vastapäivään, vastapäiviä

Viime viikon vietin keskellä espanjaksi kutsuttua salakieltä. Sain poimittua itsellenikin muutaman sanan, otteita mehupurkin kyljestä ja noista yleiskohteliaista hokemista, jotka katukauppias vaihtaa haukkumasanoihin nopeammin kuin asiakas ehtii selittää, ettei todella ole ostamassa mitään.

Pidän runomuotoisista muistiinpanoista. Tavoite ei ole täydellinen kokonaisuus vaan pienet otokset, lyyristä valokuvaa.
Siksi kirjoitin niitä myös matkallani:


Täältä ylhäältä katsottuna
suurkaupunkien keskipakoiset tiet
ovat kuin talviunille kerääntyvä
käärmeyhdyskunta


:::

Katolla kuivuvat lakanat -
vilkutus kohti suljettuja seiniä.
Luostari on kalkittu enkelinkaavuin


:::

Karppien pienet pyöreät suut
tavoittelemassa olematonta
läpi kalvomaisen pinnan


:::


Saapumisen onni turruttaa:
kukaan ei taputtanut lentäjille enää
paluumatkalla

Ja tänään lumi satoi ja suli samana päivänä - ilmeisesti vain syöksyäkseen katolta kaiken maallisuuden sekaan vähintään terrierin kokoisina nollakelihirviöinä. (Ja täysosumat merkitään muutamalla lauseella lehden syntymäilmoitusten viereen.)


Kuvat ovat Shaun Tanin kirjasta, sanattomasta, piirroksin etenevästä romaanista nimeltä The Arrival. Se on yksinkertaisesti kaunis, jotain mikä kannattaa hankkia tai edes lainata.

punasiirtymistä ei jälkeäkään

Aamun autiudessa katua ylittävät ihmiset, mustina varjoina epätasaisena vellovaa keltaisenharmaata -ikuista testikuvaa - vasten.
Hetken aikaa katu on tyhjä autoista, kaikki liike pakkautuu eläviin varjoihin, surullisen riippuvaisiin keinovalon keltaisista pilkahduksista.
Ilman valoa kontrasti kuolee, muodot häviävät.

Taiteilijan on täytynyt olla suuremman luokan surrealisti, omistaa mielipuolinen huumorintaju ja tukku pituussuunnassa kahtia leikattuja siveltimiä.
Siinä tapauksessa, osaavatko nuo kaikki satunnaisesti ohittamani ihmisetkin ihailla tätä, kuinka valokuvanomaisesti takaa tuleva valo paljastaa siluetit, aivan kuin ne olisi maalattu mustalla tussilla konseptiarkille?

(Tuskin huomaan tolpan päässä seisovan miehen muuttuvan sävyltään sallivan vihreäksi.)

Jos kävelen nopeasti, ehkä vielä ehdin ottaa paikkani kuvassa, sotkea jalkani samaan puoliksi kuivuneeseen maaliin. Parinsadan metrin päässä minäkin olen yksi noista varjoista, jotka vuorotellen imeytyvät pystyviivojen tuolle puolen.
Kenen vuoro nyt on katsella?

(Viime lauantai oli  se  päivä, jonka vietin hiljaisesti,

salaa melkein tyytyväisenä ikäni suurenneesta numerosta

tai ainakin siitä, ettei minulla ole tarvetta juhlistaa sitä.

Kerronpa kuitenkin.

Sain lahjaksi punaisen teepannun.

Ja yhden riippumattoman päivän junalippujen kera.)  

hämähäkinseitiksi säröilevä lasi

Leikitäänpä filosofialla:

Ilman tiedon ja tietämättömyyden tasapainoa ei voi syntyä kiinnostusta.
Kiinnostus ja tiedonhalu, uteliaisuus, liittyvät toisiinsa vaivattomasti, jolloin ne yleensä saavat aikaan onnea. Hämmentävän epäpuhdasta, ollakseen kuitenkaan vaikuttamatta sen laatuun.

Kuin katselisi säröilevää ikkunalasia.

Käytännölliseen puoleemme se vetoaa saaden tavoittelemaan parannusta, halua korjata ja nähdä pinta uudelleen kirurgisen puhtaana.
Esteettinen puoli nauttii säröjen muodostamasta verkostosta, sen kyvystä taittaa valoa tavalla, johon ehjä pinta ei pystyisi.

Se on välitila jossa ihminen joko työntää itseään tai tulee vedetyksi. Sillä ei oikeastaan ole väliä.

Onnellisen asiasta tekee se, että on niin vähän asioita jotka voi korjata lopullisesti, saada rikkoutuneena syntynyt täydellisen ehjäksi, koska lopullinen korjaaminen tarkoittaa myös mielenkiinnon loppua, siirtymistä alueelle jolla mieli, sellaisena kuin sen hahmotamme, on kykenemätön. Tylsistynyt.

Se ei tuota tarvitsemaansa ravintoa vaan enkelinhuulin puhalletun kuiskauksen:
"Sinä tiedät jo liikaa, liian hyvin. Sinunlaistesi on oikeus levätä ja tuomita muut. He eivät ole tehneet yhtä paljon kuin sinä!"

Sellainen lepo on itsepetosta.
(Tehävä on siis korjata, saamatta ikinä valmiiksi ja se on tarkoituskin?)

No, lopulta aurinko nousi

(tänään)
Istun yllättävän tyylikkäässä marimekon vanhassa miestenpaidassa, vieressäni kuppi vettä, (jonka kuumentaminen ja kuivatuilla lehdillä maustaminen on joskus ylivoimaista) tuijotan ikkunasta samalla kun nojatuolia peittävä rypistynyt viltti painaa selkää epätasaisina myttyinä.
Tahtoisin vain katsella.
Ainakin lintuparvet näyttävät kauniilta sitä tasaisenharmaata taustaa vasten, jonka tehtaan piippu hönkii ilmaan. Ainakin yksinäinen kaupunkikettu saa juosta joen jäällä iltaisin. Samalla kun minä tuskailen sisällä jääkylmää patteriani,
joka ei lämpenisi kunnon tulipalossakaan.

Tänään olen vain lukenut ja juuri nyt näen valkoiset seinätkin täynnä mustia rivejä.

(eilen)
Yhtä lukuunottamatta suoritettujen kokeiden kunniaksi vietin kaksi tuntia kirjakaupoissa, lupautuneena ostamaan itselleni mitä tahansa (jos se maksaa alle 30 euroa), mitä tahansa muutaman etusivun ja takakannen perusteella.
Viimeisestä kaupasta löysin etsimäni ja pari minuuttia sen jälkeen myöhästyin bussista kolmatta kertaa samana päivänä.

Epäilemättä osaan laskea kertoja, mutta juoksevien numeroiden seuraaminen tuottaa ongelmia. Kun liikkuu itse (mielessään, joskus mukaan on otettava tämä kaikki muukin), keskittyy vain yhteen liikkeeseen, ei liikkeeseen kännykän näytöllä tai viisareissa.
Sitä paitsi nekin alkavat aina alusta.
Kello on 23:50 ja Uusi Yritys alkaa noin kymmenen minuutin kuluttua.


(Blogger ei halua minun lisäävän yhtäkään kuvaa tänään. Alistun.)