Kuivattuja salvianlehtiä niputettuna säkkinarulla roikkuu vaatekaapin kahvassa. Pikkusisko vihaa niiden tuoksua. Tarvitseeko edes mainita, että olen eri mieltä? Tuoksu tuo mieleen saaressa mökin takana levittyvän umpeenkasvaneen metsikön, sen jonka saniaisten alla elää kyykäärmeitä ja eksyneitä linnunpoikasia. Siellä missä kaikki nykyään on umpeenkasvanutta, oli joskus pieni perunamaa ja monta polkua, joita saattoi juosta ilman että kompastuu.
Mökkisaari on sellainen, surullisenhaikea esimerkki siitä, kuinka kaikki tapahtuu, eikä kuitenkaan.
Mökkisaari on sellainen, surullisenhaikea esimerkki siitä, kuinka kaikki tapahtuu, eikä kuitenkaan.
Seuraavana päivänä uikuttavasta lokinpoikasesta oli jäljellä enää verinen luuranko kun me menimme viemään sille ruokaa. Uusia täplikkäitä munankuoria löytyi kivenkoloista. Suolavesi söi laiturin harmaaksi ja lahoksi yhdessä yössä. Rantavedestä haaviin uineella kalalla oli siniset silmät. Muistan, kuinka suutuin silloin, kun kauniiden, saaren itsensä muovaamien kallioportaiden päälle rakennettiin uudet.
Siellä pikkuiseen kyläkauppaan pääsee vain veneellä ja sama nainen seisoo tiskin takana. Ehkä hän onkin vain elävä seinämaalaus, paikoilleen sidottuna. Samat kalastajamiehet istuvat joka kerta ulkona, samoilla kuluneilla puupenkeillään muovisten oluttuoppiensa kanssa. Aina vähän enemmän humalassa. Koirat juoksentelevat ristiin rastiin laakeilla kallioilla. Niitä on paljon.
Oven yläpuolelle ripustettu vanha ajopuu on aivan delfiinin muotoinen. Rantakiville on auringossa kuivunut rakkolevää ja se tuoksuu. Ei se haise. Tuoksuu. Meri tuoksuu ja pienet kitukasvuiset puut, jotka eivät koskaan kasva aikuisiksi.
Valon hiipuessa surina tiheikössä kasvaa ja voimistuu. Jos on kuullut vain yhden hyttysen ininän, ei voi kuvitella, miltä kuulostaa kun niitä on monta, kun ne laulavat kaikki yhdessä. Se on suuri ääni, ikiaikainen peto joka hyrisee tyytyväisyyttään jossain mustan maan alla.
Joskus nukuin puisessa laatikossa, joka vedettiin tarvittaessa sängyn alta ja peitettiin patjoilla. Silloin hyrinä kuului sisälle asti. Isä vei minut keskiyöllä ulos katsomaan punaista saturnusta ja linnunrataa ja minä palasin sisälle peläten taivasta.
Oven yläpuolelle ripustettu vanha ajopuu on aivan delfiinin muotoinen. Rantakiville on auringossa kuivunut rakkolevää ja se tuoksuu. Ei se haise. Tuoksuu. Meri tuoksuu ja pienet kitukasvuiset puut, jotka eivät koskaan kasva aikuisiksi.
Valon hiipuessa surina tiheikössä kasvaa ja voimistuu. Jos on kuullut vain yhden hyttysen ininän, ei voi kuvitella, miltä kuulostaa kun niitä on monta, kun ne laulavat kaikki yhdessä. Se on suuri ääni, ikiaikainen peto joka hyrisee tyytyväisyyttään jossain mustan maan alla.
Joskus nukuin puisessa laatikossa, joka vedettiin tarvittaessa sängyn alta ja peitettiin patjoilla. Silloin hyrinä kuului sisälle asti. Isä vei minut keskiyöllä ulos katsomaan punaista saturnusta ja linnunrataa ja minä palasin sisälle peläten taivasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti