En ole yksinäinen

Joskus, kun keväisin oli hauskaa olla ulkona ilman takkia vaikka tulisi kylmä, paras ystäväni oli poika jonka koti oli täynnä kirjoja. Hänen isänsä keräili kirjoja ja vinyylejä ja kumpiakin oli kasoittain. Olohuoneen seinänvierustat olivat täynnä kattoa kohti kipuavia pinoja. Kirjahyllyt, ne olivat niin täynnä kuin pystyivät vetämään ja tiputtelivat sisältöään lattialle.

Kysyin äidiltä moneen kertaan, miksi meillä kotona oli niin vähän kirjoja, mutten vieläkään muista mitä hän siihen vastasi. Sitten se poika muutti pois enkä koskaan käynyt hänen uudessa talossaan.

Silti lähetän hänelle yhä joulukortin joka vuosi ja hän tekee samoin. Huikkaamme toisillemme, 'hei mä muistan sut vielä!' ja sitten haluamme unohtaa toisemme seuraavaan jouluun asti. Tai niin uskon että hän tekee, sillä itsestäni valehtelin edellisessä lauseessa.

Nukuttuina öinä liian monet elokuvat kertovat sairaudesta, lemmikkini kuolemasta tai vanhoista ystävistäni.

En haluaisi myöntää että mikään niistä vaivaa minua. Kahta viimeistä en huomaa ajattelevani kovin usein hereillä ollessani mutta unet muistuttavat niistä sitäkin enemmän.

Sitten kun ollaan ensin juotu kahvit

Näin unta, jossa matkustettiin johonkin mahdollisista tulevaisuuksista. Ei ehkä kovin kauas. Kuitenkin aina siihen asti, kun poimin pojan sateesta autoni kyytiin ja sitten meistä tulee ystäviä. Herätessäni en enää tuntenutkaan häntä ja tuntui kuin olisin menettänyt jotakin.

No, täällä ei satanut tänään.

Naispuoliset isovanhemmat rakastavat ruoanlaittoa, erityisesti kun lapset ja lapsenlapset tulevat kylään. Ikuinen sääntö, eikä kukaan uskalla tai edes halua tehdä asiaan poikkeusta. En tiedä, ovatko lapset ja lapsenlapset yhtä innokkaita syömään, mutta teen varmuuden vuoksi edes yhden poikkeuksen sille puolelle.

Kahvipöydässä äiti tuijottaa minua ja tyhjää lautastani ja toista mustaa kahvikupillistani (join sen nopeammin kuin kukaan muu oli ehtinyt juoda ensimmäistään. Enkä kotona juo kahvia ikinä.) murhaavana aina kun kukaan muu ei toivottavasti huomaa. Se vannotti minua jo etukäteen ottamaan jotain. Edes jotain.

Söin yhden s-kirjaimen tietämättä miltä se maistui ja lähdin murusia mekkoni etumuksella.

Hei uudelle lukijalle.

Viiden tähden päiväunia

Olisin järvi, melkein halkeillutta pohjaansa myöten kuivunut. Olisin tuhkakuppi lähimpänä ravintolan ovea. Se joka aina varastetaan.

Olisin tuoli, jonka selkänoja on jatkuvasti irtoamassa. Olisin pehmolelu, joka makaa kaupan hyllyllä toista vuotta, vanhat alennushinnat pahvikoruna korvassaan. Olisin muovipullo keinumassa meren aalloilla, ympärillään samanlaista rojua silmänkantamattomiin. Olisin pölyhiukkanen ilmassa, pohtien mihin suuntaan lähtisi seuraavaksi. Ja miten merkityksetön yhden hiukkasen suunta olisikaan.

 

Muistaisin vain sen, minkä muut ovat jo unohtaneet.

 

Minne yksi lukija on taas kadonnut? Toivon että te kaikki viihtyisitte täällä vielä, sillä ette todellakaan ole minulle yhdentekeviä.

Ethän vain kosketa?

"Pelkäätkö että sä lihot ihan muodottomaksi?", kysyi terapeutti joskus viikko sitten ja pidän sitä hieman alentavana, mikä johtuu varmasti eniten äänensävystä, joka antoi ymmärtää; 'onko sinulla mitään typerämpää tekemistä, kuin pelätä voivasi lihoa muodottomaksi parissa päivässä?'. Ja toisekseen, en minä pelkää lihoa muodottomaksi, tässä vaiheessa pelkään jo normaalipainoakin.

Osaisinpa kertoa jostakin muusta. Tänne on löydetty sanoilla 'anoreksia blogi' ja sellainen tästä tosiaan on tullut, huolimatta niistä suunnitelmista joita minulla muka joskus oli. Mutta ei siitä voi olla puhumatta, jos välttämättä haluan kertoa itsestäni. Onko minussa paljoakaan sellaista, josta voisin kertoa mainitsematta syömishäiriötä.

Puhuakseni jostain muusta, ulkoa tullessani pulu pyöri hätääntyneenä parvekkeen alle jäävän lampun päällä. Siinä sillä oli vielä eilen pesä, josta ei nyt näy merkkiäkään. Se on kuin talonsa kadottanut Ihaa. Myöhemmin sekin oli lentänyt pois.

Sitä ennen olin viettämässä aikaa tuttujen kanssa. Tai parin tutun, ne muut olivat tuntemattomia tutun tuttuja tai kokonaan tuntemattomia. Se oli tavallaan mukavaa, vaikka kuitenkin olin helpottunut kun pääsin viimein takaisin ulos.
Tuntui ihanalta antaa jonkun muun meikata itseäni. Tajusin että se johtui ehkä kosketuksesta ja mietin, miten vähän kukaan yleensä koskee minuun. Puhumattakaan siitä miten itse kartan muita. (Puhun niistä normaaleista kosketuksista. Ne muunlaiset ovat vääriä ja likaisia.)
En osaa kuvitella itseäni hellyydenkipeäksi. Ehkä yritän unohtaa sen ja karttaa entistä tarkemmin tahattomia kosketuksia toiseen kaiteella lepäävään käteen ruuhkaisessa portaikossa.

Hoitaja kysyi tänään, onko minulla blogia. Puolihuolimattomana livautin että on, mutta varmuuden vuoksi valehtelin palvelimen. En tiedä miksi se kysyi sitä. Palvelinta. Yleensä koko blogia. En usko että monikaan tuntemani osaisi löytää tänne, kun en tätä mainosta missään enkä kellekään.

Ajuri

Sinä päivänä maa oli kylmä ja kostea, mikä oli onnistunut yllättämään meidät täysin. Olimme lähteneet kaupungista liian nopeasti ja kiinnittämättä ollenkaan huomiota siihen, että siellä ihmiset pitää lämpimänä kiire ja hyörinä, joka oli kaukana siltä maantieltä jolla ajoimme.

Ikkunasta verhon takana avautui uurteisten peltojen, laidunmaiden ja kosteuden hajottamien aitojen jatkumo.

Hevoset astelivat eteenpäin hätäisin askelin ja luulen sen johtuneen tuulesta. Ne säpsähtelivät ja olivat vähällä pysähtyä tuon tuosta, mutta ajuri piiskasi niitä armottomana. Eläinraukat höyrysivät jäähtyvää hikeään ja halusivat vuoroin paeta tuulen kahinaa heinikossa, vuoroin ajurin piiskaa.

Minä en sitä nähnyt, sillä istuin vaunun sisällä kahden seuralaiseni kanssa, mutta piiskaniskut kantautuivat sisään vaunuun ja tunsin ylimääräiset nytkähdykset hevosten pysähdellessä.

"Tuo ajuri kohtelee eläimiään huomattavasti paremmin kuin mitä antaa ymmärtää.", sanoin särkeäkseni jäätävän tunnelman, joka tuntui yhä olevan kylmenemään päin, aivan kuten ilmakin. "Huomasin kun hän livautti säästämänsä sokeripalan sille ruskealle tammalle."

"Tuossa ammatissa ei oteta vakavasti niitä jotka kohtelevat hevosta kuin lastaan.", totesi minua vastapäätä istuva mies, joka ei paikastaan huolimatta ollut vilkaissut minuun kertaakaan matkan aikana.
Minun teki mieli irvistää hänelle. Samalla kertoisin suoraan, etten pitänyt hänestä enkä ymmärtänyt siskoani laisinkaan. Halusin uskotella itselleni, että vain ylpeyteni esti minua toteuttamasta suunnitelmaa, mutta salaa pelkäsin hieman tuota miestä.

Sitten vaunut nytkähtivät. Rajusti. Siskoni, hänen tuleva puolisonsa ja minä nytkähdimme myös. Onnistuin vain vaivoin välttämään horjahtamisen miehen syliin, kun taas siskoni ja hän kolauttivat päänsä takaseinään.

Kun vaunut nytkähdyksen jälkeen jäivät paikoilleen, emme uskaltaneet liikahtaakaan. Olimmeko ajaneet ojaan? Rengas se ei voinut olla, sillä huomaisimme kyllä jos istuisimme niin vinoilla penkeillä. Jotain uhkaavaa ymmärsin sen olevan, vaikken vielä kokonaan käsittänytkään tilanteen todellista asetelmaa.
En voinut olla huomaamatta siskoani, joka etsi kädellään aviomiehensä käden, niin kuin vain rakastavaiset tekevät näytelmissä ja kirjoissa. Kuului hevosen pärskyntää ja ajurin askeleet tiellä vaunujen edessä.
Siskoni huokaisi helpotuksesta, kuin asia olisi äkkiä muuttunut päivänselväksi.
"Hevoset vain temppuilivat taas ja ajuri, tuo jalo mies, on kiivennyt alas rauhoittelemaan niitä.", hän julisti kuin mikäkin hyvän sanansaattaja ja sai osakseen aviomiehensä hyväksynnän samalla kun minä puristin huuliani tiukasti yhteen.

Aika kuitenkin kului, emmekä olleet liikkuneet senttiäkään. Äkkiä ilmassa leijuva hiljaisuus vain syveni, emmekä aluksi ymmärtäneet, miksi.
Se johtui askelista, jotka olivat lakanneet kuulumasta. Ulkona ei enää voinut liikkua kukaan, niin syvää hiljaisuus oli.

"Onko siellä kaikki hyvin?", se oli siskoni aviomies. Ei sanaakaan. Emme kuulleet enää edes hevosia.
"Mene katsomaan mitä siellä tapahtuu. Äkkiä."
Eikä mies voinut vastustaa vaimonsa hätääntynyttä ääntä. Hän avasi oven, katsoi ulos, käänteli päätään ja oli hiljaa. Hänen puhumattomuutensa nosti hiljaisuudesta esiin sen pahaenteisen sävelen.
Sitten mies veti oven kiinni ja istui takaisin siskoni viereen, kasvot aavistuksen valkeampina, ihan kuin ulkoilma olisi toiminut talkin tavoin. Minun ja siskoni uteliaan jännittyneet katseet korvensivat hänen kasvojaan, mutta ne eivät saaneet vieläkään väriä.
"Ei mitään. Poissa jok'ikinen."
Katsottuani ikkunasta, näin hevosten liikkuvan kaukana pellolla. Niitä ei saisi enää kiinni kukaan. Ja ajuri, koko surkean tarinamme suurin petturi, oli hävinnyt jäljettömiin.

Esimerkkejä sateesta

Aloitin eilen suunnittelemani kuntopyörä-ohjelman. Sitä on toteutettava vain silloin kun muita ei ole kotona, koska en oikeasti saisi rasittaa itseäni. Siksi melkein suutuin, kun tänään kotiin tullessani valot olivat jo valmiiksi päällä, se oli pikkusisko. Se kertoisi äidille. En vain voinut tehdä mitään, yritän selitellä itselleni.

Eilen vaihdoin pyörään rasvanpoltto-ohjelman ja poljin, kunnes sydämen jyrkytys tuntui ja kuului pääni sisällä niin kovana, että sai sen melkein särkemään. Taisin pelätä että mahtavan kiihdytyksensä jälkeen se lopettaisi kokonaan.

Minua inhottaa, pelottaa. En halua kaljua kohtaa päälaelleni, osteoporoosia, enkä enää yhtäkään välistä jäänyttä sydämenlyöntiä. (enkä mitään muutakaan niistä)

Yöllä en saa unta, päivällä nukahdan kesken lukemisen.

Jos näkisitte minut oikeasti, ette pitäisi näkemästänne. Vain yltäkylläisyyteensä kyllästynyt tyttö.

Vellum

Olen niin väsynyt, että kotiin tultuani nukahdin sänkyyni kirjan kanssa ja heräsin tunnin ja vartin päästä oven kolahdukseen vielä vähän väsyneempänä kuin olinkaan, mutta kuitenkin niin levänneenä etten saanut enää unta.

Vellum saa aivoni jollain tavoin raskaiksi, luulen ymmärtäväni kaiken mutta se ei olekaan niin yksiselitteistä. Itsepohdiskeleva, ajalla ja paikalla leikittelevä tyyli ei saa minua ainakaan piristymään, silti siinä on jotain koukuttavaa.

Momon uteliaisuus kaikkea kohtaan sen sijaan on ilahduttavaa. Se maistelee vähän kaikkea etuhampaillaan ja tarrautuu sormiini pienillä tassuillaan kun lasken käteni sen ulottuville, se haluaa tutkimaan uusia paikkoja ja jää tuohtuneena pystyasentoon, jos en otakaan sitä syliin.

Kukapa olisi uskonut, että hamsterit putoavat aina selälleen? (Pelästyin ensimmäisillä kerroilla, muttei siinä ole vielä kuinkaan käynyt.)

"Minulla on ikävä Jackia ja Joeyta ja Thomasia. Näyttää siltä, ettei kukaan koskaan mieti, surevatko kuolleet jälkeenjääviä, mutta minä kaipaan heitä vaikka en olekaan varma, ovatko he koskaan olleet olemassa. Jos koko maailmani siihen saakka, kun löysin Kirjan, oli vain kuolleen miehen fantasia, toive siitä että olin edelleen elossa, ehkä he eivät koskaan olleetkaan muuta kuin pieniä osia minusta, jotka leikkasin irti ja vuolin ihmishahmoiksi pitämään minulle seuraa uneksitussa elämässäni."

- Hal Duncan, Vellum - kaikkeuden kirja

Huuda se

"Ei hitto. Ei ton kanssa."

"Taitaa tulla vähän hiljasta...", se vielä nauraakin päälle.

"Mä en tajuu. Ei oo mitään sääntöä että ei sais muka puhua."

Voi kuule, sinä et ehkä tule sitä ikinä kuulemaan, mutta on niitä.
Minä toivon että ne olisivat hiljaa. Ajattelisivat välillä ja olisivat hiljaa.

Eivätkä edes ne voi tosissaan väittää, etteivätkö olisi kuulleet minun ikinä puhuvan.

Entä jos mekin sadamme pois?

Asfaltti oli tummaa ja märkää, mutta sen päällä ei ollut milliäkään lunta. Ei jäätä eikä edes soraa. Sen päällä tuntui mukavalta ja varmalta kävellä, ei ainuttakaan kohtaa jossa pitäisi varoa liukastumista.
Haluaisin nähdä kevään muuallakin kuin paljaassa asvaltissa ja kenkiin tunkeutuvissa kivissä.
Niin kuin pienenä kesä oli hiekkaa hiuksissa ja korvissa ja vihreät polvet. Kuperkeikkoja hiekalla.

Koulussa syön mandariinin koska siinä on vähemmän energiaa kuin leivässä ja margariinissa.
Vessassa ennen musiikintuntia en huomaa ovelasti lavuaarin alle piiloettua käsisuihkua. Ensimmäinen kerta kun menen vanhanaikaiseen.
Onneksi vain polvi ja saappaan varsi on nihkeän kostea ja kylmä. Musiikintunnin olen ilman kenkiäni ja revin lahjetta irti jalasta että se kuivuisi. (samalla kun kuvittelen soittavani Imaginea, vaikkei c aina ihan kohdalleen osu) Onneksi nämä housut eivät tummu paljoakaan kastuessaan, niin ettei kukaan ehkä huomannut.
Tajusin etten muistanut edes irrottaa hanaa ja tunsin syyllisyyttä siitä, ehkä turhaankin.

Minulla ei ole aavistustakaan miten itselläni menee. Ehkä vähän huonommin, jos ahdistuksen määrästä voi päätellä mitään.
Haaveilen muuttavani merenrantakaupunkiin, jossa on vanhoja puutaloja, mukulakivikatuja ja matalia kerrostaloja joiden parvekkeet pursuavat kukkia aina kesäisin.
Sitä kaupunkia ajatellessani minulle tulee mieleen Peppi Pitkätossu ja antaisin mitä vain jos saisin asua siellä. Kirjan kaupungissa.
Uskon että siinä idyllissä olisi muutakin kuin värikäs puoli josta on mukava kertoa lapsille, mutta kaikkein parasta olisi että sille värikkäälle puolelle pääsisi turvaan aina kun on hukkumassa kaikkeen likaan ja mustavalkoisuuteen.


Olen kirjoittanut jo sivuja tarinaa, jonka ajattelin laittaa tännekin valmistuessaan, mutta tuskin sittenkään. Se on sellainen kuin loistavat fantasiakirjanalkuni ala-asteella, jolloin ne vielä tuntuivat mahtavilta. En enää osaa kirjoittaa ja mielikuvitukseni on kuihtunut pois jonnekin.
Tuntuu että se valuu aina pois niissä kyyneleissä jotka iltaisin ilmestyvät kun ahdistuksissani mietin seuraavaa päivää.
Se ei ainoastaan saa epäterveitä ajatuksia päähäni vaan saastuttaa koko mielen.

On ihanaa saada uusia lukijoita, kiitos.

Aina voi eksyä vielä vähän enemmän

Kukaan muu ei huomaa miten ruskea pitkäkorva liitää ulos verkkoaidan kolosta ja olen hieman huolissani sen matkasta kohti risteystä. Olisinpa voinut juosta perään ja varoittaa sitä, käskeä palaamaan takaisin kotiinsa, koska vaikka täällä on joskus ollut metsä, se on jo kauan ennen sen syntymää nyrhitty juurineen irti tai poltettu.
Surullista, että eläimet yhä syntyvät tuntemaan maailman sellaisena kuin se oli ennen suuria kaupunkeja.
Ja ne vielä kärsivät siitä että tunsivat aivan väärän maailman, eivät tätä uuttaa jota eivät edes ymmärrä. Eivätkä ne tietenkään voi opettaa poikasilleen sellaista mitä eivät itse ymmärrä.

Jänis raukka.

Myöhemmin löydän itseni keittiöstä. Tasan kello viisi, niin kuin joka ikinen päivä koska jos myöhästyn hiemankin, en voi enää syödä koska silloin syön ruoka-aikojen välissä mikä on kuolemansynti. Sehän olisi vähän kuin ylimääräistä syömistä. Riippumatta siitä, onko edellisellä kello seitsemällä, kahdellatoista tai kolmella syönyt mitään, se on minulle silti väärin.
Siksi olen ohjelmoitu tasatunnein.
Minun tekisi mieli syödä leipä pienenpieninä murusina joiden päällä ei ole mitään, kuoria vielä yksi porkkana ja sitten olla täynnä siitä kaikesta ja syödä seuraava omena joskus hamassa tulevaisuudessa.
Silti teen leivän ihan melkein oikeaoppisesti ja näytän äidille rakennelmaa jossa on margariinia, kurkkua ja leikkele. Se ei tiedä että levitin margariinia vain vähän niille reunoille jotka näkyvät leikkeleen alta mutta ei sen tarvitsekaan.

Kun olen kirjoittanut ja lukenut tuon, se alkaa kuulostaa edes vähän siltä typeryydeltä kuin mitä se on. Sen takia en usein kirjoitakaan kovin tarkasti tuosta aiheesta.
Terve ihminen voisi tehdä noin, eikä kukaan valittaisi hänelle siitä ettei hän voitele leipää ihan täydellisesti ja että hän jättää usein lounaan kokonaan väliin.
Minä käännän sen päässäni niin, etten ymmärrä miksen minäkin voisi tehdä niin jos kerran terveys on tavoite ja terveetkin voivat tehdä noin.
Mikseivät he sitten laihdu? Se on seuraava kysymys, jonka miettiminen tekee kipeää koska siihen minäkään en pysty.

Luin joskus, en tänä vuonna, kirjan Ihana meri. Siitä jäi päällimmäiseksi mieleen vain ahdistus jota teksti herätti ja samasta syystä se sai tekemään vielä ylimääräisiä lihaskuntoliikkeitä vielä niiden satojen lisäksi. (enää en ole harrastanut niitä ja soimaan itseäni siitäkin. Toisaalta en ikävöi selkärangan kolahdusta paljaalle lattialle kun se ei enää jaksa nousta)
Joskus muistan kuitenkin pätkiä kirjasta ja päällimmäisenä sen hait ja mustan veden.
En tiedä onko tämä sellaista mitä kirja antaa olettaa, minä ainakin olen paljon arkisempi. Normaalimpi.
Mutta eihän minun diagnoosini olekaan anoreksia kuten se on kirjassa. (en tiedä olisiko se, jos olisin kertonut pakkomielteisestä jumpasta jota harrastin salaa kaikilta. En edelleenkään aio kertoa niille. En tiedä miksi.)
Hullunkaunis olisi ehkä tarpeeksi kirpeä sana kuvailemaan Ihanaa merta.
Kerroin tämän siksi, että haluaisin ehkä lukea sen uudestaan. En vain tiedä onko se viisasta.

Joku, joka huomaa nämä kääpiökirjaimet tekstin lopussa, haluaisin tietää mitä mieltä olet tuosta kuvasta jossa on jalat ja kirja. Onko se sittenkin liian tylsä? Oliko paras kuitenkin se jossa oli puihin ripustettuja lyhtyjä ja taustalla maailmanpyörä?
En itse osaa ajatella.