Lahoavista puista ja eräästä autiotalosta

Nukkumattoman yön ollessa lopuillaan, hän näki kuinka valo alkoi hiljaa paljastaa pimeyteen liuenneita puunlatvoja. Ilma oli kylmänkosteaa ja sakeaa, se virtasi vaivoin keuhkoihin ja vapautui ulos pehmeänä höyrypilvenä, jonka pimeys vielä oli tarpeeksi vahva nielaisemaan. Miriam istui puoliksi sortuneilla portailla paljaat sääret ristittynä alleen. Kylmä kivi raapi ihoon valkoisia naarmuja, varpaankynsistä hioutui irti vaaleaa pölyä.

Portaat olivat sortuneet, mutta niiden etureunassa sattoi yhä erottaa vuosikymmententakaisten kenkien kuluttamat uurteet. Se nainen oli aina kävellyt aivan portaiden oikeaa reunaa, tukeutunut kaiteeseen aivan kuin päästääkseen jonkun toisen, näkymättömän, kulkemaan ohitseen. 

Nyt Miriamin jalkojen alla, kuolleen talon rakenteissa asuivat enää supikoirat, kastemadot ja kosteus. Viinimarjapusikossa mäyriä. Pihalla suuri kuusi jonka latvusto haarautui kahtia kuin taikavarpu.

Ullakolla nukkuvat lepakot. Eläimet, jotka päivisin muistuttivat päät alaspäin hirtettyjä vainaita, havahtuivat heti pimeän laskeuduttua. Niistä tuli levottomia aaveita, jotka lensivät ilmassa sokeina ja yhtä äänettä kuin usva, joka heti aamun koittaessa vaihtoi paikkaa niiden kanssa. Välillä pimeyttä halkovat terävät siivenkärjet hipaisivat poskipäitä kuin ohuet sormet.

Hän kuvitteli ne aina sormiksi, sormiksi jotka yhtyivät kämmeneksi, käsivarreksi ja olkapääksi. Olkapääksi joka kiinnittyi kylmää hohkavaan vartaloon. Muisto sai Miriamin vavahtamaan.

Valon vyöryessä hitaasti ylös rinnettä, Miriam nousi jaloilleen ja loi viimeisen silmäyksen valkenevalta taivaalta pakeneviin tähtiin. Hän jätti yrteistä ja tammenlehdestä käärimänsä savukkeen palamaan loppuun portaiden päälle ja asteli jalat tunnottomina pihamaan poikki kohti kuusta. Puun tiheät alaoksat taipuivat omasta painostaan hipomaan maata kuin jättimäisen hameen laahus.

Kun Miriam kumartuen sukelsi sen telttamaisten oksien alle, hän ei tiennyt pistelivätkö hänen jalkojaan kuivanneet neulaset vai virtaamaan lähtevä veri.


(En tiedä mitä tämä blogger oikein tekee tekstille. Rivinvaihdot ovat välillä ihan älyttömissä kohdissa, enkä minä voi sille mitään.)

lauluja varkaille

Juuri nyt minä olen jostain syystä äärettömän onnellinen, sentimentaalinen, ja kuuntelen musiikkia siinä toivossa että se riittäisi tukahduttamaan onton kuminan korvissani.

En pidä tuulesta joka saa joen aaltoilemaan. Vastatuuli on aina myötätuulta voimakkaampi ja minä näin miehen pyöräilevän tasaisella maalla ilman että hänen tarvitsi edes polkea. Ikkunamme alla on tuulessa vääntynyt liikennemerkki, tänään ilma on metalliakin kovempaa. Sen luulisi laittavan ajatuksia uuteen järjestykseen. Ehkä tämä on paikallaan yltäkylläisen joulun päätteeksi, muistutus siitä että vaikka rahaa ja materiaa olisi riittämiin niin pelkkä virtaava ilma voi repiä kattonne irti. Olen niitä ihmisiä, jotka uskovat liian helpolla lähes mihin tahansa paitsi uskontoihin.

Itseasiassa syömishäiriökin muistuttaa ihmeen paljon harrasta uskontoa (pidän tätä ajatusta todisteena paranemisesta tai ainakin sen etenemisestä). Katumusharjoituksia, rituaaleja ja paremmaksi tulemisen toivo. Joskus pidemmälle vietynä se tunne, ettei tee tätä enää vain itsensä vuoksi, vaan jonkin muun painostuksesta. Se sama asia ajaa nähdäkseni myös joitakin hartaita, vanhollisia uskovaisia. Toivo pelastua ja parantua, tarpeidensa tukahduttaminen ja itsensä luovuttaminen johonkin parempaan turvaan, varmuuden ja pelastuksen etsiminen. Jossain määrin myös itsensä kohottamien "syntisten" yläpuolelle. (Tämä ei todellakaan ole yleistys.)
Usko vain on tietoinen valinta, syömishäiriö harvemmin. Mielenkiintoisinta on lukea kuinka joku kokee parantuneensa löydettyään uskon. Ikään kuin he vain siirtäisivät käskevän voimansa ja turvapaikkansa toisaalle. En tarkoita, että se välttämättä olisi huono vaihtoehto, mielenkiintoinen vain.

Katoavaisuus paperilla

ja metallin muotoon valettuna,

piilossa.

Mitä vikaa on katinkullassa?

Grafiitista luotujen maailmojen kirja,

miekka

jolla sen sodat soditaan

ja unohdetaan.

Lumimyrsky.

Päältä kaunis muisto,

jota ei edes koettu.

Utelias, pettyisit.

Ne ovat olemassa vain yhdelle.

(ja päästä irti siitä, minkä luulet tietäväsi.)



mahdollisuuteni muuttaa saturnukseen

Ja huoneen reunamilla metallilusikat kolahtelevat posliiniin, merkkaavat pisteet puoliääneen mutistuille lauseille. Vähemmän henkilokohtaiset asiat näkyvät terävinä huippuina graafissa ("ilman, sokeria, lounassalaatti, haudutettuna...")
Pöydät muodostavat ympärilleen vakaat mutta niin särkyvät lasikuvut, eikä ole yleistä hälinää, vain pieniä ja hiljaisen intiimejä tilanteita. Tällaisissa paikoissa on mukava kirjoittaa koska ne luovat kuvitelman, ettei kukaan huomaa minua ja toisaalta voin itsekin olla huomaamatta muita. Tarpeeksi rauhallinen paikka olla samassa tilassa  ja kuitenkin erillään.
Siellä minä tunnen taas kerran olevani ennen kaikkea tarkkailija. Unohdan jokaisen niistä hetkistä, joiden ansiosta otsassani voisi lukea: 4/5 sokea.
Joskus ajattelen sen niin, että neljä viidesosaa minusta huomaa vain ne asiat joita muiden silmät eivät, mutta saatan myös erehtyä sanoessani näin ja ehkä juuri se on sokeutta, sitä ettei osaa nähdä ihmisten ja tilanteiden taakse mutta niiden ympärille sitäkin paremmin.

Edessä on pari viikkoa toisiinsa sulautuvia päiviä, ehkä kuitenkin hieman edesottamuksettomampia kuin yleensä, minä odotan innolla. Olen suunnitellut yhdistäväni tehokkaasti kaksi asiaa ja kuuntelevani kirjoja äänilevyiltä samalla kun pirrän.

ikkunattomuuskompleksi

Miesmatkustaja raivoaa bussikuskille pysäkistä jota ei ole olemassakaan mutta jolla hänen olisi pitänyt ehdottomasti jäädä pois. Minua nuijitaan nyrkeillä sisältäpäin, näyttelen hyvin välinpitämätöntä uhria ja onnistun, ellei lievästi tuskaista asentoa oteta huomioon.

Tänään en kestänyt 75 minuuttia enempää koulussa ja lähdin vaikka minulla on tapana suhtautua tällaisiin tilanteisiin 'kyllä minä vielä seuraavant tunnin kestän. Ja sitä reuraavan'-asenteella . Sanon jollekin jotain epämääräistä pahasta olosta ja häivyn. Se on ihmeellisen helppoa.

Kotona vastassa on nippu kaupasta ostettuja kortteja, joiden postitus on luultavasti tuottanut lähettäjilleen yhtä paljon iloa kuin oksennukeen astuminen. Kaiken lisäksi ne ovat rumia, minkä jälkeen en enää näe niiden olemassaololle mitään järkevää syytä.

Luen ylikeskittyneesti kirjaa ja yritän selvitä hieman epävakaan oloni kanssa vaikka se jatkuvasti valtaa uutta alaa aivoista varpaankynsiin virtaavan veren mukana. Sen veren, joka viikko sitten osoitti selkäytimeni taas toimivan normaalisti. Hämmentävä tieto, minä kun tiesin vain veriarvojen olevan huonot, en mitään noin yksityiskohtaista.

Äkkiä herään tajuamatta edes nukahtaneeni. Avaan ikkunan, saan ilman sijasta suuhuni pakokaasua, suljen ikkunan.

Päädyn siihen, että aikanaan minut tullaan hautaamaan lauta-arkussa ja minusta tulee osa niitä autuaita matoja joille syödyksi tuleminen on itsestäänselvyys. Sitä paitsi se palvelee tarkoituksenmukaisuutta.

Ja varttia vaille neljä minä ihmeparannun.

olin taas polttanut vuorosanani

Alkuun kaikki tuntui turvalliselta. Hän puhui yhtä mittaa ja minä kuuntelin kuten tavallista.
"Nää ongelmat vaan kasaantuu" ja hän elehtii käsillään kuin puristaisi paperia ryppyyn. En vielä osaa erottaa tätä syrjähyppyä normaalista puhetulvasta ja nyökkään. Ehkä sanoin jotain, kuten: "miten niin?" tai "minkä takia?" mutta se on yhdentekevää.
Sitten muutos tapahtuu, uusi lause alkaa kesken edellisen eikä puheen sävy enää ole entisensä. Ehkä se olisi pitänyt arvata. Miksi hän olisi ollut niin kiihdyksissään pelkästä huonosti menneestä kokeesta.
Hän alkaa kertoa isästään ja  äidistään ja viimein on varmaa, että keskustelun sävy todella on muuttunut. Hieman kuin lumipallo, kun se aloittaa kierintänsä alas lumista rinnettä...
Tiesin jo aikaisemmin ettei kaikki hänen kotonaan ole kunnossa. Tiesin poliisiautosta joka kaarsi heidän pihaansa ennen kesää, päivistä turvatalossa, tietenkin tiesin.

Ja silti. Kun hän nyt kääntää päätään tuolla tavalla pois, olen aivan neuvoton. Olen neuvoton silloinkin kun on varmaa, että hän itkee. Jokin refleksi mieleni perällä käskee halaamaan tai edes nostamaan käden hänen olkapäälleen, mutta se joka saisi kehoni toimimaan mainitulla tavalla, ei toimi tänäänkään. Koetan pyydystää jonkin ilmassa leijuvista sanoista, mutta loppujenlopuksi olen aivan liian järkyttynyt tehdäkseni mitään. Melkein yhtä järkyttynyt kuin hänkin, eikä niinkään siitä mitä hänelle ja hänen perheelleen on tapahtunut vaan siitä, että minä ylipäänsä jouduin tällaiseen tilanteeseen. Aiemmin hän on kertonut asiasta hiljaisella äänellä jossain kahdenkeskeisessä paikassa ja on riittänyt että minä kuuntelen, vastaan välillä mutta suurimmaksi osaksi kuuntelen.

Ja silloin opettaja tulee ja avaa luokan oven. Minä katson itkemisestä punehtuneita silmiä ja sanon jotakin, mitä en todellakaan suunnitellut sanovani, "anteeksi, mä en ihan totta osaa sanoa mitään, mutta.."
Hän sanoo, ettei se muka haittaa ja hetkessä hänen ympärillään on kaksi muuta jotka kyselevät miksi hän itkee. Vanhasta tottumuksesta hyväksyn sen osana asioiden tavallista kiertokulkua. Aina on niitä, jotka osaavat lohduttaa paremmin, niitä jotka tulevat ja ottavat tilanteen haltuun. Heitä on aina ja taas kerran he ilmestyvät jostain ja minä olen melkein helpottuntu tultuani taas hädän herkellä repäistyksi irti tapahtumista.

Pakenen luokkaan ja istun paikalleni. Tiedän, ettei tämä ollut oikeaoppinen lopetus tapahtumille. Tiedän, että minun pitäisi olla niiden tyttöjen tilalla, jotka lopulta kävelevät sisälle luokkaan hänen molemmilla puolillaan. Tiedän, että minä olisin voinut sanoa jotain parempaa kuin ne kaavamaiset lohdutukset joita nuo tytöt suoltavat luonnostaan.
Ja kiroan sitä, kuinka lujasti sanat ja teot ovat pinttyneet pääni sisään, eivätkä ne koskaan, ikinä, suostu tulemaan ulos oikealla hetkellä.

päivä ei ulotu sisälle asti

Pilvien tasoittama kirkkaus vahvistaa kontrastia huoneen harmahtavan hämärän kanssa. Ulkona liikkuvat puut, autot, kivet lasten kumisaappaiden ja tien välissä, vihreä ruoho joita ei tähän vuodenaikaan enää pitäisi olla, ne kaikki yhtä aikaa. Ja täällä sisällä on niin rauhallista.
Täällä pölyn voi antaa kerääntyä yhteen suuriksi, villaisiksi kasoiksi ja sitten kerätä ne lattialta käsin, turhaa syyllisyyttä tuntien.

Nuken eksynyt katse tavoittelee vastapäistä seinää, vaikka se on lähes koko elämänsä asunut samalla hyllyllä ja istunut pienellä tuolillaan, sen katseessa on jotakin mikä ei kuulu tänne. Lattialla makaa kyljellään sängystä tipahtaneita pehmoleluja. Vielä joitakin vuosia sitten olisin nostanut ne takaisin patjalle hellästi kuin koiranpennut. Näitä pehmoleluja on liikaa, aivan liikaa, jo pienenä kuulin siitä niin monta kertaa että lopulta lakkasin toivomasta uusia. Siksi suurin osa leluista on melko vanhoja, nukkaisia, kuluneita.
Epävarmoina hetkinä niiden naarmuuntuneet muovisilmät tarjavat lohdutusta, sivustakatsojan empatiaa. Joskus ylenkatseista kaikkitietävyyttä. Suurta välinpitämättömyyttä ja silti jotain hyvin viatonta.

Näinä pakkaspäivinä

Revin irti paperin toisensa jälkeen ja värjään ne akvarellinapissa uitetulla vedellä. Sinertävien varjojen rajaamia kasvoja, puita ja loputtomien juurten verkosto sekä erinäisiä muotokuvia, joihin 12 värin palettini ei tahtoisi riittää.

Ja mitä tulee siihen, että jostakin pääni sisältä kumpuava lima aikoo ihailtavan päättäväisenä tukkia kaikki hengitystieni, saan syyttää siitä vain itseäni. Juuri antibioottikuurin saaneen tuskin on viisasta lähteä kolmeksi tunniksi ulos pakkaseen ja olen tosissani kun sanon, että sisään tullessani en tuntenut varpaitani sen enempää kuin kasvojanikaan.

Kukaan muu ei tunnu ymmärtävän joululahjatoivettani. Polaroid kamerat ovat kuulemma vanhanaikaisia (en voi kieltää) enkä minä tarvitse sellaista mihinkään (tätäkin on hieman vaikea todistaa vääräksi). Olen kuitenkin varma että jos minulla vain on rahaa filmeihin, se ei jää käyttämättä. Ja eikö se muka ole riittävä peruste? Ihmettelenpä, mikseivät he ole heittäneet puolia tavaroistani pois samalla tekosyyllä.

miksi muuttuisin

Eilen tiet olivat jäässä ja vaikka harmaa onkin vielä vaalein sävy kaduilla, minä toivon ja pelkään että se ei kestä enää kauaa.

Sairaanhoitaja työntää neulan ihoni alle ja vaihtaa siihen lukemattoman määrän putkia. Yritän katseeni voimalla repiä tummanharmaan läikän irti seinästä, kaataa oven tai saada edes hermostuneena vääntelehtivät sormeni rauhoittumaan, mutta silti tunnen liian hyvin metallin joka työntyy hitaasti eteenpäin ja murskaa soluseinämiä tieltään.
En kestä ajatusta, että sisälläni kudokset toimivat miten itse tahtovat, etten ihan totta voi estää vertani virtaamasta siihen läpinäkyvään putkeen. Kehostaanhan voi oikeastaan päättää aivan naurettavan vähän, mutta ajatus itsestä pelkkänä solujen yhdyskuntana on jo liian inhottava. (Kuten olen sanonut, helpointa olisi lopettaa ajattelu mutta sekään ei onnistu tällä tahdonvoimalla.)

Ja vielä sydänfilmi. Toivon että ne menisivät hyvin.

Ateriasuunnitelmaani lisättiin ensimmäinen jälkiruoka, (kuvittelin jo että ne uskoivat silloin, kun sanon pärjääväni ihan hyvin ilmankin) 20 grammaa suklaata.
Välillä minä huomaan syöväni sen melkein luontevasti olohuoneessa ja toisinaan taas haluaisin piiloutua omaan huoneeseeni ja päätyä lopulta siihen tulokseen, että suklaan on parempi sulaa roskiksessa kuin sisälläni.