Silloin kun lepakot valvovat

Iltapäivän auringon lämmittämässä teltassa ihmiset tyhjentävät kannujaan kunnes sitruunat makaavat kostealla pohjalla kuin rannalle huuhtoutuneet meritähdet. Välillä he irrottavat syliin tai laseihin liimatut kätensä taputtaakseen kohteliaasti miekkaa nielevälle naiselle ja tummaihoiselle Draculalle. Silinterihattuinen nainen soittaa harmonikkaa ja tuntuu vaihtavan kappaleita lennosta. Meidän, jotka emme saaneet lippuja iltanäytökseen, on vain yritettävä unohtaa ulkona odottava päivänvalo, ettei se pilaisi tunnelmaa.

Kaikki näyttää niin vaivattoman täydelliseltä, eivätkä naiset hikoile pisaraakaan. Se on melkein ylilunnollista.

Pian näytöksen jälkeen puhelin pamauttaa näytölleen viestin väärältä lähettäjältä.

Siitä on jo monta tuntia, enkä ole vieläkään keksinyt kunnon tekosyytä, miksen voisi lähteä rannalle huomenna. Totuus on, etten uskalla. Toinen totuus on, etten ole ikinä pitänyt rannalla olosta. Silti se kuulostaa minun sanomanani vain siltä, etten pidä seurasta. Lupaan heti huomenna näppäillä puhelinlinjoille vielä hieman lisää valkoisia valheita. Tai sitten en vastaa ollenkaan. Jos he olisivat oikeasti toivoneet minua mukaansa, he olisivat jo soittaneet.

jos osaisin piirtää karttoja, ensimmäinen olisi minusta itsestäni

Ulkoa tuleva aamupäivän valo vaihtaa hetkessä paikkaa pöydän alla lepäävän mustan varjon kanssa ja kontrastit terävöityvät. Haparoin nopeasti sänkyyn, joka näkyy värisotkuksi muuttuneen mustan keskellä petaamattomana, mutta äkkiä hyvin kutsuvan näköisenä.

Odotan, että sydämen syke rauhoittuu hieman ja uskallan viimein avata silmäni. En ainakaan pyörtynyt, onneksi. Nousen sängystä liioitellun hitaasti ja jään vielä seisomaan sen viereen hetkeksi, mutta äskeisestä ei ole enää jäljellä muuta kuin hieman kuumeinen olo, mikä ei sekään mittarin mukaan pitänyt paikkaansa.

Ihme, miten paljon säikähdän joka kerta. Toisaalta näin on ennen käynyt vain silloin, kun olen syönyt paljon huonommin kuin mitä viime päivinä. (Unohdetaan samalla se spaghettimytty käsipaperin sisällä. En oikeasti ole niin typerä.)

Selätin taas katsepelkoni ja lähdin kävelylenkille, mutta jo puolessa välissä kenkävalinta osoittautui täysin vääräksi, kun ne alkoivat pahemman kerran hioa itseään kantapääni läpi.

"If you don't know where you are going, any road will get you there." - Lewis Carroll

Se tuntuu pitävän paikkansa. Jos en tiedä mihin olen menossa ja jatkan silti, päädyn aina takaisin samaan pisteeseen. (Lue: Kuvittelen olevani jo tarpeeksi terve tekemään niin kuin kulloinkin tuntuu parhaalta.) Mutta jos tiedän mihin olen menossa, on mahdollista, että myös pääsen sinne, jos vain jaksan kävellä.
Haluan selvittää itselleni perinpohjaisesti, mistä minun on lähdettävä ja missä on perillä. Ja minusta tuntuu siltä, että voisin taas yrittää.

Kirjoitusteni perusteella saa usein käsityksen, että myönnän sairauteni täysin, mutta suurimman osan ajasta se ei ole minulle laisinkaan niin selvää. Osaan harvoin jakaa ajatuksiani sairaisiin ja terveisiin, mikä johtaa siihen että tunnistan oikeastaan vasta oireista, että nyt ei ole mennyt ihan niin kuin pitäisi. Joskus melkein kuvittelen, että voisin koska tahansa lopettaa ruoan kanssa pelleilyn, vaikka koko ajan todistan itselleni muuta. Varsinkin helpommat kaudet, jolloin oireet on helpompi unohtaa, saavat minut liian helposti kuvittelemaan itsestäni liikoja.

olkaa hiljaa ja älkää katsoko

Bussiin astuessa tai täyteen odotushuoneeseen saapuessa astuu samalla aivan uusien soveliaisuus-sääntöjen vaikutuspiiriin. Ero näkyy siinä, että normaalissa elämässä vain pikkulapsilla on lupa tuijottaa ihmisiä suoraan ja häpeilemättä, mutta bussissa ja odotushuoneissa siihen tarjoutuu kenelle tahansa lupa ja mahdollisuus.

Toki on niitäkin, jotka itsepäisesti yrittävät olla ottamatta osaa yleisen tuijottamattomuussäännön rikkomiseen, mutta aina jossain vaiheessa lehti tai ikkuna kuitenkin menettää mielenkiintoisuutensa, kun sopivasti näköetäisyydellä istuva kaksikko alkaa rupatella.

Valitettavaa on, että jos lähistöllä ei ole puheliasta pikkupoikaa isänsä kanssa tai jotain muuta otollista kohdetta, tuijotus keskittyy yleensä niihin viattomiin, jotka esimerkiksi vain nousevat ylös jäädäkseen pois seuraavalla pysäkillä.

Bussissa seisomaan noustessani en voi kuvitellakaan katsovani muualle kuin läpinäkyvän oven läpi samalla kun tunnen takana istuvien arvioivat katseet selässäni. Ja seisomaanhan on noustava aina silloin kun auto vielä liikkuu jos se on vähänkään fyysisesti mahdollista, muuten vaikuttaa laiskalta tai liian välinpitämättömältä.

Tänään olisi tehnyt mieli vain istua näkymättömänä jollain ikkunapaikalla, eikä seistä keskellä bussia varmana katseidenkerääjänä samalla kun itseinho kohosi tasaisesti ja bussi mateli pysäkkiä kohti.

Todistettu on, että kun on aamulla kiireessä vaihtanut housuja koska lantio näyttää inhottavan leveältä niissä jokaisissa, ei ole koko loppupäivänä erityisen itsevarma olo, vaikka päällä olisivat ne sillä hetkellä parhailta tuntuvat farkut.

Ja kun olen selviytynyt bussista, kävelen suorinta tietä sairaalaan ja yhtä suurta odotushuonetta edustavien käytävien sokkeloon.

Tällä kertaa en pelkästään tunne, vaan näen rivin ihmisiä joiden pää kääntyy siihen tahtiin kun kävelen ohi ja kaikki muistuttavat enemmän tai vähemmän pieniä lapsia lastenrattaissaan tuijottamassa kaikkia ja kaikkea häpeämättä yhtään.

Tiedän, ettei minussa ole mitään kovin huomiota herättävää, mutta tuijotus tuntuu sitäkin inhottavammalta, koska alan miettiä mahdollisia syitä siihen, enkä taaskaan keksi muuta kuin niitä ikuisia vikoja.

Minua jo pikkulasten tuijotus häiritsee kamalasti, vaikka tiedän ettei se mitään tarkoita. Ja ahdistavuus kasvaa sen mukaan mitä vanhempien ihmisten tutkailuun joutuu, tosin pakko myöntää että oman ikäisten tuijotus häiritsee usein eniten.

Enkä minä nauti näin pienistä asioista valittamisesta, mutta kun ne hirveän pieniltä kuulostavat asiat ahdistavat monesti eniten.

Huomenna yritän hammaslääkärin jälkeen päästä eroon tästä jatkuvasta kotona piileskelystä ja lähden vaikka vain kävelemään. Minun on kirjoitettava se tänne, koska nyt se on vähän kuin luvattu kirjallisesti.

Olen muka ollut joka kerta liian hirveän näköinen menemään ulos ja kun kerran suostuin mukaan kauppakeskukseen, taisin istua osan ajasta vessassa piilossa maailmalta. Lähdin kyllä kuuliaisesti pois kun sinne tuli muita, en sentään halua pakottaa tuntemattomia odottamaan vain koska minulla sattuu olemaan hieman huonompi päivä.

Tätä vauhtia minulla on paljon kertomista sitten kun joku päättää kysyä mitä tein lomallani.

Me tulimme karnevaalituulen myötä.

Olen ottanut päämääräkseni lukea kaikki Joanne Harrisin kirjat. Sinisilmän löysin kansikuvan perusteella, toivuttuani siitä etsin käsiini klassikon; Pienen suklaapuodin. Parasta aikaa luen Suolaista hiekkaa.

Täysin minun tapaistani innostua kerralla yhdestä kirjailijasta ja lukea kaikki hänen teoksensa, vaikka viimeisen jälkeen tulee aina sama, avuton olo.

Hetken ajan tuntuu, kuin olisin juuri lukenut maailman viimeisen kirjan eikä kukaan ole aikeissa kirjoittaa niitä lisää. Sitten yritän etsiä jotain samanlaista, missä tietenkin epäonnistun koska vielä yhdestäkään lukemastani kirjasta ei ole kirjoitettu toista, vähän muunneltua, mutta yhtä hyvää versiota. Sen jälkeen pitää etsiä jotain erilaista tai olla lukematta mitään ja vain odottaa. Yleensä olen saamaton ja valitsen jälkimmäisen, mutta kuitenkin aina lopulta kirjastossa käteeni osuu uusi lupaus.

Pieni suklaapuoti sattui tulemaan televisiosta tänään. Katsoitteko? Uskomatonta, että minä, joka edelleen katson televisiota tuskin kerran kuukaudessa, sain nähdä vaivaa vallatakseni sen itselleni edes tämän elokuvan ajaksi. Täällä eivät ole tunnettuja sellaiset kompromissit, joissa katsotaan vaihteeksi toisen valitsemaa elokuvaa, mutta minä sentään sain nojatuolini ja kaukosäätimeni.

(Otsikko on Pienen suklaapuodin ensimmäinen lause.)

Mies joka oli nähnyt liikaa

Ilma on tervaista ja paksua. Se takertuu keuhkoihin kuin ukkospilvi.

Mies nostaa pöydälle kätensä, joka ei ole niin lihaksikas kuin olin salaa kuvitellut. Käsi on täynnä mustan ja harmaan sävyjä aseteltuna johonkin järjestykseen. Sumuisessa hämärässä kestää hetki ennen kuin hahmotan niiden muodon. Seuraan viivoja kuin aarrekarttaa ja alan pian erottaa kymmeniä pieniä ruutuja, tatuointeja.

"Postimerkkejä. Yksi jokaisesta maasta jossa olen käynyt", hän sanoo kehaisten. "Paskaisia paikkoja, en minä niihin kalliisiin rahojani tuhlaa. Ihme etten ole vielä sairastunut.."

Kumarrun hieman eteenpäin, en osaa vieläkään rentoutua, joten pidän turvallista välimatkaa mieheen. Siitä huolimatta pikkutarkat kuviot miehen käsivarressa varastavat uteliaisuuteni ja huomaan kumartuvani vielä hieman lähemmäs. Yritän tarkkailla huomaako hän liikahdukseni, mutta ymmärrän pian saavani paremmin selvää tatuoinneista kuin hänen ilmeistään. Tihrustan merkkien alle aseteltuja nimiä, vertaan tatuoijien kädenjälkiä.
Miksen ole huomannut niitä koskaan aiemmin? Merkit alkavat reilusti ranteen yläpuolelta, joten hiha peittää ne erinomaisesti. Ajattelen miehen vaatekaappia, josta on mahdoton löytää lyhythihaisia paitoja. En haluaisi tietää, mitä syytä hänellä on peitellä käsivarsiaan.

"Moon", toistan tekstin erään postimerkin alta..

Vilkaisen miestä huvittuneen vino hymy huulillani. Ymmärrän heti olleeni hieman liian uskalias.
Tunnen kuinka joku kääntää kitaran viritystappia ja löysänä roikkununt kieli pingottuu taas paikoilleen.

"Väitätkö, ettei minulla olisi varaa hieman liioitella?" Näen miten puhe tulvii mustana pilvenä ulos miehen suusta. Hänen silmänsä kiiltävät viattomaksi muotoillusta itsekehusta ja nojaudun nopeasti taaksepäin. Toinen virhe.

Tuolin selkänoja tuntuu turvalliselta ja vakaalta selkääni vasten. Kestää hetken, ennen kuin saan silmissäni vilkkuvat kuvat taas hallintaani.

Pakettiautoja, likaisia muovipressuja, pieneneviä pupillleja, rajavartioston univormuja, jotain ohutta ja metallinkiiltoista.

Yksi vakaasti harkittu, huolettoman kuuloinen lause, tarvitsen sitä nyt enemmän kuin koskaan. Yritän hengähtää syvään savusta huolimatta.

Käteni puristuu nyrkkiin pöydän alla ja vedän huomaamattomasti henkeä saadakseni aikaan mahdollisimman syvät yskähdykset, puristan kulmakarvani ryppyyn ja näytän hieman huonovointiselta.

"Tämä savu... Minun on päästävä hetkeksi ulos."

Ääneni kuulostaa ohuelta, juuri sopivasti, ajattelen, mutta juuri nyt minulla ei ole aikaa iloita onnistuneesta roolisuorituksesta.

Mies kohauttaa hartioitaan.

"Kaikin mokomin, mutta ole nopea. Tiedäthän, et näytä siltä että kestäisit yhtään enempää päivänvaloa kuin on pakko."

Kuulen naurun jo miehen äänestä. Katkonaisten ja pidäteltyjen askelteni takaa kuulen hänen naurahtavan itsekseen. Nauraako hän pelästyneelle ilmeelleni vai omalle sutkautukselleen?

Ajattelen lasiani, joka jää pöydälle melkein koskemattomana ja kuvittelen miten mies pian kurottaa toisen kirjotuista käsistään ottaakseen sen ja juodakseen siitä. Kieltäydyin tarjoamasta ja lopulta hän kuitenkin juo minun maksamastani lasista. Ei, en ehdi olemaan edes vihainen.

Enää ulos ovesta ja sitten juoksua.

En haluaisi miettiä sitä, mutta mietin silti. Tiedän, että minun pitäisi keskittyä vain pysymään korkokengistäni huolimatta pystyssä muhkuraisella kivetyksellä. En silti voi olla esittämättä itselleni kysymystä, sitä, jonka tuo mies nostaa joka kerta huulilleni. Kuiskaan sen nytkin hiljaa, itselleni.

 

Mistä minut löydetään seuraavaksi?

En haluaisi näyttää sitä, miten vähän tiedän asioista, vaikka se ehkä paistaa liikaa läpi näistä tarinoista. Toivon että osaisin piilottaa sen.

eikä yksikään itkenyt

Metsässä on kaunista, enkä välttämättä edes huomaisi, etten ole ollut siellä pitkään aikaan, sillä mikään ei ole muuttunut, ainakaan sikäli kuin muistan. Nuijapäät aiheuttavat yhä ihastunuttaa inhontunnetta (vai onko sekin jo ehtinyt laimeta?) ja ne pakenevat veteen kastettua keppiä kuten aina ennenkin.

Ruskeat lehdet ja niiden alla juuret, joihin kompastuu ellei osaa varoa, kuusen oksat jotka näyttävät kauempaa pehmoisilta mutta pistävätkin sormiin. Kielojen imelä tuoksu. Voisin jatkaa tätä paljon pidemmälle.

Pitäisin myös aurinkoisesta säästä, ellei se heittelisi kirveitä päälakeeni. Luulen sen johtuvan kirkkaudesta, sillä pää alkaa sattua heti kun astun ulos. Pakottaudun nielemään jopa särkylääkkeitä.

Minulle sanottiin, että hiukseni ovat paksummat kuin ennen, mitä vähän epäilen, sillä ne tuskin ovat näin pienessä ajassa ehtineet elpyä kovin paljoa.

Silti, voiko kouluasioiden unohtaminen vaikuttaa näin paljon kaikkeen? En edes ajatellut stressaavani sitä niin kauheasti.

Minun on kuitenkin paljon parempi olla.

No harmi

Onko edes luvallista leppyä näin nopeasti? Muutama suvaitseva sana ja olen taas niin kuin ennenkin. Melkein noloa, mutta itsehän olen halunnutkin olla vähän erilainen viisitoistavuotias, en niin naurettava vastarannankiiski kuin useimmat. (Pelkään syyllistyväni pahempaan yleistämiseen kuin ne joille siitä huomautan)

Todistuksessa numerot 1, 0 ja 9. Kuka vanhempi ei olisi iloinen lapsensa hyvästä todistuksesta, vaikkei tämä olisikaan yltänyt sillä luokan parhaaksi (12 kymppiä)? Isä vetäisi pari huvittunutta vitsiä mutten välittänyt, äitikin oli tyytyväinen, jonkin aikaa.

Minulla on syömishäiriö ja kuinka monta kertaa olen oikeasti tapellut syömisestä vanhempieni kanssa? Kaksi kertaa? Ehkä vähemmän. Ehken osaa itse pitää aina itsestäni huolta mutta kun joku on määräämässä, ymmärrän että on paras totella, koska tiedättekö mitä? Vihaan riitoja. En osaa ikinä sanoa vastaan kunnolla vaikka mieleni kihisee myrkkyyn hukkuvia käärmeitä. En halua ikinä riitoja.

Ehkä siksi minulle pitää huutaa jostain pienemmästä kuin kiukuttelusta koska äiti nauttii siitä, ehkä se puhdistaa häntä ja hän tietää että alan kuitenkin aina itkeä. Toinen syy, miksi vihaan riitoja.

Isä ehdotti että menisimme ulos syömään loman kunniaksi. Hän ehkä näki meidän jo istuvan juhlavaatteissamme nauravana perheenä niiden muiden lomansa aloittaneiden keskellä.

Otin kantaa ravintolan valintaan kuten muutkin, toteamalla, etten halua siihen yhteen ravintolaan ja etten haluaisi mielellään syödä mitään pihviä.

Mutta se olikin tulitikku sytytyslangan päässä ja liekinpoikanen lähti innokkaasti nuolemaan tietään kohti dynamiittipötköä.

"Voi vittu mä olen niin kyllästynyt tohon valittamiseen. Saisit helvetti kokeista vaikka nelosia mut edes opettelisit syömään kunnolla! Ymmärrätkö sä että toi on sitä kolmevuotiaiden pelleilyä? Vittu kun nolottaa mennää ravintolaan jatkamaan sitä ainaista pelleilyä syömisen kanssa!"

"Enhän mä edes valittanut. Enkä valita melkein koskaan", yritin, ääni kaukana siitä varmasta sävystä jota tavoittelin. Mutta silloin sain kuulla, miten turhaa on väittää, että muka käyttäytyisin niin kuin normaalit 15-vuotiaat. Niin minä kai sitten väitin. Ja se oli turhaa, selvä.

Sitten isälle: "Toi on sun lapses voisit välillä säkin vahtia sen syömistä, eikä jätää sitä kokonaan mun hommaksi!"

Lopulta lähdimme kolmistaan. Minä, pikkusisko ja isä. Äiti kysyi vähän sitä ennen, melkein valmiina tulemaan sittenkin mukaan: "Saanko mä sitten valita annokseni rauhassa? Tulen jos en kuule mitään ininää teiltä."

"Ja raahaudut sitten sinne asti pilaamaan taas kaiken?", vastasin. (Ehkä sittenkin hieman teinikapinaa?)

Sitten hän jäi kotiin.

Häpesin hieman itkusta punoittavia silmiäni kun kävelimme ravintolaan, mutta söin siellä kiitettävän osan annoksestani ja olin siitä huolimatta hetken vähän paremmalla tuulella. Kotona äiti huusi taas jotain, mikä ei kuulunut minun huoneeseeni kovin hyvin, onneksi.

Ja nyt olen taas kuin mitään ei olisi tapahtunut. En vain jaksa olla vihainen kun toinenkaan osapuoli ei enää jaksa, vaikka välillä tuntuu että minun pitäisi.

Toivottavasti teidän lomanne alkoi tai alkaa paremmin.

Tämä onkin mitä loistavin sadas postaus.

haluavat lainata silmiäni

Konemusiikin ensimmäiset pakotetun oloiset sävelet sujahtavat yllättävän sujuvasti hiljaisuuteen ja saavat aikaan jotain mitä voisin kutsua nostalgiaksi jos olisin vanhempi. Ne hyppivät iholla.

Rummut, jotka tuntuvat soivan samoina ääninä niin mustassa kuin värikkäässäkin musiikissa, kuulostavat nyt yllättävän hilpeiltä.

 Muistan, että tämä kappale on edelleen soittoäänenäni, kännykässä joka on ollut äänettömällä kauan, ehkä viime vuodesta asti.
Otan sillä nykään vastaan vain puheluja joita osaan odottaa ja soitan takaisin tarvittaessa. Unohtamatta tietenkään tekstiviestejä, sillä aina kun se on vähänkään on mahdollista, lähetän tekstiviestin. Ei huolta, miltä äänesi kuulostaa tai minkälaisen sävyn haluaisit siihen lisätä. Haluttu vaikutelma saadaan aikaan yhdellä pienellä hymiöllä. Helppoa.

Olin katsomassa uuden merirosvoelokuvan. Pirates of the Caribbean, tietenkin. (Eikä minun tarvinnut vaivautua, kun muut kumartuivat penkeistään laittamaan puhelimiaan äänettömälle.)

En tosin tiedä, puuttuuko minulta jokin tärkeä kyky pitkien toimintakohtausten seuraamiseen. 

Kaikki liike sulautuu yhdeksi sotkuksi ja ajatukseni lähtevät vaeltamaan, minkä huomaa vasta kohtauksen loputtua. Sen sijaan keskusteluissa kiinnitän kaiken huomioni kasvojen liikkeisiin ja ilmeisiin ja tunnen ymmärtäväni niitä, vaikken tosielämässä osaa lukea mitään kenenkään kasvoilta.

Olisi varmasti hienoa osata lukea ihmisiä, siksi on inhottavaa kun minusta puhutaan yltiötietäväiseen sävyyn ja leikitään ajatustenlukijaa joka tuntee minut paremmin kuin minä itse. Ja kieltäminenhän kuuluu asiaan, sillä minähän en vain halua tunnustaa. En pidä tunteesta, että olen kirja.

Mielenkiintoinen ilmiö, lukijoita tulee lisää kun lakkaan kirjoittamasta hetkeksi. Mutta ei siinä mitään, olen vain tyytyväinen. Kiitos, tervetuloa, viihtykää. Kaikkea mitä olen ennenkin lukijoille toivottanut.