leipään josta siitäkin söin vain puolet.
Se jäi vaivaamaan, sillä en osaa sanoa miksi ihmeessä valitsin taas tämän vaihtoehdon, vaikka pää tuntui sanovan ihan muuta.

Oikeasti se ei varmaankaan sanonut mitään, ehkä se vain totteli kiltisti sitä joka ei saisi määrätä.

Sitten kotona riisuin housut ja astuin vaa'alle niin varovasti ettei se vain rikkoutuisi allani.
Kuinka ollakaan luvut olivat pudonneen alaspäin.

Jo toista kertaa päätän yrittäväni nyt ihan tosissani. Toivon että tällä kertaa se päätös kestäisi pidempään, vaikka ei se ole toivosta kiinni, vaan itse päätöksestä ja sen lujuudesta. (Aivan kuin puhuisin tupakoinnin lopettamisesta...)
Vaikka kaikki tuntuu ylitsepääsemättömältä, vielä.

Rakas päiväkirja,

Tänään oli tyhjä päivä. Oli myös ei-mitään päivä, onttopäivä ja kuiskauspäivä, sekä särkyvääkin särkyvämpi kristallipäivä.
Oli ne kaikki yhtä aikaa, ja siltikään mitään päivää ei ollut olemassakaan.

Päivään hakattiin reikiä ja koko sisältö kaadettiin pois ennen kuin se oli ehtinyt edes syntyä.

Syytä päivän tyhjyyteen ei koskaan tiedä, mutta siinä on aina pikkuisia aavistuksia.
Oli yksinäinen välitunti, se ainoa välitunti.
Oli väkinäinen nauru.
Oli tunti jonka olisi yhtä hyvin voinut istua tyhjässä luokassa.
Oli niin että viimein kristallipäivään tuli särö, sillä minä olin hetken kuin rohkea.

Ruokaa tuli lautaselle hieman enemmän kuin olin ajatellut ja olin rohkea ja söin sen.
Rohkeus oli ainakin siihen asti kunnes sekin operoitiin auki, valutettiin tyhjäksi eikä sitä riittänyt enää edes kotiin asti.
Mutta se oli hetken, ennen kuin taitavasti käsittelin pienen annoksen perunamuusia näyttämään lautasellani isommalta.

Joskus rohkeus on vielä kova kuin vesi (vai onko kukaan koskaan onnistunut halkaisemaan vettä?).
Mutta siihen on vielä aikaa, sillä rohkeat joutuvat usein pelottaviin tilanteisiin ja niitä minä pelkään. Paitsi sitten kun olen rohkea.

                                                    ~~

                                                ~~

Se miten ruma muuttuu kauniiksi paperilla

Viikon saldo on liian monta missattua ateriaa ja jääkaapissa nököttäviä avaamattomia lisäravinnejuomia joita käsketään juomaan yksi päivässä.
Mutta mihin niitä enää tarvitsee?
Kuukautisetkin alkoivat. Nyt on rasvaa kerääntynyt ihon alle niin paljon että keho jaksaa taas pyörittää hormonitoimintojaan.

Kun aamulla kerroin nyyhkyttäen etten halua vielä vuotaa verta, vastaus on että se kuuluu elämään.

Mutta kun minä olen lapsi vielä.





Yritän paikata tylsyyttäni lukemalla erään aivan toisen ihmisen elämää ja tunteita, jotka on muutettu katkerankauniiksi sanoiksi. Silloin tunnen pienen helpotuksen.
Minulla ei sentään mene ihan noin huonosti, onneksi.
Ei tunnu oikealta olla näin helpottunut sen takia, mutta salassa muilta sallin itselleni senkin tunteen.
(Tai eihän se salaisuus enää ole.)

Vaikka on minullakin paremmin mennyt.

Koska täytyy olla vähintäänkin typerä, jos haluaa taas alkaa leikkiä sillä.
Ei kukaan oikeasti halua elää numeroilla tanssien. Kukaan.

Näistä puista versoaa raakoja sydämiä

Tiistaina istun hiljaa ja keskittyneenä, luokassa. Vilkaisen ensin vaivihkaa ikkunan heijastavaan pintaan ja sitten työnnän katseeni sen läpi.
Puussa juokseva orava on omiaan varastamaan mielenkiintoni pois Ison-Britannian kulttuurimaantieteestä.

Tyttö kyselee olisiko jollain nollavitosen lyijyä. Mä mietin hetken ja katson sinistä muovinkappaletta penaalissani.
Sitten rohkaistun ja ojennan lyijykotelon minua vastapäätä istuvalle tytölle, sydän pamppaillen ja kasvot kuumottaen (enkä nyt tarkoita punastumista), sillä enhän minä yleensä edes puhu sille.
Olen huomaavinani sen katseesta pienen yllätyksen ja se ottaa sinisen muovinkappaleen kädestäni.
Hetken päästä se kuitenkin ojentaa sen takaisin ja sanoo ettei se tarvitsekaan, se löysi jo omansa.
Selvä.

Tänään istun vaikeana isovanhempien luona hieman aikaisilla isänpäiväkutsuilla.
Minulla on päälläni löyhä paita, tummat farkut ja ryppyinen huivi jotka eivät tunnu pelaavan yhteen muiden naispuolisten vieraiden hameiden ja korujen kanssa, mutta samapa tuo.
Sukulaisiahan ne vain ovat.

Kun juttelen aikuisen serkkuni kanssa (tai ehkä vain kuuntelen hänen puhettaan), minusta tuntuu samalta kuin tiistaina lyijykoteloa lainatessani.

~~

Lopuksi pätkä keskustelusta jonka pieni erityisluokkaa käyvä serkkuni aloittaa, sillä se sai minut todella miettimään.

"Hei, _____!"
"Hei."
"Sinä olet jotenkin muuttunut."
"Aijaa..? Ehkä mä olenkin."
Serkkupoika katsoo minua hetken ja miettii.
"Mutta miksi sinä olet muuttunut?"

Ja kun se lähtee, se halaa minua ja sanoo:
"Heippa _____. Ja muista kasvaa!"
"...Samoin."

Minäkin haluaisin tanssia.

Pienenä tanssin balettia. Hyppelin ohuesta renkaasta toiseen ja olin pieni vaaleanpunainen sammakko.

Sateenkaarenvärinen kangas nousi lattiasta kevyesti ja sen alle sujahdettiin yksi kerrallaan.

Naurua.

 Vanhemmat auttoivat kun balettiasu laitettiin päälle, solmivat pienen vaaleanpunaisen hameen nauhan rusetille takaa.

Jokaisen kerran jälkeen sai uuden tarran vihkoon.

Perhosia, nalleja ja kimaltelevia kukkia.

Meidän pienten jälkeen oli isojen ryhmä. Katson niitä ihaillen, ne ovat taitavia. Ihan oikeita balettitanssijoita kärkitossuineen.

Saavatkohan ne tarroja?

Nykyään katson tanssijoita melkein samalla tavalla kuin silloin.

Varsinkin balettitanssijoita. Ne ovat niin kauniita (ja hoikkia) balettiasuissaan. Niiden jalat liukuvat lattiaa pitkin (eivätkä reidet hipaisekaan toisiaan).

Taivutus eteenpäin sujuu niiltä niin sulavasti (ja nikamat kuultavat ihon ja kankaan läpi).

Itseasiassa minulla on pieni toive. Haluaisin itsekin aloittaa tanssin.

Mutta kaikki liikunta on kielletty siihen asti kunnes paino saadaan nousemaan normaalin rajoihin, niin on lääkäri kirjoittanut paperiin.

(Mutta entä kun olen painavampi? Sopisinko muka silloin paremmin niiden hoikkien ruususten joukkoon?)

Eikä tanssitunneille noin vain karata salaa.

Silti...

Onko olemassa...




...yhtään tyttöä joka ei haluaisi olla...



                                                                 

...edes pienen hetken kuin perhonen ja keiju ja vedenneito ja prinsessa?

(Ai niin, ja kiitos kovasti uudelle lukijalle. Saa tuntemaan itsensä hieman tärkeämmäksi kun joku myöntää lukevansa tätä.)

On myös niitä paikkoja joita muut eivät näe

Tästä tekstistä olin pitkään epävarma, varsinkin tarinasta. Päädyin sitten kuitenkin lähettämään sen.


Tänä yönä en saa nukutuksi.
Sen voi ennustaa jo silloin kun ensimmäisen kerran antaa valon paeta huoneestaan.
Ja kun kello on varttia vaille kolme, kun istun sängylläni kädet polvien ympärillä, keinuen hiljalleen oikealle ja vasemmalle, viimeistään silloin tiedän olleeni oikeassa.
Öisin aika kulkee aaltoillen, kello saattaa äkkiä kääntyä ympäri.
Minua kiusaavat vanhempien heittelemät kiihtyneet sanat jotka kantautuvat olohuoneesta asti.
Korva on kipeä. Kirurginteräksinen tappi on ollut siinä jo neljä viikkoa, mutta nyt korva viimein päätti turvota ja alkaa sylkeä iljettävää nestettä sisuksistaan.

Sitten alan vihdoin olla väsynyt.

Mieli alkaa maalailla kuvaa toisesta ajasta ja paikasta.
Se ei ole totta, mutta näen sen niin elävänä silmieni edessä.

Kapakassa on puiset penkit ja niiden joukosta etsin omani. Se löytyy nurkasta, varjoista joihin on helppo sulautua.
Parissa pöydässä näkyy ihmisiä, miehiä kaikki. Heitä on vanhoja ja nuoria, kaiken näköisiä ja -kokoisia. Mutta tämä on satamakapakka, joten oletan heistä suurimman osan olevan merimiehiä. 
Kirosanoja lentelee ilmassa kuin lintuja soidinaikaan. Tekstin siisteyden puolesta jätän ne kuitenkin mainitsematta.

Kaikki tuntuvat odottavan jotain. Joka kerta kun ovi narahtaa, kaikki jotka ovat vielä tarpeeksi selvin päin, hiljenevät odotuksen vallassa.
Viimein ovesta astuu mies jota kaikki ovat odottaneet. Sen aistii tunnelmasta ja siitä tavasta jolla mies katsoo ympärilleen. Hän katselee tutkivasti tämän illan yleisöään. 

Kun hän hymyilee, se tuo mieleen pikkupojan virnistyksen. Mies on kuitenkin lähemmäs viittäkymmentä, hänen kasvonsa ovat hieman ahavoituneet ja pavunruskeat.
Hän tervehtii joitakin tuttujaan reippaalla kädenheilautuksella. Sitten hän harppoo tiskille ja kysyy koko kapakalta, kuka haluaisi ilmaisen oluen. Kysymys ei saa yhtäkään hiljaista tai kieltävää vastausta.

Pian mies istuu itsekin olut-tuoppi kädessään.
Vasta tässä vaiheessa huomaan miehen vasemman korvan joka ei pilkistäkään tumman hiuspehkon ja parran seasta. Sitä ei ole. Korvan paikalla ammottaa vain tyhjä, pään sisään johtava aukko.
Joku muukin on huomannut sen.
"Mihinkäs sä olet korvas tiputtanut?"
Yksikorvainen mies hymyilee tyytyväisyyttään, sillä tuo on juuri se kysymys jota hän on odottanut.
"Haluatko todella kuulla?" , hän sanoo katsoen tiukasti kysyjää joka vastaa myöntävästi.
Tarinan alkua kuuntelee vain yksi mies, mutta se saa lisää kuulijoita edetessään.

"Se oli silloin kun olin vielä sotilaana. Meillä oli komennus Kongossa, alkuasukkaiden asuttamilla alueilla.
Olimme vielä kokemattomia uudessa maassa, ja satuimme pystyttämään leirimme vielä tutkimattomalle alueelle. Emme me sitä silloin tietenkään tienneet. Paikka oli rauhallinen aukio metsän keskellä.
Oli ilta ja muut painuivat makuusijoilleen.
Minä ja eräs toinen kunnon mies jäimme kaksin vartioimaan leiriä. Molemmat olivat leirin vastakkaisissa päissä eikä meillä ollut juurikaan näköyhteyttä toisiimme. Niin typerää kuin se silloin olikin.

Kesken vartiovuoron aloin nuokkua pahasti, mutta yritin pitää itseni kaikesta huolimatta hereillä. Muistan heinikon kahisseen hieman, mutten kiinnittänyt siihen sen suurempaa huomiota.
Kesken kaiken hätkähdin hetkessä täysin hereille tuntiessani piston käsivarressani.
Kun katsoin kättäni, näin siihen iskeytyneen ohuen piikin.
Nyppäisin piikin pois täysin ajatuksissani ja mietin samalla oliko näillä aluein mahdollisesti joitakin eksoottisia eläimiä jotka tällä tavalla ampuvat piikkejään.
Pian minua alkoi huimata niin kovasti etten pysynyt enää pystyssä. Eikä kauaakaan kun vielä pahempi aavistus valtasi mieleni. Kun vajosin maahan näkökenttä väreillen ja vilkkuen, olin jo varma että piikki oli ihmisten työtä. Siinä oli täytynyt olla jotakin. Mitä varmimmin myrkkyä.
Koetin vielä huutaa muille, mutten enää hallinnut suutani ja varoitus jäi antamatta."

Mies pitää tauon ja hörppää oluttaan. Nyt jo koko kapakka on hiljennyt, lukuun ottamatta paria täysin päissään olevaa miestä jotka hoilaavat aivan hervottomina huoneen toisessa päässä.

"Ja kun heräsin, heräsin ilman vasenta korvaani. Se oli irrotettu taitavasti, jälki oli hyvin siistiä. Sellaista jälkeä saa vain täydellisesti teroitetulla terällä. 
Se sattui kyllä, sattui niin pirusti ja vuosi verta.
Koskaan en ole saanut selville korvani tarinaa.

Sairastuvassa maatessani - olin vielä tokkurainen saamastani myrkkyannoksesta - miehet tulivat kertomaan että olivat etsineet alueelta mahdollisia johtolankoja ja tutkineet maata mutta mitään ei löytynyt.
Kaikki eivät edes uskoneet tarinaani, luulivat kai minun pitäneen itseni hereillä veistelemällä omaa korvaani."
Kuuntelijat ovat hiljaa ja yksikorvainen mies nauttii saamastaan huomiosta. Sitten, vaivihkaa, hän nappaa taskustaan nuppineulan ja heittää sen nopealla ja tarkalla liikkeellä erään nuoren miehen käsivarteen. Mies on ollut kasvot kääntyneenä toiseen suuntaan ja nyt hän huutaa pelästyneenä.
Hetki, ja koko väki remahtaa röhisevään nauruun. Myös takapöydän humalaiset, vaikkeivät tiedä mille nauravat.

Yksikorvainen mies saapuu kapakkaan jok'ikinen viikko. Kukaan ei oikeastaan tunne edes häntä, kukaan ei ole nähnyt häntä kapakan ulkopuolella. Mies on silti aina illan odotetuin asiakas. 
Jok'ikinen kerta joku kysyy saman kysymyksen.
Ja jok'ikinen kerta hänellä on siihen erilainen vastaus.


Sitten minä ajelehdin takaisin omaan aikaani, aamuherätysten ja unettomien öiden aikaan.

neljäkymmentäviisi tulee neljänkymmenenkuuden jälkeen

Kaksi päivää kestoahdistusta ei tee kenellekään hyvää.

Ruokapöydässä vieressä istuva tyttö pureskelee näkkileipäänsä.
Se ei ole ottanut tarjotinta eikä lautasta.
Se huokaa toiselle ettei voi syödä muuta, siksi että hän on liian lihava.
Toinen huokaa.
"Sulle voi tulla vaikka mikä anoreksia! Kyl ihmisen pitää syödä koska muuten se ei toimi."
Tyttö on selvästi iloinen saamastaan huomiosta mutta tasoittaa hymykuoppansa nopeasti.
Se on kuulemma lihava.
Se kuulemma painaa enemmän kuin muut.
Sitä kuulemma häpeää itseään.
"Mä oon pian huolissani susta!" Olisipa joku täältä sanonut saman minulle silloin, ääneen.

Minäkin pureskelen leipää ja tuijotan eteeni.
Minulla on siinä lautanen. Minulla on siinä ruokaa.
Mutta eikö siinä olekin aika paljon?
Ruoka muuttuu mauttomaksi ja jätän sen siihen sillä tekosyyllä etten muka pidä siitä.
Vaikka se on joku muu joka siitä ei pidä. Ja tiedän kyllä kuka se on.

Sitä on vaikea unohtaa. Vaikka seuraavalla välitunnilla näen tytön syövän suklaata ystävänsä kanssa.

---

Kun koulu on loppunut, muut suuntaavat kotiin, ystäviensä luo, keskustaan, betonikuutioiden taakse polttamaan tupakkaa.
Minä suuntaan muutaman korttelin päähän valkotakkisten taloon.

Koita sitten vaan syödä enemmän. Riisupas päällimmäiset vaatteet niin punnitaan. Otetaan nyt toi verenpaine. Onpa sun kädet kylmät. Tässä on sulle uusi aika.
Toivon ettei vatsani pitäisi niin kovaa ääntä että hoitaja kuulee sen.
Olenhan kuitenkin syönyt kunnolla.

Hei ja terve

Vihdoin paperinukkeprinsessa on leikattu irti paperiarkista.

Ei se haittaa, vaikka käsi leikkautui puolittain irti vartalosta ja varpaat irtosivat, ne on jo korjattu palasella läpinäkyvää teippiä. Sellaista sattuu, kun pienet kädet eivät vielä osaa olla kovin tarkat.

Vielä vatteet, käsilaukut ja koira, jolla on ohuen ohut kaulapanta. Hiki kohoaa otsalle ja kädet tärisevät saksien viistäessä mahdollisimman läheltä mustaa viivaa.
Pieni lipsahdus.
Nyt käsilaukun hihna on poikki ja kohta myös koira makaa päättömänä pöydällä. Turhautunut viskaa ne rypistettynä roskakoriin.
Yrityksestä huolimatta jokainen vaate menee jotenkin pilalle, yksikään reuna ei ole täydellisen suora ja sileä.

Paperinukkeprinsessa jätetään lojumaan pöydälle yksin ja alastomana.
Se haluaisi edes maalata itselleen uudet kasvot, ja ehkä leikata jotakin pois. Mutta sakset ovat prinsessan pituiset, eikä se pysty paperikäsillään pitelemään niitä.
Itkeä se ei voi, sillä vesi pehmittää paperin. Pehmeä paperi venyisi vain entistäkin muodottomammaksi.