Luen tietääkseni, että olen samassa maailmassa kaikkien muiden kanssa

En ole kirjoittanut pitkään aikaan ja ymmärrän jos tämä päivitys tuntuu irralliselta. Minusta se tuntuu. Nyt, unohda äskeinen, sillä irrallisuudellakin on tarkoitus:

Tahdon kertoa eräästä lauseesta jonka kuulin. Sillä ei ole väliä koska se sanottiin, eikä myöskään sillä kuka sen sanoi.

"Nuorena luin tietääkseni, että olen samassa maailmassa kaikkien muiden kanssa."

Tilanne jossa se sanottiin ei ollut mitenkään henkilökohtainen eikä yksityinen. Se vain tuntui siltä, mikä lopulta teki siitä yksityisen. Hyvin yksipuolisella tavalla. En tiedä miks hän nykyään lukee, mutta toivon että sillä on vähemmän tekemistä itse olemassaolon kanssa. (Jotkut asiat ovat kai liian läsnä jotta niitä tekisi mieli ajatella päivittäin.)

Ihmisenä en kuitenkaan ajattele mitään sanojan kannalta vaan omaltani. Siksipä kirjoitan tämän nyt, molempien kelloni viisarien osoittaen somasti itään päin, sillä luulen viimein ymmärtäväni täydellisesti mitä hän tarkoitti. (Siksi sisällytin lauseen idean myös otsikkoon, jotta sen näkisivät myös ne jotka eivät ole tarpeeksi kiinnostuneita lukemaan koko tekstiä. Se vain tuntuu tärkeältä.)

terveisiä hiljaisilta kuukausilta

Hei, en tiedä onko tästä mitään iloa, mutta olen edelleen täällä. Tunnen itseni vieraaksi vieraiden merkkien keskellä, eikä tämä lyhyt viesti tunnu oikeutetulta siihen nähden, kuinka paljon tuo toinen on viettänyt aikaansa näiden kirjoitusten-- luoja, melkein kaksi vuotta. Ei ihme että hän kyllästyi.

Asiat muuttuvat ja jos eivät, voi aina leikata viillon ja katsella sisältä päin. Jotkin kankaat ovat täynnä pieniä reikiä. Muuten pimeässä huoneessa ne näyttävät taskulamppua vasten katsottuina suurkaupungilta, keskiöiden lentokoneen ikkunasta.

Nähdään pian, tulen takaisin jonkin todellisen idean kanssa.

noutopilviä taivaanrannasta

Taas kerran minä laahaan sen paikalle, vedän ja puristan ranteita vaikka se esittää vastalauseen toisensa jälkeen.
Tyhjä, liian tyhjä, olematon, ne vain säälivät, älä viitsi, minä vihaan, häpeän tätä
Ankkuroin sen nurkkatuolille ja jätän kuuntelemaan kaltaistensa ajatuksia, täysiä persoonia ja älykkäitä näkökulmia. Katson säälien kuinka se istuu, hermostuneena, kasvoillaan poskipunaa jota kukaan ei ole niille laittanut. Se on kuin peili joka kääntää kehutkin väärin päin, oikean vasemmalle, hyväksynnän hiljaiseksi inhoksi.
Se ei tiedä miten olla, se ei ole tiennyt sitä pitkään aikaan sillä nämä kolme vuotta ovat tehneet tehtävänsä.

Minun nimeni on Keskiviikko

Jos Keskiviikko olisi nimi
minä antaisin sen sinulle.
Sillä nimellä sinä kai vastaisit vieläkin
kuolleen sairaalan palvelunumerosta ja äänesi hukkuisi morfiinin ja homeen hajuun
vanhaan etanoliin ja kuolinvuoteen varauksettomaan elämäniloon
Enkä minä edes välittäisi kuulla muuta
kuin keltaisesta sähköstä palavan puhelinlangan ja sen sihinän,
jolla kultaketju palaa kiinni ranteeseen, jättää jälkeensä vääristyneen ruusulinjan keskelle
muutenkin ankeaa maisemaa

Kun me tapaisimme kasvokkain
minä tuntisin halogeenilamppujen inhon
Se saisi minut hapuilemaan valokatkaisijaa sillä minä
en ikinä oppinut kestämään sitä tärykalvot halkaisevaa painetta,
jolla niiden hehku lävistää alumiinisen ilmeettömyyden
kuin pimeä aine tai jokin sitäkin
suloisempi

(hei, tuo kirjoituskonekuva tuskin jää noin isoksi

mutta en juuri nyt onnistu korjaamana asiaa,

oma tietokoneeni kun päätti taas katkaista elämänlankansa)

Kuu on Mona Lisa

Tarve sulkea silmät kertoo pysähtymisen kaipuusta. Kävellessä suoraa tietä ilman vastaantulijoita voi painaa ripset toisiaan vasten ja antaa kuvan rauhassa syleillä verkkokalvoja. Se kuultaa vielä hetken, vihreän, keltaisen ja sinisen sävyissä luomen sisäpinnalla, auringon perintö.
Joksus ehtii muistella vuosien takaisia kuvia ja niitäkin, joita jo silloin vuosia sitten muisteli haikeudella.
Joskus jo muutaman askeleen päästä kompastuu kivetyksen uurteisiin ja kohoumiin ja silmät aukeavat kuin räjähdys.
Siinä se taas on: maailmaa on turha lähteä pakoon kävelyretkille.

---


Utopististen suunnitelmien pinkka tahtoo voittaa sivumäärässään raamatun.Ne eivät ole vielä kehittäneet suhdettaan ulkomaailman kanssa. Ne ovat yhtä irrallisia ja paikkaansa hakevia kuin minäkin. Toiveikkuus saa luvan korjata puutteet tai ainakin peittää ne tilapäisesti.

Polilla käyntejä on nykyään kahden kuukauden välein. Enää ei ole tarvetta käydä viikoittain, ei edes kahden viikon välein.
En enää ole aallokossa tempova laiva. En (välittömässä) vaarassa suistua kurimukseen.