Alkuun kaikki tuntui turvalliselta. Hän puhui yhtä mittaa ja minä kuuntelin kuten tavallista.
"Nää ongelmat vaan kasaantuu" ja hän elehtii käsillään kuin puristaisi paperia ryppyyn. En vielä osaa erottaa tätä syrjähyppyä normaalista puhetulvasta ja nyökkään. Ehkä sanoin jotain, kuten: "miten niin?" tai "minkä takia?" mutta se on yhdentekevää.
Sitten muutos tapahtuu, uusi lause alkaa kesken edellisen eikä puheen sävy enää ole entisensä. Ehkä se olisi pitänyt arvata. Miksi hän olisi ollut niin kiihdyksissään pelkästä huonosti menneestä kokeesta.
Hän alkaa kertoa isästään ja äidistään ja viimein on varmaa, että keskustelun sävy todella on muuttunut. Hieman kuin lumipallo, kun se aloittaa kierintänsä alas lumista rinnettä...
Tiesin jo aikaisemmin ettei kaikki hänen kotonaan ole kunnossa. Tiesin poliisiautosta joka kaarsi heidän pihaansa ennen kesää, päivistä turvatalossa, tietenkin tiesin.
Ja silti. Kun hän nyt kääntää päätään tuolla tavalla pois, olen aivan neuvoton. Olen neuvoton silloinkin kun on varmaa, että hän itkee. Jokin refleksi mieleni perällä käskee halaamaan tai edes nostamaan käden hänen olkapäälleen, mutta se joka saisi kehoni toimimaan mainitulla tavalla, ei toimi tänäänkään. Koetan pyydystää jonkin ilmassa leijuvista sanoista, mutta loppujenlopuksi olen aivan liian järkyttynyt tehdäkseni mitään. Melkein yhtä järkyttynyt kuin hänkin, eikä niinkään siitä mitä hänelle ja hänen perheelleen on tapahtunut vaan siitä, että minä ylipäänsä jouduin tällaiseen tilanteeseen. Aiemmin hän on kertonut asiasta hiljaisella äänellä jossain kahdenkeskeisessä paikassa ja on riittänyt että minä kuuntelen, vastaan välillä mutta suurimmaksi osaksi kuuntelen.
Ja silloin opettaja tulee ja avaa luokan oven. Minä katson itkemisestä punehtuneita silmiä ja sanon jotakin, mitä en todellakaan suunnitellut sanovani, "anteeksi, mä en ihan totta osaa sanoa mitään, mutta.."
Hän sanoo, ettei se muka haittaa ja hetkessä hänen ympärillään on kaksi muuta jotka kyselevät miksi hän itkee. Vanhasta tottumuksesta hyväksyn sen osana asioiden tavallista kiertokulkua. Aina on niitä, jotka osaavat lohduttaa paremmin, niitä jotka tulevat ja ottavat tilanteen haltuun. Heitä on aina ja taas kerran he ilmestyvät jostain ja minä olen melkein helpottuntu tultuani taas hädän herkellä repäistyksi irti tapahtumista.
Pakenen luokkaan ja istun paikalleni. Tiedän, ettei tämä ollut oikeaoppinen lopetus tapahtumille. Tiedän, että minun pitäisi olla niiden tyttöjen tilalla, jotka lopulta kävelevät sisälle luokkaan hänen molemmilla puolillaan. Tiedän, että minä olisin voinut sanoa jotain parempaa kuin ne kaavamaiset lohdutukset joita nuo tytöt suoltavat luonnostaan.
Ja kiroan sitä, kuinka lujasti sanat ja teot ovat pinttyneet pääni sisään, eivätkä ne koskaan, ikinä, suostu tulemaan ulos oikealla hetkellä.
"Nää ongelmat vaan kasaantuu" ja hän elehtii käsillään kuin puristaisi paperia ryppyyn. En vielä osaa erottaa tätä syrjähyppyä normaalista puhetulvasta ja nyökkään. Ehkä sanoin jotain, kuten: "miten niin?" tai "minkä takia?" mutta se on yhdentekevää.
Sitten muutos tapahtuu, uusi lause alkaa kesken edellisen eikä puheen sävy enää ole entisensä. Ehkä se olisi pitänyt arvata. Miksi hän olisi ollut niin kiihdyksissään pelkästä huonosti menneestä kokeesta.
Hän alkaa kertoa isästään ja äidistään ja viimein on varmaa, että keskustelun sävy todella on muuttunut. Hieman kuin lumipallo, kun se aloittaa kierintänsä alas lumista rinnettä...
Tiesin jo aikaisemmin ettei kaikki hänen kotonaan ole kunnossa. Tiesin poliisiautosta joka kaarsi heidän pihaansa ennen kesää, päivistä turvatalossa, tietenkin tiesin.
Ja silti. Kun hän nyt kääntää päätään tuolla tavalla pois, olen aivan neuvoton. Olen neuvoton silloinkin kun on varmaa, että hän itkee. Jokin refleksi mieleni perällä käskee halaamaan tai edes nostamaan käden hänen olkapäälleen, mutta se joka saisi kehoni toimimaan mainitulla tavalla, ei toimi tänäänkään. Koetan pyydystää jonkin ilmassa leijuvista sanoista, mutta loppujenlopuksi olen aivan liian järkyttynyt tehdäkseni mitään. Melkein yhtä järkyttynyt kuin hänkin, eikä niinkään siitä mitä hänelle ja hänen perheelleen on tapahtunut vaan siitä, että minä ylipäänsä jouduin tällaiseen tilanteeseen. Aiemmin hän on kertonut asiasta hiljaisella äänellä jossain kahdenkeskeisessä paikassa ja on riittänyt että minä kuuntelen, vastaan välillä mutta suurimmaksi osaksi kuuntelen.
Ja silloin opettaja tulee ja avaa luokan oven. Minä katson itkemisestä punehtuneita silmiä ja sanon jotakin, mitä en todellakaan suunnitellut sanovani, "anteeksi, mä en ihan totta osaa sanoa mitään, mutta.."
Hän sanoo, ettei se muka haittaa ja hetkessä hänen ympärillään on kaksi muuta jotka kyselevät miksi hän itkee. Vanhasta tottumuksesta hyväksyn sen osana asioiden tavallista kiertokulkua. Aina on niitä, jotka osaavat lohduttaa paremmin, niitä jotka tulevat ja ottavat tilanteen haltuun. Heitä on aina ja taas kerran he ilmestyvät jostain ja minä olen melkein helpottuntu tultuani taas hädän herkellä repäistyksi irti tapahtumista.
Pakenen luokkaan ja istun paikalleni. Tiedän, ettei tämä ollut oikeaoppinen lopetus tapahtumille. Tiedän, että minun pitäisi olla niiden tyttöjen tilalla, jotka lopulta kävelevät sisälle luokkaan hänen molemmilla puolillaan. Tiedän, että minä olisin voinut sanoa jotain parempaa kuin ne kaavamaiset lohdutukset joita nuo tytöt suoltavat luonnostaan.
Ja kiroan sitä, kuinka lujasti sanat ja teot ovat pinttyneet pääni sisään, eivätkä ne koskaan, ikinä, suostu tulemaan ulos oikealla hetkellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti