Lumisokeutta

Hyvä päivä, vain koska aurinko heijastuu sokaisevasti lumelta eivätkä kasvot tunnu palavan kylmästä heti kun astuu ulos ovesta. Ja tekee mieli kuunnella haikeita kappaleita koska ne kuulostavat onnellisimmilta niistä kaikista, joista tiedän pitäväni.
Sellainen tunne, jonka vallassa suunnitellaan halpoja lentomatkoja Amsterdamiin ilman hotellivarausta. Mutta vain hyvällä tavalla.
Raotin verhojanikin, ensimmäistä kertaa tänä vuonna.

Kuvittelen tänään, että jos huomenna on lämpimämpi, menen kävelemään jäälle. Ja toivon etten sokeudu vaikka aurinko on kirkas, ja lumi niin valkoista, että se heijastaa kuin peili josta ei kuitenkaan näe omaa kuvaansa. Onneksi.

Lumisokeus sanana kuulostaa niin lempeältä, ettei sen uskoisi tarkoittavan jotakin vaarallista.

Haaveilen kirjeenvaihdosta ulkomaalaisen kanssa. Vaikkei siitä tulisi mitään sen takia, että kuvittelen muiden jaksavan odottaa kirjettä vaikka vuoden, mutta minulle osoitetun kirjeen haluaisin olevan postissa heti.
Voisihan sitä koettaa, ellei pelkäisi pahoittavansa jonkun mieltä odotuksella.

Totuus moottoriteistä

Yleensä minulla ei tunnu olevan juurikaan tapahtumiin painottuvaa kerrottavaa ja se alkaa tietyssä vaiheessa käydä pitkäveteiseksi.
No, nyt sitä olisi viikon ajalta, mutten voi sietää sellaisten kouluaineiden tyylisten lomaesitelmien kirjoittamista.
Voisihan asian tietysti kertoa muullakin tavalla, mutta päädyn käyttämään äärimmäistä supistusta (mutten silti kirjoita runoa).

Kuinka moni voi yöpyä viikon kylpylähotellissa, ja silti käydä vain kerran uimassa? Ainakin minä.
Ja sekin kerta oli huomattavan painostuksen alainen. (Olin kyllä suurimman osan päivästä hotellin ulkopuolella, ettei tämä kuulosta siltä että muut olivat uimassa ja minä nökötin sisällä.)
On tuskaan verrattavissa oleva tunne, kun tietää muiden näkevän itsensä alushousuissa ja yläosassa joka on sidottu takaa kiinni naruilla.
Siinä vaiheessa kun on vaikea ajatella enää muuta kuin sitä, miten epämiellyttävältä näyttää (ja kun esillä on peilejä josta asian voi vielä varmistaa), se ei enää ole mikään rentouttava kokemus.
Säästän itseni kirjoittamasta yksityiskohtia.

Samalla on ristiriitaista, että katselen eilispäivänä otettuja kuvia ja inhoan päätäni joka näyttää liian isolta tikkukäsiin verrattuna.
Niin, valokuvat voivat aiheuttaa hämmennyksen, mutta kun heti perään peili osoittaa jotakin päinvastaista, ei valokuvilla ole enää mitään painoarvoa. Se on kuitenkin vaan satuttu ottamaan vähän paremmasta kulmasta, tai paremmassa valossa.
Eikä siinä ole mitään järkeä, mutta kuitenkin on.

Samurainäyttelyn jälkeen museokaupasta hankitut japanilaiset, ja luultavasti aidot, puupiirrokset odottavat sängylle viskottuina.
Vakaa suunnitelma on repiä alas kaikki ne rumat julisteet, joista yksikään ei ole oikeasta yhtyeestä. Ja vaikka olisikin, en enää kestä ketään tuijottamassa minua seiniltäni.
Sitten kun se on tehty, hankin näihin maalauksiin kehykset ja ripustan seinälle. Samoin Tove Janssonin työstä otetun kopion, jotta voin opetella Surkun ja niiden muiden nimet taas ulkoa.

Koko viikon ajan puhelimeni on pysynyt hiljaa. Yleensä se tavoittaa viikossa ainakin kolme yhteydenottoa taivaita hipovien metallilankojen kautta, muttei tällä kertaa. Kun se viimein värisi lohduttavasti, se värisikin vain siksi että saisin kuulla olemattoman puhelinlaskuni.
Ajattelivatkohan kaikki, etteivät halua häiritä lomaani? Tai sitten vain unohtivat, poissa silmistä, poissa mielestä.

Paluumatkalla kohti kotia soivat samat kappaleet kuin tullessakin, mikä ei haittaa minua koska valitsin levyn itse. Eikä kukaan viitsi sanoa vastaan, sillä kerrankin hymyilin tyytyväisenä.

Autossa istuminen on aina samanlaista. Minusta matkat tehdään joskus vain siksi että saadaan ajaa taas toisen kerran samaa tietä, mutta eri suuntaan. Ja siksi, ettei niiden matkojen välillä ehtisi tylsistyä kokonaan.

Peltoja täplittävät painovoimaa uhmaaviin asentoihin taipuneet harmaat ladot, joiden lautojen välistä päivänvalo paistaa sisään vaikka kaikki ikkunat olisivat kiinni. Ne ovat aina tyhjiä ja yksinäisiä, tarpeettomia ja silti jotenkin kauniita.
Mietin aina, millaista olisi viettää yönsä sellaisessa.
Jossain vaiheessa ohitetaan kirkko ja hautausmaa, jonka kivistä näkyy tuskin mitään. Niin perusteellisesti talvi on niitä suojellut peitollaan.
Metsät jatkuvat samanlaisina kilometritolkulla, kuolleiden ja elävien runkojen väliin voi kuvitella villikissoja.

Ja vanhat kuppilat joihin kukaan ei ikinä tunnu käyvän ja joissa on aina samanlaista. Niitä joiden mustuneissa kylteissä on lukenut 'uusi' jo viidenkymmenen vuoden ajan, ja joissa kahvin voi kuvitella jo kuivuneen sameaksi tahnaksi kupin pohjalle.

Tuntuu että aika pysähtyy niissä paikoissa, jotka nähdään vain välähdyksenä auton ikkunasta. Niitä ei jakseta enää sen jälkeen ajatella ja siksi ne unohtuvat pois. Ne jäävät elämään vain välähdyksiin joiden ajan ne näkevät kuvansa autojen peltipinnasta ja uskovat sitten olevansa olemassa.

Ja silti joku herää joka aamu, herättääkseen ajan kuppilansa sisällä tai mennäkseen puhumaan kirkkoonsa jotka ovat eläviä ajattomuuden suojaavan kuoren sisällä.
Tai ehkä minä olen ainoa joka tuntee ne näin, ja tämä tuntuu räkäisten rekkakuskiravintoloiden turhalta romantisoimiselta.

Jokainen ajatelkoon tavallaan.

Kiitos uudelle lukijalle ja kiitos saamastani palkinnosta. Täytän sen heti kun saan aikaiseksi.

Paperinuket on niin helppo repiä

Yhden päivän prinsessoilla on kiiltelevät kiharat ja paljas selkä.

Mustavalkopukuiset tuntuvat olevan vain lavasteita, kun leveät helmat liukuvat pitkin lattiaa ja kuljettavat tyttöjään ympäri salia.

Huomaan kiinnittäväni liikaa huomiota lapaluihin jotka mekko jättää somasti näkyville. Pelkään sitä miten muutaman vuoden päästä itse sopisin siihen joukkoon.

Minun lapaluuni eivät taatusti näkyisi niin kauniisti. Minun hiukseni eivät yllä edes hartioille, enkä voisi kuvitellakaan millaiset ne olisivat kiharrettuina.

Pitkä mekko jossa on kaunis rypytetty helma, se ei varmasti saisi minua näyttämään niin hennolta kuin niitä tyttöjä jotka pyörivät katsomon alapuolella.

Kun tulee kohta jossa tytöt hyppäävät ja laskeutuvat pehmeästi alas sen mustavalkopukuisen tukemina, minä en pääsisi edes ylös lattiasta.

Kuka edes haluaisi tanssia minun parinani?

Toivon, etten itse ikinä tule tanssimaan noin muiden kanssa tai pilaamaan kauniiden tyttöjen riviä itselläni.

Oikeasti minäkin haluaisin, jos se ei aiheuttaisi niin suurta ahdistusta ja häpeää. Jos minussa ei olisi sitä kaikkea ahdistavaa ja hävettävää.

"Vaikka paino nousisi normaaliin, olisit silti todella hoikka.", sitähän minulle jauhetaan.

Tänään ymmärsin, etten ihan totta usko sitä.

Olen pitkään leikkinyt että minäkin olen sitä mieltä, kuvittelin kai että ahdistuisin vain koska se on opittu reaktio johon voin vaikuttaa jos tahdon.

Mutten minä usko vaikka leikkisin niin.

Lähden hiitolomaksi toiseen kaupunkiin, jossa tuskin saan yhtäkään rauhallista hetkeä istua tietokoneen ääreen ja kirjoittaa tänne. Luvassa siis hiljaisuutta.

keltaiset jääkarhut

Maali pyörii telan mukana edestakaisin alustalla, ei halua liikkua niin kuin minä sanon vaan keltainen sekoittuu liikaa.
Minäpä lisään punaista ja pilaan kaikki keltaisen valloitus-suunnitelmat.
Teen jääkarhuja. Viisi, kuusi, seitsemän, kahdeksan. Jokainen on erivärinen ja yhdestä on jäänyt pois vasen silmä.
Kun pesen kaiverruslevyäni, opettaja kehuu graafista pintaa, karhun turkkia, joka kuulemma erottuu kauniisti vedoksistani. Vieressä oleva poika kääntyy katsomaan ja nyökkää.
Minulle ei sanota suoraan kehuja ja se muuttaa ne enemmänkin kylmiksi kuin lämpimiksi.
Tai sitten vain kieltäydyn kuulemasta. Tiedän, miten vaikea on puhua sellaiselle joka pakenee katsetta mielummin kuin keskustelee.

En osaa ikinä suhtautua itsevarmasti töihini. Aina on joku parempi, sehän on itsestään selvää. Mutta minä en osaa pitää itseäni hyvänä, kun on miljoonia parempia.
Parhaat ovat niitä hyviä joten minä olen joko ihan hyvä tai huono.
Silti kierin pääni sisällä ihastuksissani kun joku huomaa kehua, eniten silloin kun se joku on ensin pyydystänyt katseeni.

Kun sanomalehdet on siivottu pöydältä, otan vihon ja alan kirjoittaa.
"Sä voit nyt lopettaa...tuon. Mulla alkaa ruokailun valvonta."
Minä kirjoitan, haluaisin sanoa sen opettajalle mutta tyydyn vain nyökkäämään kuten aina.
Tuo, se kuulostaa jotenkin alaspäin työntävältä. Eikö minun sanojenmuodostustani muka voi kutsua edes kirjoittamiseksi?

Haluaisin että joku joskus pyytää minua lopettamaan kirjoittamisen. Eikä puhu mitään 'tuosta'.
Joskus vielä kirjoitan, niin ettei kukaan osaa sanoa siihen muuta.

bussi numero 3

Seistään hyytävässä tuulessa ja tuijotetaan silmät rävähtämättä samaan suuntaan autotielle, josta puskee ohitsemme peltisukkula toisensa jälkeen.
Toivotaan että bussi ilmestyy niin pian kuin mahdollista, hukuttamaan tämän vaivautuneen hiljaisuuden moottorin pärinään ja sisällä odottavaan sorinaan.
Vilkaisen silmärukastani ja näen miten se toinen siirtelee soraa siistiin kasaan kengänkärjillään.
Suuntaan katseeni takaisin sukkuloiden kiitoradalle ja päätän visusti unohtaa sen toisen vierestäni, paeta hetkeksi ajatuksiini.

"Nyt tulee joku. Toivottavasti ei oo mikään palvelulinja."
Bussin saapuminen ei sittenkään hukuta meidän hiljaisuuttamme heti. Päin vastoin se paisuttaa hiljaisuuden vielä äärimittoihinsa, antaa minun kitua lähestyessään liioitellun hitaasti pysäkkiä jolla kaksi seisoo hiljaa.
Vasta sisällä hiljaisuus räjäytetään nuppineulalla kuin ilmapallo.
Autossa on pieni keskustelu ja mielipiteidenvaihtoa, mutten osaa siltikään sanoa olleeni rentoutunut.

Viimeisellä pysäkillämme bussi sylkee meidät molemmat tylysti ulos ja moikan jälkeen lähden kävelemään vimmatusti pois päin.
Pois. Pois.
Toivottavasti se ei katsonut jälkeeni ja huomannut kiihtyviä askelia.

nyrkillinen lasihelmiä

Naisella, tytöllä, en ole aivan varma. Sillä on suuret ruskeat koiransilmät jotka huomaan ensimmäisenä koko huoneessa.
Tulin myöhässä, tiedän.
Pelkään syyttäviä katseita joita ei kuitenkaan tule. Ne varmasti listivät minua päänsä sisällä, ajattelen, ja pääsen hetkeksi piiloon naulakoille.
Koiransilmäinen on juuri sellainen ihminen, kaunis. On ihanaa ja kateellista kutsua ihmistä sillä adjektiivilla.
Englantia se puhuu hyvin, suomea hiljaa ja hieman epävarmasti.
Se katsoo minua ja kaulakorua jota suljen kaulani ympärille, kun huomaan sen se hymyilee ja minä käännän katseeni äkkiä pois.

Eräs, nuori hänkin, kertoo hetken omaa tarinaansa. Siinä hän suunnitteli omia hautajaisiaan, kertoo leikkauksesta.
Hän hymyilee kertoessaan ja seisoo omilla jaloillaan vaikkei se varmasti ole itsestäänselvyys.
Olen tekevinäni jotakin ihan muuta kuin kuuntelevani, vaikka juttu tekee jollakin tavalla vaikutuksen. Naiivina kuvittelin että tuollaista voisi kuulla ainoastaan ylimeikatun naisen kertomana joissakin niistä kiiltävistä lehdistä joita äiti tilaa.

Koska saan kuulla jonkun kertovan kuinka hän pelastui lohikäärmeen luolasta?

Ja niistä lasihelmistä minä tein korun.

kirjoittakaa te minulle runo.

Istua Riemukaaren päällä ja tunkea suunsa täyteen lumehattaraa joka haihtuu pois pakkasella.

Samalla kun puhuvat alhaalla ranskaa ja ajattelevat vain itseään,

tietämättä että heidän päänsä yläpuolella,

melkein sotkien hiuksensa siniseen maaliin,

istuu joku joka ajattelee heitä. Näkee vain heidät jalkateriensä alla.

Ja kun ottaa nyrkkiinsä valkoista pumpulia ja tiputtaa,

luulevat sen olevan lunta koska eivät uskalla nähdä sen tarkemmin.

Minä en kirjoita runoja.

Olen sitä mieltä, että runojen kirjoittaminen on ytimen kertomista. Äärimmäistä supistamista, niin ettei jäljelle jäävät vain itse välttämättömyys; tunnelma ja kaiku.
Siksi ihailen niitä jotka osaavat niin tehdä, riisua ja kirjoittaa kauniiksi.

Ystävänpäivänä yksi punainen sydäntikkari.
Kiitos. Vaikka heitin sen salaa pois, koska enhän minä voi sellaisia syödä.

Älkää silti ajatelko, että unohdin sen.

viidestoista talvi

Viime perjantai oli samanlainen päivä kuin muutkin, paitsi että isovanhemmat tulivat kylään ja kyselivät miltä tuntuu olla näin vanha, kuten joka vuosi koska heidän aikansa on jo melkein pysähtynyt.
En muista mitä vastasin, jotakin hyvin neutraalia se kuitenkin oli.
Lisäksi on kummallisen kuuloista, kun yli 80 vuotiaat puhuttelevat tasan 15 talvea nähnyttä tyttöä vanhana.
Mielestäni vanhuus kuulostaa kamalalta. Se on kuin kuolemansairaus joka tarttuu pakostakin jokaiseen. En ole aivan tosissani, kun leikin ajatuksella jossa nukun viimeistään 40 täytettyäni rauhallisesti pois ja jätän koko sairauden kokematta. Silti se ajatus on, aina kun jokin muistuttaa siitä.
Olen melko varma että se on normaalia ajattelua tämän ikäisellä, mutta on lohduttavaa tietää että sellainenkin vaihtoehto on.

Perjantaihin palatakseni, sain myös hienoja lahjoja joista muistin kiittää kuten kuuluukin, että antaa itsestään hyvän kuvan. Ja hymyilin urhoollisesti.
Tämän panostuksen ansiosta he varmasti ajattelevat minusta pelkkää hyvää vähintäänkin vuodeksi eteenpäin.

Ja tänään maalasin uutuutta ja siisteyttä hehkuvilla akvarelliväreillä jotka kiilsivät kuin se muovi johon ne oli kääritty.
Tuskin maltan odottaa, että siveltimet ja metallinen kotelo ovat maalipisaroiden peitossa ja tarpeeksi epäsiistin näköiset jotta voin pitää niitä ominani.
Paperilla on keskeneräisenä pieni merenneito jolla on disneymäisen punaiset hiukset, muuhun en sortunut.

Lauantaina sitten tyyni ulkokuori petti ja aloin nyyhkyttää täysin sopimattomasta asiasta, sopimattomassa paikassa ja sopimattomaan aikaan. Häpesin itseni kymmeniä kertoja ja olin sopimattomampi kuin koskaan.

Nyt, muistutukseksi itselleni; neljä asiaa, joiden avulla et ehkä ole ihan niin sopimaton ensi kerralla.
Pyyhi pois meriveden roiskeet.
Ole kuin et olisikaan.
Puhu hieman sille jollekin joka puhuttelee, vaikket ihan osaakaan.
Hymyile vähän sille joka hymyilee sinulle, yritä edes.

Jos niin toimii, ja jos tekee sen puhtaan oikeaoppisesti yhtään liioittelematta, se on kuin kaunis mekko joka piilottaa alleen ruman kehon.
Minun rumaa kehoani taas ei tunnu piilottavan kunnolla mikään, enkä keksinyt ketä siitä voisin syyttää, kunnes muistin itseni.

(Nyt on jo yö ja haluan tehdä vielä jotakin, muunkin kuin tietokoneen valossa. Siksi ei kuvaa tänään.)

sukulaispojan teekupista

Eilisen tapauksen täydellisen ilahduttava vastakohta.

"Mikäs kirja sulla siinä on?", kysyy erityisopettaja jonka luona istun lukemassa sillä aikaa kun muut joutuvat vertaistensa arvostelun sekä henkisten paineiden uhriksi liikuntatunnilla.
Tähän minut on etuoikeuttanut se todistus liikuntakiellosta, joka on kiroukseni ja siunaukseni kunnes pyhä vaaka joskus päätyy siihen pisteeseen että minut voidaan siitä vapauttaa. Se, josta olen pomminvarmasti puhunut ennenkin.

Ehkä opettaja huomaa ylimääräiset valonsäteet jotka ainakin kuvittelen silmiini ilmestyvän, ja kysyy kirjan nimen kuultuaan vielä: "Minkälainen se on?"
Minä kerron lisää, ja opettaja kuuntelee ja vielä kysyykin lisää.
Se opettaja on hieman erikoinen aina välillä. Joskus saan kuulla pitkiä selityksiä sukulaispojan teenjuonnista, mutta juuri tällä hetkellä erityisopettajan pisteet nousevat silmissäni hieman ylemmäs.

Sitten, suuri loppuhuipennus:

"Näytäs vielä sitä kirjaa niin kirjoitan sen nimen ja kirjailijan ylös."
Ojennan kirjan ja opettaja ottaa sen vastaan kynän ja paperilapun kanssa.
"Olen etsiskellytkin jotain uutta luettavaa."
Sitten se kertoo vielä Mankellin kirjoista joita tuskin tulen lähiaikoina lukemaan, mutta kuuntelen silti.

Toivottavasti näytin edes jonkin verran niin ilahtuneelta kuin oikeasti olin.

Se oli yllätys.

Kuudelta illalla katselen kateellisena japaninopettajan (hieman huonosti suomea puhuvan japanilaisnaisen) täydellisen pientä, hoikkaa ja siroa vartaloa.
Sillä on hassu tapa hölkätä luokassa paikasta toiseen, mutta sekin armahdetaan kaiken sen suloisuuden nimissä. Se on monta vuotta minua vanhempi ja silti tuollainen. Niin, tuollainen.
Joillain on uskomaton onni olla tuollaisia syntymästään saakka, ja juurikin siksi he eivät usein osaa itse edes arvostaa sitä.


Huomenna on se päivä, kun pitäisi tuntea itsensä vuoden vanhemmaksi, vaikka oikeasti ei ole vanhentunut kuin yhden päivän eilisestä.

kera tuulenvireen

"Mitäs kirjaa sä luet?"
Vastaan sille.
"Onko se romaani?"
Mikä kysymys. Vastaan silti.
Eikä muuta.
Miksi kysyä kirjan nimeä, ja jättää sitten asia siihen?
Typerää.
Ja niin tyypillistä niille, jotka kuvittelevat nimen kertovan jotakin oleellista.
Sekä ärsyyntymisen aihe minulle, joka pyydän kuvailemaan itse tekstiä ennen kuin haluan tietää sen nimen.

Ja vähän myöhemmin.

"Voi, olitpas sinä tunnollinen!"
Äänensävy, jolla saadaan pikkulapset pukemaan haalarinsa päälle ihan itse.
Mikä nöyryytys, todellakin nöyryytys. Estän kiukun kyyneliä kohoamasta silmäkulmiin, sillä ne ilmestyvät sinne ihan joka tilanteessa.
Vaikka olisin mielestänne kuinka järjetön, hidas ja vähänsanainen tahansa, olkaa niin kiltti, puhukaa minulle kuin kelle tahansa ihmiselle.
En minäkään tänne tule huvikseni.

Puolen tunnin jälkeen lähden pettyneenä huoneesta, jonka liitutaululle on meitä vajaita ja yli-ikäisiä pikkulapsia varten kirjoitettu kannustavia lauseita. ("Ruoka on ainoa lääke!")
Tavuviivat ne ovat unohtaneet.

Matkalla tuuli tunkee kasvoihin ja puskee itsensä ulos selän kautta. Kylmä.

kuin...

 tuulenvire

se puhaltaa

hiljaa,

hiljempaa

ja silti

sen viimeinen henkäys

kaataa selälleen

alkukesän nurmelle

ymmärräthän miksi?

Ympärillä tunkkainen luokka, kuiskivat, kahisevat Muut. Minut se sulkee lasikuvun alle, enkä hetkeen ole olemassa kummassakaan.
Luettuani sen loppuun, olin raikas. Mieleltäni. Se oli kuin tuulenvire. Se josta kerroin jo.

Huomaan kyyneleet kun ne valuvat leuan alle, vaikken huomannut niiden matkaa silmäkulmista ja poskille.
(Ei hätää, kukaan ei nähnyt)

(Ja kiitos, uusi lukija)

ja se mitä sitten tapahtui

Positiivisemman merkinnän toivossa jätän kirjoittamatta koulusta, kerron siitä mitä sen jälkeen tapahtui.
Yleensähän koulun jälkeen ei minun maailmassani tapahdu mitään, menen kotiin, luen, sulkeudun huoneeseeni.
Harvat oikeat naurut nauran yhdessä kirjan päähenkilön kanssa ja hymyilen mustavalkoisille sivuille jotka ystävällisinä suovat minun pääsevän sisäpiiriinsä. Vihdoinkin keskusteluja, joissa minun ei tarvitse arvuutella niissä esiintyvien nimien omistajia.

Eilen minä kuitenkin lähdin äidin kanssa ostamaan syntymäpäivälahjaa itselleni. Olin mukana, sillä hän ei olisi kuulemma osannut valita niitä itse.
Akvarellivärit, paperia, pensseleitä joiden hypistelyyn käytän aikaa.
Ja sellainen oikea merenpohjasta poimittu akvarellisieni jota minun on pakko haistaa, vaikkei se tietenkään enää haise mereltä, suolalta ja kalojen ulosteelta, valitettavasti.

Miesmyyjä, samalla myös ainoa myyjä, paketoi kaiken varsin vastahakoisesti vihreään paperiin - äidin silmissä se varmasti ruokki sitä yleistä käsitystä etteivät miehet osaa eivätkä halua tehdä mitään käsillään - sillä aikaa kun minä olen muka katselemassa kirjoja. Ei ole sopivaa katsoa kun omaa lahjaa paketoidaan.

Oikea hymy numero 1 suuntautui vanhan rouvan selälle onnittelukorttiosastolla.
Me olimme valitsemassa 10-vuotis korttia eräälle ulkomailla asuvalle tutulle, ja kun vilkaisin häntä sivusilmällä kortteja vertaillessani, minua alkoi hymyilyttää.
Rouva vertaili kädessään niitä kortteja joissa on jokaisessa samanlaisia kukkia mutta eri värit, ja luku 80.

On hieman vaikea ymmärtää, mikä siinä oikein sai minut hymyilemään. Ehkä se oli ironia.
Näin mielessäni vähän kuin aikajanan jonka toisessa päässä olin minä, ja toisessa päässä oli hän.
Tajusin, että minäkin olen joskus sellainen kuin tuo rouva.
Vaikka kuinka pyörittelisin päässäni uskomattomia vaihtoehtoja tulevaisuudestani, minäkin päädyn loppujen lopuksi korttiosastolle valitsemaan ruusukorttia 80 vuotta täyttävälle ystävälleni.

Nyt vielä etsin korttia kymmenvuotiaalle, joka ei ole siskontyttöni (lapsenlapset eivät ole suunnitelmissa), mutta joskus se luku on vielä 80.

Pelottava ja lannistava ajatus.

Ei auta kuin toivoa että jollain keinolla muistaisin tämän silloin joskus, ja jättäisin sen ikävystyttävän kukkakortin telineeseen.
Niin, ja että kääntyisin ja sanoisin pari ystävällistä sanaa sille tytölle, joka selkäni takana hymyilee alakuloista ja tottumatonta hymyään.

Kummallista miten kirjoitustapani tuntuu vaihtuvan luettavan kirjan mukaan. Tai sitten alan vain löytää yhtäläisyyksiä.

Hetkeen hajoamisen taito

En ole tästä totuudesta täysin varma itsekään, mutta kirjoitan sen silti.

Ensiksikin, miten helppoa luulette olevan kilpaurheilijalla joka joutuu lopettamaan koko uransa kuin seinään, vaikkapa fyysisen sairauden takia?
Ja joutuu vielä sen jälkeenkin luopumaan jokaisesta mitalista ja pokaalista jonka on ansainnut?
Ei varmaankaan kovin helppoa.

Toiseksi, voit kuvitella kilpaurheilijan tilalle epävarman ihmisen, sellaisen joka ei ole löytänyt todellista onneaan ja kutsumustaan maratonjuoksusta tai kuulantyönnöstä.

Urheilulajin tilalle sairauden, joka lopulta vie kokonaan sen voiman jota ilman ei voi elää, mutta jonka on onnistunut kokonaan unohtamaan sairauden taakse.
Silloin muut huomaavat. Sairaus halutaan lopettaa kuin seinään ja halutaan ihmisen unohtavan kaikki mikä oli hetken tärkeämpää kuin mikään muu.

Palkintojen ja pokaalien tilalle voi kuvitella kuopalla olevan vatsan, reisien väliin jäävän tyhjän, liian hyvin näkyvät kylkiluut, ihan minkä vain kohdan sen ihmisen kehossa.
Ihmiselle se on ainoa asia, jonka hän sairautensa avulla saavuttanut.
Se tuntuu niin uskomattoman hienolta, sillä moni muu ei ole onnistunut raatamaan niin paljoa sen eteen ja päässyt niin pitkälle siinä.
Ja ainoa jolla sen kaiken työn voi todistaa muille, on näyttää viikko viikolta aina vähän hoikemmalta. Saada aina vähän enemmän mitaleja lasikaappiinsa.

Ja loppujen lopuksi, kun sinut on saatu luopumaan jokaisesta mitalistasi, ei ole enää jäljellä mitään millä todistaa.
Olet taas niin kuin ennen koko urheilulajin aloittamista, sairauttasi.
Mutta mitä se terve ihminen on tehnyt koko sairauden ajan? Maannut koomassa?
Ei, se on ollut jatkuvasti taka-alalla, seurannut tilannetta ulkopuolisena, ja nyt kun sen pitäisi taas ottaa täysi valta, se onkin äkkiä aivan hämmennyksissä.

Ei ole enää yhtäkään palkintoa joita katsellessa voisi muistella menneitä ja uskoa olleensa olemassa myös silloin.
Vähän kuin tyhjän päällä.

Ne sanovat: "Syömishäiriö? Sullako? Sä näytät kyllä nyt ihan terveeltä."
Tai: "Kilpaurheilija? Sinäkö? Eihän sulla ole edes mitään mitaleja."

Entinen kilpaurheilija hyvästelee vieraansa ja istuu sängynreunalleen. Hän hakee kaapistaan vanhat polvituet ja sovittaa niitä jalkoihinsa.
Hän näkee niissä kulumia, ja muistaa tarkalleen niiden jokaisen tarinan.
Hänestä tuntuu että on kuullut ne tarinat joltain muulta.

Entinen sairas sanoo uusille ystävilleen hei, lähtee pysäkille odottamaan bussia.
Kotona hän ottaa esille vanhan päiväkirjansa johon on merkitty paljon lukuja, niiden perään 'kcal'. Ainoita isoja lukuja ovat ne, joiden perässä lukee 'x vatsalihasliikettä'.
Hän selailee sivuja yrittäen muistaa ihmistä joka ne on kirjoittanut.

Molemmat tuntevat olevansa leikattuja pätkiä jostain pitemmästä elokuvasta.
Vaikkeivät he ole aivan surullisiakaan - heillä on nimittäin nykyään paljon aikaa tehdä kaikkea muuta, mitä vain haluavat - he eivät tunne itseään ihan kokonaisiksikaan.
Vuosi, vuosia, joihin ei itse asiassa mahtunut edes yhtä päivää.


Siksi en ymmärrä, miten minä ikinä voisin olla niin kuin ennen sairautta.



(Enkä tunne yhtäkään kilpaurheilijaa, en edes entistä.)

Joidenkin ihmisten maailma

Olisipa minulla mielessä selvä ajatus siitä mitä aion kirjoittaa, enkä vain istuisi tähän tyhjän mielen kanssa ja yrittäisi tuoda ulos jotain niistä miljoonasta asiasta joita en ole ääneen sanonut.
Jos minulla ei olisi niitä, en kirjoittaisi, ainakaan tätä blogia. Luulen.
Aloitan silti.

Joka kerran kun luen vanhaa kirjoitustani, ihmettelen. On vaikea uskoa että silloin meni noin huonosti. Tai hyvin.
Ja oliko minulla oikeus olla iloinen siitä? Olinko edes oikeasti iloinen?
Niitä hyviä kirjoituksia on vaikea uskoa kirjoitushetkelläkin, mutta luotan että ne ovat kuitenkin suurimmilta osin totta.
Mihinköhän oikein olen luottavinani?
Hyvä on sitten, ainoastaan toivon että ne ovat totta.

Seuraavana päivänä luettuani edellisiä merkintöjä, olen vihainen eilisen minälle joka valitti taas kerran turhasta. Ei silloin voinut tuntua tuolta.
En pidä itseäni luotettavana ja epäilen joka sanaani, ja eilisen minääni epäilen eniten.

Tarkoitinko muka oikeasti tuota? Mitä oikein yritin? Tai pikemminkin, mitä se oikein yritti tai tarkoitti?

Olen joka päivä sama, mutten osaa tai halua muistaa sitä joka eilen ajatteli puolestani.

Olisiko hyvä minä täysin neutraali, melkein tunteeton. Ainakin ulos päin tunteeton, tai oikeastaan myös sisään päin. Se olisi helpointa.
Kävelisi ympäriinsä kalkkiviivalla piirretyn suunsa kanssa, ja kun sataisi, suu huuhtoutuisi pois veden mukana eikä sitä edes huomaisi kukaan. Ei edes neiti tunteeton itse.

Ja kun ei ole suuta, ei voi syödä.

Uusi kirja on nimeltään Siilin eleganssi.

Metanolia aamuteessä

On vain ihana juoda vihreää teetä ja sulkea silmät.
Jos olen yksin, juon koko kupin silmät kiinni ja kuvittelen vastapäätä itseäni istumaan jonkun seuralaisen.
(Se ei ole niin yksinäistä kuin yksin, muttei niin vaivaannuttavaa kuin toisen ihmisen kanssa)

Tällä kertaa join teeni Elefantinpäisen miehen kanssa.
Hänellä oli päällään musta puku ja hän oli nimeltään Mielikuvitus.

Mielikuvitus oli hiljainen, elehti enemmän kuin puhui ja tarkkaili enemmän kuin elehti.
Hän sanoi muistaakseni, että haluaisi olla enemmänkin kanssani. Eikä vain silmäluomien sisäpinnalla. Hän puhui jostakin näkyvämmästä.
Luulen että hän tarkoitti paperia, piirustuksia, tekstejä. Sellaiset henkilöt eivät puhu ääneen, joten heitä on vaikeampi kuulla ja ymmärtää.

"Tee alkaa olla lopussa."
"Niin...?"
"Se tarkoittaa sitä että minun täytyy lähteä."
Ja sitten hän lähti. Avasin silmäni ja join viimeisen kulauksen välittämättä suuhun valuvista teelehdistä.

Ja jos olisin mennyt kokeilemaan vastapäisen tuolin sinistä kangaspeitettä, se olisi varmasti ollut lämmin.