ikkunattomuuskompleksi

Miesmatkustaja raivoaa bussikuskille pysäkistä jota ei ole olemassakaan mutta jolla hänen olisi pitänyt ehdottomasti jäädä pois. Minua nuijitaan nyrkeillä sisältäpäin, näyttelen hyvin välinpitämätöntä uhria ja onnistun, ellei lievästi tuskaista asentoa oteta huomioon.

Tänään en kestänyt 75 minuuttia enempää koulussa ja lähdin vaikka minulla on tapana suhtautua tällaisiin tilanteisiin 'kyllä minä vielä seuraavant tunnin kestän. Ja sitä reuraavan'-asenteella . Sanon jollekin jotain epämääräistä pahasta olosta ja häivyn. Se on ihmeellisen helppoa.

Kotona vastassa on nippu kaupasta ostettuja kortteja, joiden postitus on luultavasti tuottanut lähettäjilleen yhtä paljon iloa kuin oksennukeen astuminen. Kaiken lisäksi ne ovat rumia, minkä jälkeen en enää näe niiden olemassaololle mitään järkevää syytä.

Luen ylikeskittyneesti kirjaa ja yritän selvitä hieman epävakaan oloni kanssa vaikka se jatkuvasti valtaa uutta alaa aivoista varpaankynsiin virtaavan veren mukana. Sen veren, joka viikko sitten osoitti selkäytimeni taas toimivan normaalisti. Hämmentävä tieto, minä kun tiesin vain veriarvojen olevan huonot, en mitään noin yksityiskohtaista.

Äkkiä herään tajuamatta edes nukahtaneeni. Avaan ikkunan, saan ilman sijasta suuhuni pakokaasua, suljen ikkunan.

Päädyn siihen, että aikanaan minut tullaan hautaamaan lauta-arkussa ja minusta tulee osa niitä autuaita matoja joille syödyksi tuleminen on itsestäänselvyys. Sitä paitsi se palvelee tarkoituksenmukaisuutta.

Ja varttia vaille neljä minä ihmeparannun.