noutopilviä taivaanrannasta

Taas kerran minä laahaan sen paikalle, vedän ja puristan ranteita vaikka se esittää vastalauseen toisensa jälkeen.
Tyhjä, liian tyhjä, olematon, ne vain säälivät, älä viitsi, minä vihaan, häpeän tätä
Ankkuroin sen nurkkatuolille ja jätän kuuntelemaan kaltaistensa ajatuksia, täysiä persoonia ja älykkäitä näkökulmia. Katson säälien kuinka se istuu, hermostuneena, kasvoillaan poskipunaa jota kukaan ei ole niille laittanut. Se on kuin peili joka kääntää kehutkin väärin päin, oikean vasemmalle, hyväksynnän hiljaiseksi inhoksi.
Se ei tiedä miten olla, se ei ole tiennyt sitä pitkään aikaan sillä nämä kolme vuotta ovat tehneet tehtävänsä.

Minun nimeni on Keskiviikko

Jos Keskiviikko olisi nimi
minä antaisin sen sinulle.
Sillä nimellä sinä kai vastaisit vieläkin
kuolleen sairaalan palvelunumerosta ja äänesi hukkuisi morfiinin ja homeen hajuun
vanhaan etanoliin ja kuolinvuoteen varauksettomaan elämäniloon
Enkä minä edes välittäisi kuulla muuta
kuin keltaisesta sähköstä palavan puhelinlangan ja sen sihinän,
jolla kultaketju palaa kiinni ranteeseen, jättää jälkeensä vääristyneen ruusulinjan keskelle
muutenkin ankeaa maisemaa

Kun me tapaisimme kasvokkain
minä tuntisin halogeenilamppujen inhon
Se saisi minut hapuilemaan valokatkaisijaa sillä minä
en ikinä oppinut kestämään sitä tärykalvot halkaisevaa painetta,
jolla niiden hehku lävistää alumiinisen ilmeettömyyden
kuin pimeä aine tai jokin sitäkin
suloisempi

(hei, tuo kirjoituskonekuva tuskin jää noin isoksi

mutta en juuri nyt onnistu korjaamana asiaa,

oma tietokoneeni kun päätti taas katkaista elämänlankansa)

Kuu on Mona Lisa

Tarve sulkea silmät kertoo pysähtymisen kaipuusta. Kävellessä suoraa tietä ilman vastaantulijoita voi painaa ripset toisiaan vasten ja antaa kuvan rauhassa syleillä verkkokalvoja. Se kuultaa vielä hetken, vihreän, keltaisen ja sinisen sävyissä luomen sisäpinnalla, auringon perintö.
Joksus ehtii muistella vuosien takaisia kuvia ja niitäkin, joita jo silloin vuosia sitten muisteli haikeudella.
Joskus jo muutaman askeleen päästä kompastuu kivetyksen uurteisiin ja kohoumiin ja silmät aukeavat kuin räjähdys.
Siinä se taas on: maailmaa on turha lähteä pakoon kävelyretkille.

---


Utopististen suunnitelmien pinkka tahtoo voittaa sivumäärässään raamatun.Ne eivät ole vielä kehittäneet suhdettaan ulkomaailman kanssa. Ne ovat yhtä irrallisia ja paikkaansa hakevia kuin minäkin. Toiveikkuus saa luvan korjata puutteet tai ainakin peittää ne tilapäisesti.

Polilla käyntejä on nykyään kahden kuukauden välein. Enää ei ole tarvetta käydä viikoittain, ei edes kahden viikon välein.
En enää ole aallokossa tempova laiva. En (välittömässä) vaarassa suistua kurimukseen.

tyhjä huone

Kotona se aina odottaa, vaikkei kukaan kaipaisi ja vaikka sen muistaisi vasta ovella.
Maailman salaisuus ovat tyhjät asunnot. Tyhjää huonetta kukaan ei  ole ikinä nähnyt omin silmin, valvontakameroilla voi toki saada tuntumaa, heikkoa sellaista. Kun avaa oven tarpeeksi nopeasti, tuntee pakenevan tyhjyyden puskevan kasvojaan vasten kuin pakokauhuinen villieläin.

Painajaisunissa seisotaan yksin, katsotaan ohi humisevia kauhtuneita kasvoja eikä näytä kellekään. Tyhjässä asunnossa voi seistä näkemättä varjoaan vain jos sattuu olemaan yhdessä näistä unista. Tunnelma on aina vähintäänkin painostava.

Tyhjään asuntoon maailma virtaa ikkunoista sisään esteettä, mutta sisäilma unohtaa velvollisuutensa mukautua sen liikkeisiin. Sävyt aloittavat fossiloitumisen.
Historia, kauan sitten ympäristöönsä pinttynyt aika, asuu tyhjissä huoneissa, tyhjilleen jäätyneissä taloissa ja kivilinnoissa joiden raunioita aika-ajoin ilmestyy uusien parkkihallien tielle.

Päivittäin asuttuihin taloihin palataan rikkomaan vakiintunut asento, hajottamaan uutta uuden tieltä ja tila muuttuu, ei pääse syntymään paikallaan pysymisen tunnetta, mutta kukapa siitä nauttisikaan.

Tyhjistä huoneista kirjoitetaan silloin kun halutaan olla niin kuin ei oltaisikaan.

kaikki jatkuu kuitenkin

En ole aiemmin tullut ajatelleeksikaan, että olen määriteltävissä kokonaan musteläikkien, kaksiväristen palikoiden ja paperille asetellun grafiittipöyn avulla. Mutta psykologi keräsi kaiken kokoon näennäisen hallitusti ja siististi.
Minusta tuntuu että hän haravoi kotipihansa lehdet samalla tavoin. Pitkin ja luontevin, ulkomuistista kumpuavin vedoin.

Kolmessa tunnissa minun mieleni ja tunteeni olivat ohuessa nivaskassa, josta viisaat selvittävät suurimmat puutteeni ja näköjään myös sen, että hahmotan sanoja hyvin. Mitä sanojen hahmottaminen sitten ikinä tarkoittaakaan.

Kaikki puitin yhdessä ahdistavassa tuolien muodostamassa kuusikulmiossa. Minun roolissani hymähdeltiin muutamia sanoja, pelkkiä henkäyksiä, vain jotta ilma ympärillä liikkuisi edes hieman.

Vieläkään en tiedä kenestä ne paperit kertovat