bensiininkatku kirjakaupassa ja

Prologi
Kun olemassaolonsa sitominen uusiin kenkiin ei onnistu, on yritettävä jotakin luovempaa. En vain oikein saa kiinni siitä, mitä ja miten kirjoittaisin. Olen viimepäivinä koristellut paperia nimenomaan runoilla, ehkä niitä päätyy vielä tännekin. Jos uskallan. (vanhoja pidän huonoina ja pelkään etteivät nuo uudetkaan eroaisi niistä)

Luvut 1-56
Aamuhenkäysten hipoessa bussin ikkunoita, tarjoamatta happea kenellekään. Nousen ylös ja avonaisista ovista kompastun suoraan pakkasen syliin. Hengitän sisääni rautapölyä, puhallan ulos magnetisoituneita hiukkasia ja irrotan värejä sanoista. Kuten aina. Niin, ja kävelen liikaa kantapäilläni ja saan jalkapöydän luut säröilemään kuin vanha posliini.

Lumihiutaleet muodostuvat jäätyessään lian ympärille. Nekin satakymmensakaraiset tähdet jotka viattoman valkoisina sulavat lapasta vasten (ja ne kaikki ihmiset, joista edellinen kuvaus muistuttaa), jättävät jälkeensä korpinmustan nokihiukkasen ja likaista vettä.
Onni, että minun annetaan nähdä vain hiutaleet.
Onnetonta, etten tiedä mikä niistä tahtoo taivaalta käsin noeta verkkokalvoni.

Epilogi
Kamera hurisee hiljaa sylkiessään ulos kymmenettä kuvaa. Linssin läpi suodattunut tumma varjo aloittaa matkansa kohti kuvapaperin pintaa. Antaa odottaa itseään.

(Hei, en olekaan aiemmin nähnyt lukijapalkin näyttävän yli neljääkymmentä. Se on hyvä luku, melkein 42.)

And the Hippos Were Boiled in Their Tanks

 

Koulussa minulla on jatkuvasti tällainen olo.
Saatan koska tahansa kaatua, pudota suoraan lattian läpi kunnes vatsalaukkuni on kääntynyt 200 kertaa ympäri. Suljen silmät ja kieltäydyn katsomasta. (Luultavasti laskeutuisin jollekin kovalle, metallinmakuiselle ja märälle ja vetäisin keuhkoni täyteen luupölyä.)
En kaadu itse, minut työnnetään kumoon, minä olen uhri. Maailman säälittävin uhri, koska se nyt sattuu olemaan helpoin vaihtoehto.

Kotiin päästyäni olen aivan liian väsynyt tehdäkseni mitään, niin väsynyt että kadotan kaikki ideani ja tyhjenen tavalla, jota vielä loman aikana ei ollut olemassakaan. Ikävöin niitä olemattomia rutiineja. Jos idea tavoitti minut keskellä yötä, nousin ja aloin piirtää. Jos minua väsytti vielä keskipäivällä, minä vain nukuin tietämättä edes mikä viikonpäivä on.
Niin helppoa ja silti täysin mahdotonta.

Lopuksi kiitän tuhannesti sitä osaa aivoissani, joka saa ihastumaan ennen omaa syntymäänsä kuvattuihin salapoliisitarinoihin. (Jeremy Brett ja hänen Sherlock Holmesinsa)

Ei, en ole lukenut tuota otsikkoon nimensä lainannutta kirjaa, vaikka se varsin hienolta vaikuttaakin.

päiviä valoissa

Kankaanohuita rinnakkaistodellisuuksia on pingotettu huonetta ympäröivien kulta- ja metallineliöiden sisään.
Minua tuskastuttavat ihmiset, jotka seisovat taulujen edessä kuin omistaen ne ja minä tuskastutan heitä seisomalla omalla vuorollani kaksi kertaa kauemmin kuin kukaan muu, tutkimassa jokaista siveltimenvetoa.
Kuvittelen kankaan puoliksi värittömänä, luonnosten muodostamana hämähäkinseittinä. Nämä kuvat eivät ole vain ilmestyneet tänne, niidenkin takana on joku, kaikesta huolimatta pelkkä ihminen. Pinnan lisäksi minä haluaisin nähdä läpivalaisukuvan.

Vältän katsomista kirkkautta hohtaviin seiniin, vaaleaan lattiaan, kaikkein vähiten kylmiin kattolamppuihin. Maalausten välit kuljen putkinäköisenä, ainoastaan seuraavaa kohdetta tuijottaen. Ihan vain siksi, että muut katsojat todella osaavat pilata tunnelman, samoin liian valkoiset seinät ja verkkokalvoja nakertavat lamput. Tiedän, heidän mielestää värit pääsevät oikeuksiinsa vain kirurgisen puhdasta taustaa vasten asetettuina, mutta sisustuksessa on jotakin liian sairaalamaista. Haluaisin nähdä vain ja ainoastaan kuvat, koska nehän ovat ainoita joilla loppujen lopuksi on mitään väliä.

Kotiin tultuani tiputin vahingossa villapaitani napin glögikuppiin ja jatkoin olemattoman kuvittelua, yrittäen samaan aikaan jäljentää sitä paperille.

kiltit lapset

"Pitääkö mun syödä aamupala?" kysyy siskoni ja tunnen kuinka minut vedetään siivilän läpi. Se tekee olemisesta kylmää ja jättää mukavat puheenaiheet rautaverkon toiselle puolen. Jäljellä on niitä yksiulotteisia aiheita joita liimaillaan ihmisten välille kuin postimerkkejä. Tärkeintä, että tulee sanottua jotain.

Minä en tiedä, mitä sisko oikein ajattelee. Hän ei halua enää juuri koskaan olla kanssani kahden kesken. Jos me olemme samassa tilassa, hän myötäilee kaikkia vastauksiani kuin robotti ja lopulta vetäytyy pois.
Tahtomattani minäkin reagoin vetäytymällä, yritän hankkiutua eroon jännitteistä mutta ne ovat aina, aina kun mekin olemme.

Minä vihaan itseni syyttämistä, mutta tunuu että vika on juuri minussa.
Olin etäällä, sisällä omassa pikku kaleidoskoopissani, juuri sinä ratkaisevana hetkenä. Hän alkoi tulla murrosikään ja kun minä seuraavan kerran kurkistin ulos itsestäni, hän oli jo muuttunut.
Minä toivon ettei hän ottaisi mallia minusta, mutta näen siitä jo nyt liikaa merkkejä. Ja mikä pahinta, juuri kun kuvittelin pääseväni eroon.

Äiti on aina kehunut, kuinka hyvin hänen tyttönsä tulevat keskenään toimeen. Ei tukasta vetämistä, riitoja, ilman lupaa lainattuja tavaroita tai mykkäkoulua. Minulla on asiasta oma käsitykseni ja se alkaa tuntua entistä todellisemmalta.
Me vain emme koskaan olleet tarpeeksi läheisiä tapellaksemme.

jos ihmiset eivät olisi keksineet aikaa, tämä ei olisi erikoinen päivä

Hyvää uutta vuotta, erityisesti niille, jotka (kuten minä) viettivät sen kotona teetä juoden samalla kun muut olivat juhlimassa. Uskoa niille, jotka pelkäävät sitä. Toivoa. Ehkä (kliseisiin sortuen) hiukan keijupölyäkin.
Minun uuden vuoden lupaukseni on lyhyt, muttei yksinkertainen:

Löytää.