itsessään

Perjantai-iltana istuin pienessä teatterisalissa, penkkirivejä oli kolme, istuin keskimmäiseen. Hetken aikaa uskalsin epäillä pieniä tiloja, muttei niillä loppujen lopuksi ollut mitään merkitystä, ei enää, kun esitys oli  alkanut.

On ihanaa kadottaa mielestään katsomon tuolit ja olla vain ilmaa todellisiksi muuttuvien tapahtumien ympärillä. Nähdä, kun kahdesta roolihahmosta kasvaa todellisia ihmisiä, joiden ympärille vähitellen hahmottuvat elämät kiertyvät. Se on jotain aivan erilaista kuin ne yksiulotteiset kesäteatterit, joita vanhemmat tuntuvat rakastavan.

Kun kaikki oli viimein ohi ja valot syttyivät, se sai ihmiset huokaisemaan, muistamaan olemassaolonsa ja sen, kuinka tärkeää hengittäminen on.

Rakastan sitä tunnelmaa. Kaikki käyvät mielessään läpi samoja tunnelmia ja asioita, samaan aikaan, samassa tilassa. Kuin suuri puhekupla, joka levittyy yhteisesti kaikkien yläpuolelle, yhteinen ymmärrys.
Toisessa todellisuudessa ihmismielet ovat lehtiä. Joskus tuuli puhaltaa ne  kasaan, kyllästyy, viiden sekunnin päästä ne ovat taas erillään. Siitä huolimatta, koskettaessaan toisiaan niiden viiden sekunnin ajan, sama pöly on ehtinyt tarttua jokaiseen lehteen. Eikä kaikki pöly koskaan lähde irti, se tarrautuu johonkin syvälle niiden lehtien suomuihin, jää yhdistämään niitä, muistuttamaan niistä viidestä sekunnista jotka ne viettivät yhdessä.

Olen sen jälkeen ajatellut paljon esitystä ja sitä, mitä ohjaaja kertoi meille esityksen jälkeen. Olisin halunnut yhtyä keskusteluun, mutten taaskaan saanut suutani auki. Onneksi monella oli hyviä kysymyksiä, joita sain kuunnella. En usko, että tällaiseen edes on mahdollisuutta, ellei ole katsomassa viimeistä kenraaliharjoitusta ennen ensi-iltaa. Minä todella olen hyvin kiitollinen niille ihmisille, joita en oikestaan edes tunne, mutta joiden ansiosta minä sain kokea sen kaiken.