keskiviikko 26. lokakuuta 2011

jos en palaisikaan


Alkuun sitä ei edes ymmärrä. Mutta kun ihmisten äänet alkavat häilyä jossain hyvin kaukana, hyvin epämääräisinä, ei enää voi olla huomaamatta.
En saa muista ihmisistä minkäänlaista otetta. He vain liukuvat ohi eikä minun edes tee mieli kiinnittää huomiota kehenkään. Vaikka nyt haluaisin puhua, minä en kuulu ja vaikka haluaisin olla mukana muuten vain, minua ei edes katsota. Huomaan viettäväni kaiken mahdollisen ajan koulussa yksin, vaikka vasta viime viikolla juttelin joka päivä jonkun kanssa. Se ei tunnu edes pahalta.

Niiden muutaman vähemmän merkityksettömän ihmisen kasvoilla käy kummallinen ilme joskus, kun he katsovat minua. He eivät ehkä ymmärrä ja kyllähän minä sen uskon.
Enhän minäkään ymmärrä. Tämä vaihe tuntuu syvältä kuopalta, johon tipahdan vahingossa ja ylös pääseminen kestää aikansa. Mutaisista seinämistä irtoaa kiviä, polvet naarmuuntuvat enkä löydä sopivaa jalasijaa.
Tavallaan on ihana tunne hetkeksi irtautua sivustakatsojaksi. Enkä unohda nauttia siitä, kun joku joskus kysyy: "Mihin sä katosit?"


perjantai 21. lokakuuta 2011

enkä syytä merta

Kuivattuja salvianlehtiä niputettuna säkkinarulla roikkuu vaatekaapin kahvassa. Pikkusisko vihaa niiden tuoksua. Tarvitseeko edes mainita, että olen eri mieltä? Tuoksu tuo mieleen saaressa mökin takana levittyvän umpeenkasvaneen metsikön, sen jonka saniaisten alla elää kyykäärmeitä ja eksyneitä linnunpoikasia. Siellä missä kaikki nykyään on umpeenkasvanutta, oli joskus pieni perunamaa ja monta polkua, joita saattoi juosta ilman että kompastuu.
Mökkisaari on sellainen, surullisenhaikea esimerkki siitä, kuinka kaikki tapahtuu, eikä kuitenkaan.
Seuraavana päivänä uikuttavasta lokinpoikasesta oli jäljellä enää verinen luuranko kun me menimme viemään sille ruokaa. Uusia täplikkäitä munankuoria löytyi kivenkoloista. Suolavesi söi laiturin harmaaksi ja lahoksi yhdessä yössä. Rantavedestä haaviin uineella kalalla oli siniset silmät. Muistan, kuinka suutuin silloin, kun kauniiden, saaren itsensä muovaamien kallioportaiden päälle rakennettiin uudet.
Siellä pikkuiseen kyläkauppaan pääsee vain veneellä ja sama nainen seisoo tiskin takana. Ehkä hän onkin vain elävä seinämaalaus, paikoilleen sidottuna. Samat kalastajamiehet istuvat joka kerta ulkona, samoilla kuluneilla puupenkeillään muovisten oluttuoppiensa kanssa. Aina vähän enemmän humalassa. Koirat juoksentelevat ristiin rastiin laakeilla kallioilla. Niitä on paljon.


Oven yläpuolelle ripustettu vanha ajopuu on aivan delfiinin muotoinen. Rantakiville on auringossa kuivunut rakkolevää ja se tuoksuu. Ei se haise. Tuoksuu. Meri tuoksuu ja pienet kitukasvuiset puut, jotka eivät koskaan kasva aikuisiksi.
Valon hiipuessa surina tiheikössä kasvaa ja voimistuu. Jos on kuullut vain yhden hyttysen ininän, ei voi kuvitella, miltä kuulostaa kun niitä on monta, kun ne laulavat kaikki yhdessä. Se on suuri ääni, ikiaikainen peto joka hyrisee tyytyväisyyttään jossain  mustan maan alla.
Joskus nukuin puisessa laatikossa, joka vedettiin tarvittaessa sängyn alta ja peitettiin patjoilla. Silloin hyrinä kuului sisälle asti. Isä vei minut keskiyöllä ulos katsomaan punaista saturnusta ja linnunrataa ja minä palasin sisälle peläten taivasta.

maanantai 17. lokakuuta 2011

itsessään


Perjantai-iltana istuin pienessä teatterisalissa, penkkirivejä oli kolme, istuin keskimmäiseen. Hetken aikaa uskalsin epäillä pieniä tiloja, muttei niillä loppujen lopuksi ollut mitään merkitystä, ei enää, kun esitys oli  alkanut.

On ihanaa kadottaa mielestään katsomon tuolit ja olla vain ilmaa todellisiksi muuttuvien tapahtumien ympärillä. Nähdä, kun kahdesta roolihahmosta kasvaa todellisia ihmisiä, joiden ympärille vähitellen hahmottuvat elämät kiertyvät. Se on jotain aivan erilaista kuin ne yksiulotteiset kesäteatterit, joita vanhemmat tuntuvat rakastavan.



Kun kaikki oli viimein ohi ja valot syttyivät, se sai ihmiset huokaisemaan, muistamaan olemassaolonsa ja sen, kuinka tärkeää hengittäminen on.
Rakastan sitä tunnelmaa. Kaikki käyvät mielessään läpi samoja tunnelmia ja asioita, samaan aikaan, samassa tilassa. Kuin suuri puhekupla, joka levittyy yhteisesti kaikkien yläpuolelle, yhteinen ymmärrys.
Toisessa todellisuudessa ihmismielet ovat lehtiä. Joskus tuuli puhaltaa ne  kasaan, kyllästyy, viiden sekunnin päästä ne ovat taas erillään. Siitä huolimatta, koskettaessaan toisiaan niiden viiden sekunnin ajan, sama pöly on ehtinyt tarttua jokaiseen lehteen. Eikä kaikki pöly koskaan lähde irti, se tarrautuu johonkin syvälle niiden lehtien suomuihin, jää yhdistämään niitä, muistuttamaan niistä viidestä sekunnista jotka ne viettivät yhdessä.

Olen sen jälkeen ajatellut paljon esitystä ja sitä, mitä ohjaaja kertoi meille esityksen jälkeen. Olisin halunnut yhtyä keskusteluun, mutten taaskaan saanut suutani auki. Onneksi monella oli hyviä kysymyksiä, joita sain kuunnella. En usko, että tällaiseen edes on mahdollisuutta, ellei ole katsomassa viimeistä kenraaliharjoitusta ennen ensi-iltaa. Minä todella olen hyvin kiitollinen niille ihmisille, joita en oikestaan edes tunne, mutta joiden ansiosta minä sain kokea sen kaiken.

perjantai 7. lokakuuta 2011

Puu ravistelee ylleni henkilökohtaisen sateen.

Pieniä asioita, joiden perusteella on hieman helpompi käsittää itsensä: minä olen niitä, joiden päälle sataa.
Voisinhan koska tahansa tietämättäni muuttua haamuksi, joka leijuu ikkunoiden takana näkymättömänä kuin happi, mutta silloin minun päälleni ei sataisi. Ainakaan sillä tavalla kuin meidän päällemme yleensä; takkiin ilmestyy tummia läiskiä ja silmälasit pyydystävät pisaroita linsseihinsä, asfaltti muuttuu tummaksi ja sorsat ainoina lintuina kelluvat joen säröilevällä pinnalla.
Tänäänkin minulla on ollut loputtomasti aikaa muuttaa muotoani napaketuksi, nahkasalkuksi, napalmiksi ja niin edelleen. Olisiko se loppujen lopuksi sen tarkoituksettomampaa kuin mikään muukaan?


Koulussa meille näytettiin dokumentti USAn asekulttuurista ja Columbinen koulusurmasta. Olin sekä kiinnostunut että kauhuissani, mutta onnellisempi ennen sitä kaikkea tietoa ja käsiaseita pellavatyynyjen alla.