Taiteilijat ovat sellaisia hulluja

Niin pappani sanoi, kun pienenä (pienempänä) vastasin hänelle haluavani isona maalata ja piirtää työkseni.
Hän on edelleen vahvasti sillä kannalla, että taiteilija on köyhien hullujen ammatti, ja aivan liian kaukana siitä sairaanhoitajasta joksi minun kuulemma pitäisi joskus opiskella.
Turha edes mainita miten inhottavalta koko ammatin ajatteleminen tuntuu.
Ja vastaus niiltä on, että eihän se vielä ole varma mitä tuleman pitää. Mielipiteeni sairaanhoitajan ammatista tuntuu kuitenkin olevan melkein ainoa varma asia jonka tältä istumalta keksin.

Mutta taiteilijoihin palatakseni, minä olen tainnut ratkaista asian ryhtymällä pelkäksi hulluksi.
Ei, taiteilijaa minusta ei taida tulla, sen verran todellisuudentajua olen tähän mennessä kerännyt.

Miksi sitten kirjoitan tästä? Osittain koska tunnen taas vaihteeksi meneväni vain huonompaan suuntaan. Fyysisen tilan kehittyminen seurailee käyriensä puolesta alpin huippujen siluettia, ja pian olenkin jo siellä osastolla niiden oikeasti sairaiden kanssa. Miksi minut jatkuvasti sekoitetaan niihin?
(Tässä kohtaa helmet vierivät lattialle, mutta siirrän niiden keräämistä kunnes olen kirjoittanut tämän)

Ja haluaisinpa minä olla vähän kuin taiteilija. Tai ainakin maalata useammin.
Ehkä voisin yrittää sitä, jos saan akverellini syntymäpäivänä.

Huomaatteko, kirjoituksissanikaan ei ole mitään järkeä kun puhun sairaudesta. (Kuka muka on sairas?)
En osaa päättää kumpi oikein olen, vai olenko kumpikaan.
(Nyt käyn keräämässä ne helmet)

Aivan varmasti unohdan

Kirjakaupoissa minä olen se joka kiertelee ympäriinsä pitkään, välillä toista tuntia, ja lähtee silti ostamatta mitään.
Siinä ajassa luen monien kirjojen ensimmäiset sivut ja takakannet, liu'uttan sormiani vieläkin useampien kirjojen selkämyksiä pitkin. Ja myyjä ehtii pariin otteeseen käydä utelemassa tarvitsenko apua.
En tarvitse, minä vain katselen.
Kirjastossa saa aikansa kulumaan vielä paremmin, siellä ei ole myyjiä ja hiljaisuus.

Keskusteluissa olen se, joka nyökkäilee kun muut kertovat itsestään ja vaikenee, kun tulee oma vuoroni kertoa.
Lopulta saatankin puhua jotain, mutta korkeintaan kaksi asiaa kymmenestä.
On vain harvoja ihmisiä, joille voin kertoa kaikki kymmenen enkä oikeastaan niillekään, kun tarkemmin miettii.

Eilen illalla kirjoitin paperin molemmille puolille kaiken minkä haluaisin sanoa, ja kuvittelin että uskaltaisin antaa sen jollekin joskus.
Minulla oli ajatuksissani valmiina ihminen, jolle voisin tyrkätä sen vähintään neljään kertaan taiteltuna ja kadota jonnekin siksi ajaksi että hän ehtii lukea sen.
Se taitaa olla pieni mahdottomuus.

Voisinpa edes viivata yli kaikki tärkeimmät asiat ja ojentaa sen psykologille, joka luultavasti siihen asti uskoo minun pystyvän kunnolla kommunikoimaan vain ympyröityjen vastausten avulla.

Olen täysin samaa mieltä (1)
Olen jonkin verran samaa mieltä (2)
En osaa sanoa (0) 
Olen jonkin verran eri mieltä (3)
Olen täysin eri mieltä (4)

Tehdäänpä meidän elämämme vaikeaksi, siis jos kaikki mahdolliset vastaukset oikeasti rajoittuvat noihin neljään.
Minä olisin mieluiten nolla.

Eläinsatuja

Minun on pitkään tehnyt mieli väkertää jonkinlainen eläinsatu, ja tässä näyttää olevan tulos.
(Laatuun en valitettavasti laittanut turhia kriteerejä, kuten en lähes koskaan)
 Luin pienenä paljon eläinsatuja tiiliskivenkokoisesta kirjasta jonka kannessa olivat karhu, susi ja kettu.

Niissä jänistä pidetään liian usein hieman typeränä ja turhan kilttinä eläimenä.

Yleensähän tällaisissa saduissa on jokin opetus, mutta minä taidan nyt rikkoa sääntöjä.

Kettu juoksi joustavin loikin pusikoiden ja havuisten oksien läpi.
Nopeasti, vaikka sen punertavanruskeaa turkkia repivät havunneulasin peitetyt ahneet kädet tahtoivat jatkuvasti vetää luokseen.
Askelten tahti oli tasaista suhinaa, mutta kettu pelkäsi ettei se riittäisi.
Sen takana rummuttivat toiset askeleet, jotka haistoivat jokaisen karvatupsun neulasten vihreästä. Se oli kuin lyhdyin merkitty polku.

Kasvillisuus alkoi harveta ja turkkia revittiin yhä vähemmän.
Puiden lomasta loistavissa valopylväissä kettu tiesi katsovansa kohtalon silmiin, muttei pysähtynyt ennen kuin oli kulkenut niiden lävitse.
Se pysähtyi niin että pienet kivet sinkoilivat ja kuivuneet oksat katkesivat.
Ja pysähtyessään se kierähti ympäri kerran tai pari, niin kova sen vauhti oli ollut.
Aukio oli avara, puuton.

Takaa kuuluvat askeleet tulivat luokse, pysähtyivät lyhyen hiljaisuuden ajaksi, jolloin kettu ehti suoristaa tassunsa ja haukkoa henkeään. Pian joku raotti vihreää piikikästä esirippua ja astui esiin.

Jänis, jonka silmät eivät olleet jäniksen silmät, kohtasi ketun apean hymyn. Säikähdyksestä vaalenneen nenänpään.

"Jos ei hyvällä niin sitten pahalla." Niin jänis oli sanonut ennen välähdystä. Ja välähdyksen jälkeen kettu oli rynnännyt jo kaukana aamunkoitteessa.
Silti he seisoivat nyt tässä, ja jänis vähemmän huonossa kunnossa vaikka oli juossut kovempaa.
Miten paholaismaisen nopea tuo eläin olikaan. Tuo jänis.

Mutta pitkäkorvakin oli väsynyt. Kettu oli näkevinään sen valkoisessa turkissa repeytyneitä kohtia kastettuina punaiseen. Ei, ei jänis pystyisi anastamaan kenenkään henkeä tuossa kunnossa.
Jänis näytti huomanneen ketun helpottuneen ilmeen. Se tuli lähemmäs. Ontui.
Se pirulainen ontui. Ketun teki mielensä nauraa. Tuokaan ei selvinnyt naarmuitta kolmella jalalla.

"Taisit huomata sen, punaturkki.", jänis aloitti lauseensa sanaillen, "En minä voi anastaa lupaustani pahasta, tässä kunnossa."
Kettu höristi kuuliaisena korviaan.
"Siksi ajattelin ehdottaa sopimusta. Jänikseltä ketulle. Reilu peli."
Kettu ihmetteli. Mikä sai jäniksen tuolla tavalla vakuuttelemaan, oli jotain kuulemisen arvoista.
"Mitäköhän oikein ajattelit ehdottaa?"
Sanojen kiemurtelun ilmassa saattoi nähdä.

"Vaihtokauppaa. Sinä voisit antaa minulle sen mikä minulle kuuluu, ja saisit jotain tilalle."
Näki hyvin, miten jänis kärsi sanoessaan nuo sanat. Se piti itseään uhrina, varastettuna ja ryövättynä.
Se ei olisi halunnut joutua maksamaan saadakseen omansa.

Kettu päästi raikuvan kikatuksen joka nosti karvat pystyyn. Se kierähti selälleen ja katsoi jänistä suu virneessä. Virne sai jäniksen korvat luimuun.
Jäniksen katse oli nauliutunut ketun rintataskuun joka pullotti selvästi.
"Mitä minulla muka on sinulle kuuluvaa?"
Lause joka päättyi äänekkääseen naukaisuun. Kettu oli päästään sekaisin, tai sitten se raivostutti tahallaan, jänis päätteli.
Se päätti olla alentumatta vastaamaan. Nyökäytti vain päätään kohti taskua joka pullotti hetki hetkeltä selvemmin.

Aaaaahhhh....
Kettu kaivoi jotain valkoista rintataskustaan nautinnollisen huokauksen saattelemana ja roikotti sitä ilmassa, yhä selällään maaten.
Se ehti kuin ihmeen kaupalla väistää, kun jänis loikkasi sitä kohti käpälät ojossa.
Ja nyt oli jäniksen vuoro kierähtää maassa.

"Mutta tämä on minun onnenkaluni. Oma jäniksenkäpäläni. Eikö ole vanha tapa pitää tällaisia mukanaan?"
Sen mustalla käpälällä makasi jäniksen valkoinen käpälä, jossa veri sykki nyt vahvemmin ja sai koko lihanpalan heilumaan hiljalleen.
Jänis katsoi sitä ahneesti silmillään, jotka eivät olleet jäniksen. Sitten se katsoi toisen takajalkansa tynkää.
"Ajattele sitä, ajattele. Et sinä oikeasti tuota käpälää tarvitse."

Kettu oli kivunnut niskan päälle, paikalle josta se nautti suunnattomasti. Se nousi hitaasti ylös, ja vielä hitaammin se aloitti oman vuoronsa keskustelussa.
"Siitä puheen ollen...", kettu viivytteli sanojaan ja nautti niiden soinnista ja kaiusta, "olen aina toivonut juuri tuollaisia silmiä kuin sinulla. Niin kauniit."
Tunnelmoivaa taukoa seurasi edelleen ketun nautinnollinen ääni.
"Niissä on kaikkeuden metsästystaito, oveluus ja viekkaus. Yksissä silmissä. Voi miten olenkaan unelmoinut niistä."

Jäniksen silmissä paistoi hetken silkka typertymys. Kettu ei ehkä ollutkaan täysin järjiltään.
Vaikka sitä huonompi se oli jänikselle itselleen.
Se mietti ankarasti, mutta aina kun sen katse osui jalantynkään, se tunsi olevansa valmis luovuttamaan mitä tahansa tassunsa, oman tassunsa, takia.
Jos se vain saisi taas loikkia taivaankantta tähtikuviolta toiselle, niin kuin ennen.

Jäniksen kurkkua kuristi pettymyksen karvaus, kun se asteli ketun viereen ja kohotti käpälänsä.
Sen oli aloitettava, muuten kettu ei ikinä luovuttaisi.
Oli sillä sen verran järkeään tallella.
Jänis painoi oikean silmänsä kiinni ja samalla oikean tassunsa ketun avonaiselle silmälle.
Ketun silmä tuntui lämpimältä, liukkaalta ja pehmeältä tassun alla, kun jänis otti siitä pienen otteen ja puristi hellästi.
Oikeasti jäniksen olisi tehnyt mieli upottaa siihen kyntensä ja repiä irti, mutta nyt ei ollut sen aika.

Välähdys lähti kulkemaan kaulasta etutassun kautta ja jänis tunsi hetken kulkevansa omaa käpälänvarttaan pitkin kohti ketun päätä.
Ketun silmät räpsähtivät kiinni äkillisestä vihlaisusta. Ehkä sekin tunsi saman kuin jänis.
Sitten se oli ohi ja molemmat avasivat silmänsä.

Jänis ei aikaillut vaan nappasi käpälänsä ketun tassusta. Se painoi sille kuononsa ja suuteli valkoista karvaa hurmioituneena.
Hellästi se silitti kynsiä ja varpaanvälejä ja nautti tuntiessaan veren sykkeen. Käpälä vuosi edelleen verta.
Jänis painoi sen jalantynkäänsä ja katseli kuinka se alkoi kuroutua siihen kiinni hiljalleen.

Vaan yhden asian jänis oli unohtanut.

Kettu katseli jänistä hiljaa, painui kyyryyn ja tuijotti sitä ruskeilla ketunsilmillään.
Vasta kun jänis näki omien punaisten silmiensä heijastuvan ketun ruskeista, se ymmärsi minkä asian oli unohtanut.

Se katui sitä vielä pitkään sen jälkeen kun kettu oli nylkenyt sen ja syönyt nälkäänsä, tai sitten pelkästään huvikseen.
Se katui sitä vielä silloinkin kun näki jälkeläistensä aina vain uudelleen tulevan nyljetyiksi ketun raivostuttavan virnistyksen alla.
Ja nähdessään ketulla omat silmänsä.

Mutta jäniksen silmät olivat vihdoin jäniksen.
Kiltin ja suloisen eläimen silmät joita se oli aina vihannut.

haluaisin (olla) riippumaton.

Otsikko tuli mieleeni eilen illalla kun luin jotakin riippumattoa koskevaa. On kylläkin melko varmaa että joku on keksinyt saman sanaleikin jo minua ennen.

En osaa täyttää ristisanatehtäviä.

Viimeiseen sain kirjoitettua vain sanan tihkusade.

(Minusta tuo käsi muistuttaa omaani. Vaikka omani onkin kuolleemman värinen, kirjava ja veretön. Ruma.)

En osaa viheltää.



Ja tuntuu että palelin vähemmän silloin kun täällä oli 10 astetta enemmän pakkasta.

Mutta ehkä olin silloin vain jatkuvasti paleltunut tunnottomaksi.

Mutta osaan itkeä paremmin kuin ennen.



Ja jälkeen päin tarkistettuna, se tihkusadekin oli väärin.

Onneksi kirjoitin lyijykynällä.

olen pitkästyttävä

Ajattelen jatkuvasti ettei kukaan, ehkä siitä syystä, lue kirjoituksiani.

Miksi sitten kirjoitan tänne? Se on mielenkiintoinen kysymys johon ei ole yhtä oikeaa vastausta.
Ehkä toivon että seuraavaan kirjoitukseen joku uhraisi kultakolikkonsa.
Tai sitten uskon että vaikkei luettuja ole ruksattu kuin kaksi, suurin osa on kuitenkin lukenut. Niin haluan uskoakin. En minäkään ikinä ruksaa sitä muiden blogeissa, tiedä sitten miksi.
Tai sitten vain haluan kirjoittaa, mutta niin että joku jossain siellä voi sen lukea.

Enkä koskaan edes vastaa kommentteihin. Haluaisin kyllä, muttei ole mitään lisättävää. Se on minun kirjoitukseni ja teidän kommenttinne.
Luen ne aina ja ajattelen jokaista. Erityisesti tuota viimeisintä.

Sain lahjaksi kirjan jota olen selaillut usein kirjakaupoissa, mutta jättänyt hankkimatta, syystä että sen saa kuitenkin kirjastosta luettavakseen ilmaiseksi.
Hal Duncanin esikoisteos Vellum.
Se vaikuttaa lupaavalta, ja jos tektiä voi näin kuvailla, niin haaraantuvalta.
Enkä puhu ihmisen anatomiasta, vaan enemmänkin vähän kuin puun oksista. (Hymähdin ensimmäiselle harha-ajatukselle)
Olen nukkunut viimeaikoina vähemmän.

Solisluut ovat kauniit.

Sellaiset, joiden kuoppiin sadevesi tekee pienet somat lammikot.

they are the lucky ones

"Laskin et jos mä syön nyt vaan salaattia, niin voin sit myöhemmin syödä tän suklaan loppuun!"
En tiedä mikä minuun menee, kun mulkaisen tyttöä. Idiootti.
"Onko sulla joku kaloriraja?"
ja
"Mitä se muka auttaa mitään?"

Mikä minä olen kyselemään tällaisia? Eikö minun pitäisi sanoa jotain aivan muuta?
Tai olla hiljaa, kuten yleensäkin.

"Ei, kun mä haluan vaan syödä sen suklaan paremmalla omatunnolla. Maraboun pähkinäsuklaa on niiin hyvää...", sitten se kertoo pitkän pätkän siitä miten suklaa oli alennuksessa eilen ja se oli vaan pakko ostaa.
Minä nyökkäilen vähän liian kyllästyneen oloisena, ehkä.
(Olen vähän huono arvioimaan sitä miltä vaikutan muiden silmissä.)

Luuleeko se että minua kiinnostaa suklaa? Ei ainakaan sillä tavalla kuin niitä muita.
Riittääkö se tekemään minusta edes vähän paremman? Uskon niin.

Pidän siitä ylemmyydentunteesta.
Mutta se on niin väärin, sairas, ei minun pitäisi tuntea niin. Eihän?
Kuvittelen olevani muita parempi jos osaan olla ilman elimistön saastuttavia aineita. Sellaisia ne ovat minulle vieläkin.
(Vaikka olenkin jo päiviä syönyt ah niin hyvin ettei paino ole edes laskenut.
Sydämen rytmihäiriöt riittivät pelästyttämään minua tarpeeksi tällä kertaa.)

Eikä se rajoitu vain herkkuihin, ihailen edelleenkin itsekontrollia, hallintaa.
Oli se sitten sitä, miten ballerina irrottaa itsensä lattiasta tunnin tanssiesityksen ajaksi, tai tuntien juoksemista joka päättyy vetiseen oksennukseen ja pyörtymiseen omassa eteisessä. Tai syötävästä kieltäytymistä.
Liian pitkälle mennyttä itsekontrollia.
Ei baletti ole sitä, välttämättä. Se vain kuului esimerkkeihin.

Siinä mikään ei ole muuttunut vieläkään. Ehkä ainoastaan se, että uskallan myöntää etten pitänyt niitä asioita tärkeinä ennen sairastumista. Senkin myönnän ainoastaan itselleni.

Sängyllä lojuu mielenterveyteen liittyvä kyselylomake jossa on liian monta numeroa ympyröitävänä. Minun ei tarvitse tehdä niitä testejä netissä, niitä tungetaan minulle kaksin käsin enkä jaksaisi uskoa niiden näyttävän ikinä oikeaa tulosta.

En osaa puhua siitä miltä minusta tuntuu, enkä osaa kertoa sitä ympyröidyin numeroin. Joskus toivon että minua käskettäisiin kirjoittaa paperille, muttei minusta ole tekemään aloitetta.

Sain kiinni uuden tarinan alusta. Se tunne on vähän kuin lintu joka on löytänyt valmiin pesäkolon.
Kun sitä tarvitsee, voi milloin vain mennä henkilöhahmojen silmien taakse ja kehitellä taas uuden lopun tapahtumaketjulle joka elää omaa elämäänsä muualla.
Tuntuu ettei minulla oikeastaan edes ole sananvaltaa siinä maailmassa. Olenhan vain sivustakatsoja.

Joskus vielä matkustan Barcelonaan.

Vaikka sitten lintuna seuraavassa elämässäni. Sitten levähdän siipiäni kaikkein kauneimman kirkon katonharjalla eikä kukaan katso minuun. Eikä kukaan ole parempi kuin minä.

Viileämpiä kuin eilen

kurkussa, keuhkoissa, vatsassa.

Tällä kivetkin voivat kasvaa suuremmiksi.
Luonnonvoimat eivät kuluta niitä soraksi ja olemattomiksi hiekanjyviksi, ne tekevät sen päin vastoin.
Täällä hiekanjyvät muuttuvat kallioiksi ja vuoristoiksi.
Ensimmäinen kerta elämässäni, kun toivon omistavani Alppien verran räjähteitä. Tai kuumailmapallon.

Täällä on sisälläni.
Mutten minä ole vuorikiipeilijäkään.

1. päivä.
Terävähuippuisilla vuorilla, kaukana.

Kuulin miten kivet lähtivät vierimään alas mutten koskaan kuullut niiden tömähdystä maan pinnalle.
Tälläkään kertaa en lähtenyt mukana.
Tuuli puhaltaa kalliot humisemaan niin etten kuule muuta. Ylempänä pilvet huokailevat, ne uhkaavat olla näyttämättä tähtitaivasta tänä iltana.
Ajattelen sinisenvihreän hämärän sisällä.

Atlantiksen ensilumi

Olen huomannut että kirjoitain pelkästään huonosta olosta. Enimmäkseen ahdistuksesta, pettymyksestä ja yksinäisyydestä.
Myös masennuksesta, joka on ilmeisesti vielä normaalin rajoissa, koska sitä ne eivät ole kirjoittaneet potilastietoihini.
En tiedä teistä muista, mutta haluaisin kuulla itseltäni välillä siitä miten ja miksi olin iloinen. Onnellinen.

Tänään olin onnellinen kun talvikkoni kiipesi kädelleni ja oli siinä hetken paikallaan lämpimänä karvakeränä.
Olin iloinen kun ymmärsin viimein erään kemiankirjan kaavan. (En ole varma voiko sitä kutsua oikeaksi iloksi, mutta ainakin olin hetken tyytyväinen)
Pidin siitä kun minua tervehdittiin aamulla, vaikken halunnutkaan myöntää sitä itselleni silloin.

Mutta kun vertaan siihen toiseen puoleen, joka on auttamatta suurempi...

Ahdistuin joka kerta kun edessäni oli ruokaa. Päivällisellä istuin pöydän ääressä kyyneleet silmissä.
Tunsin tunkeneeni sisääni aivan liikaa.
Pelkäsin näyttäväni kuvottavalta. (Ja minähän näytin)
Tunsin sisäänpäin tylyä mielihyvää kun kieltäydyin tarjotusta suklaasta ja katselin kun muut söivät tyytyväisinä sen kaiken roskan.
He näyttivät iloisilta, miksei tuo voisi toimia myös minulla?
Typerä.

Ajattelin liikaa asioita jotka eivät tee iloiseksi eivätkä onnellisiksi, ja niin se on joka päivä. Olisipa tapojensa muuttaminen helpompaa.

Kirjoitain liian usein olisipa.

Luin tutkimuksesta (ja se oli niitä tutkimuksia joihin ei aina ole uskominen) jonka mukaan unelmoivat ihmiset ovat onnettomampia. Luultavasti ihmiset vain unelmoivat enemmä silloin kun ovat onnettomia, eivätkä ole onnettomia koska unelmoivat.

"Sanotaan äidille vaikka... että me unohdettiin kattoa kelloa!"
Ne juoksevat pihalle niin kuin lämpiminä kesäpäivinäkin, vaikka ulkona on pimeä ja pakkasta.
Ikäeroa on monen monta vuotta, muttei voi olla vähän ihailematta niitä.
Kuka on keksinyt säännön, jonka mukaan vain itseään vanhemmat ovat ihailtavia?
Minä se en ainakaan ollut.
Nyt ne vilkaisevat minuun ja juoksevat taas.
Sanon usein etten pidä tuon ikäisistä lapsista, se on totta, mutta alan hiljalleen käsittää mikä siihen saattaa olla syynä.
Ja se on vain pieni aavistus, mutta
ehkä olen
kateellinen.


(Oh, tervetuloa uudelle lukijalle.)

En halua näkyä näin selvästi

Henki salpautuu heti kun kuvittelenkin jonkun puhuvan minulle. Aivot alkavat äkkiä keksiä hätäisiä vastauksia joiden turvin olisi helpompi paeta. Vaikka kuitenkin lopulta tajuan ettei kukaan ole lausunut minulle sanaakaan.
Ehkä. Ehkä olen jopa hieman pettynyt.

Viimeine paikka johon keksin paeta on pieni koppi jonka oven saa helposti lukkoon sisäpuolelta, ainoa vika on lukon punainen väri joka kertoo kaikille että olen sisällä.
Sekään ovi ei riitä taikomaan minua kadoksiin.
Yksinäinen tyttö tuijottamassa itseään vessan peilistä, liikkumatta kuin patsas. Miten monta samanlaista ihmistä voisin kuvitella viereisiin koppeihin. Voin melkein kuulla hermostuneet ajatukset jotka jäävät kimpoilemaan kaakeleiden peittämältä seinältä toiselle, niin omani kuin niiden muidenkin.

Totuus on, ettei peilistä katso vieläkään se täydellisyyttä hipova tyttö, joksi toivo(i)n tulevani.
Se, joka elää teetä juomalla eikä sen tarvitse syödä eikä nukkua. Se joka tietää vastauksen jokaiseen kysymykseen ja juoksee kaikkia muita nopeammin ja pidemmälle. Se joka ei itke eikä pelkää turhia asioita.
Se jonka luomille ripsiväri ei paakkuunnu edes rankkasateella, ja jonka iho ja silmät ovat kuin posliininukella.
Tunkkainen koppi alkaa täyttyä ajatuksistani ja haluan pois ennen kuin tukehdun, ulos.
Livahdan pihalle, peilikirkkaalle kentälle jonka hiekoitukseen ei ole käytetty liikaa rahaa.

Katselen kun muut kiljuvat ja nauravat liukastellessaan jään läpi.
Kenestä minä ottaisin tukea kaatumaisillani?

Osaisinpa muuttua näkymättömäksi.
Olisinpa silloin tällöin edes hieman läpikuultava. Sulautuisin seiniin ja taustaan, ja kuka vain voisi katsoa suoraan minuun huomaamatta mitään.

peili ikkunamaailmaan

Ainuttakaan sanaa ei ole ilmestynyt, sillä olen ollut jossain muualla kuin kotona, joko henkisesti tai fyysisesti - tai parhaassa tapauksessa molemmilla tavoilla.
Kirjoittaminen on jäänyt yhteen täyteen puserrettuun kirjoituskoneliuskaan. (tietokone on puhtaaksi kirjoittamista varten.)
Enkä ole siihen edes tyytyväinen, vaikka yritänkin uskotella itselleni sen olevan pelkkä luonnos jonka ei tarvitse vielä olla viimeistä vetoa myöten viimeistelty kokonaisuus.
Mutta mitä oikein voi tulla tarinasta, joka alkaa kysymyksellä "Mitä jos lainaisin mieltänne hetkeksi?".
Pelkäänpä että se teksti on tuomittu tukehtumaan omiin kirjaimiinsa.

Vanhan kirjoituskoneen paukutus on tunnelmallista, se karkottaa muut äänet kauemmas. Jalat puutuvat lattialla istumisesta.

Liidunvaalkeita neitosia ja kaksi poikaa joiden polvihousut paljastivat mustelmaiset lapsensääret, huolimatta iästä joka ylittää sormien ja varpaiden oletettavan lukumäärän. Huolimatta silmistä joiden alle tunsit syntyneesi.

Heistä oli luettavissa auringon eri kehitysvaiheet, aina prototähdestä valkoiseksi kääpiöksi asti.

Eikä heistä yhtäkään olisi helpompaa koskettaa kuin tähteä elinkaarensa missään vaiheessa.

Henki oli pieni hinta onnistumisesta koska se oli ainoa mitä omistit ja ainoa jonka saatoit hävitä.

Kunnes niiden poikienkin sääret olivat liidunvalkoiset, sileät ja tasaiset, nyt kun mustelmat olivat vetäytyneet pois näkyviltä.

Vasta kun se jäi viimeiseksi muistikuvaksi, sen saattoi nähdä selvänä.

Välähdyksenä, jonka jälkeen uskoit viimein tietäväsi kaiken.

salaliitto itseään vastaan

Mikä on se syy, jonka turvin ihminen voi sanoa luottavansa itseensä?
Tarkoitan, ilman että valehtelee.
Olen iki onnellinen jos joku osaa vastata tähän kysymykseen. Haluaisin niin tietää miten saan rakennettua itsellenikin sellaisen syyn.

Sillä itseeni minun on ainakin turha luottaa, se tuli todistettua tänään.
Tänään oli nimittäin kontrollipäivä ja menin kahdeksitoista polille.
Siellä sain kuulla painon tippuneen taas niille lukemille mitä se oli joskus viime syyskuun aikana. Ovat jo melkein osastopaikkaa varaamassa.
Ja kaikkein hämmentävintä tässä on se, etten minä oikeasti huomannut mitään.
Ihan totta, minä olin varma että olen syönyt kunnolla, mikä osoittautui täysin vääräksi käsitykseksi. Viimeksi kun paino tippui (silloinkin se tippui vähemmän), se oli oma tietoinen epäonnistumiseni ja lipsahdukseni.
Nyt minä elin siinä mielikuvassa, että kaikki oli mennyt oikein hyvin ja paremmin kuin pitkään aikaan. Ehkä en syönyt leipää, mutta se nyt ei haittaa mitään koska muuten söin niin kuin pitkin.
Vaan ei, enpä syönytkään.
En tajua tästä mitään ja se jos mikä on turhauttavaa.
Turhauttavampaa kuin mikään pitkään aikaan.

(Sorruin minäkin näihin kliseisiin karkkikuviin...)

Se kolmassadaskuudeskymmenesviides

Uusi vuosi ja ulkona leijuu raketinkäry. Lumi alkaa täyttyä pahviroskista jotka pamahtavat kerran, kunnes ne unohdetaan ja jätetään yksin koiranomistajien kirottaviksi.
Alkossa on pitkä jono kuohuviininnoutajia ja pikkusisko kyselee isältä voidaanko me ostaa tuollainen söpö pikkupullo. Me ei osteta. Nakit ja perunasalaatti ovat inhottavan näköisiä enkä ota kumpaakaan.
Ajan hahmottaminen kolmensadankuudenkymmenenviiden vuorokauden kokoisissa pätkissä ei minusta tunnu luontevalta. Olisihan uuden vuoden lupausten toteuttamisen hyvin voinut aloittaa jo kesäkuussa, ja kuka tahansa voisi päättää oman vuotensa vaihtuvan vaikka elo- ja syyskuun vaihteessa.

Sitten laskeudutaan taas sinne vanhojen ja viisaiden alapuolelle ja uskotaan kun ne sanovat että tämä on vain sitä ikään kuuluvaa asioiden kyseenalaistamista.
Siinä tapauksessa toivon etten ikinä lopeta kyseenalaistamista.

Edellispäivänä kävin isovanhempien luona, ja eilen mummi soitti äidille vähän huolissaan.
"Kyllä sen tytön pitäisi syödä enemmän, ei se kohta jaksa edes mopoauton rattia kääntää."
Me naurettiin myöhemmin yhdessä mummin kommentille, vaikka taisi sen takana oikeasti olla huoltakin.
Mutta kyseenalainen humoristisuus syntyi siitä, että olen aina pitänyt mopoautoja aivan turhina, enkä ole missään vaiheessa edes haaveillut sellaisesta.
Mummi ei taida kuitenkaan tietää sitä.

Äitikin "halailee" useammin kuin ennen. Tai sitten vain silittelee selkää kun istun pöydän ääressä lukemassa. Kokeilee vain miten hyvin luut tuntuvat ihon läpi.
Se on hermostuttavaa, mutta myös siksi etten ole ikinä pitänyt edes halailusta. Pienäkin yleensä rimpuilin irti otteesta kun joku yritti halata. Nyt en jaksa enää niin välittää siitä. Olkoot muut miten huolissaan tahansa, haluan itse osata ottaa kaiken kevyemmin. (toivottavasti tästä ei tule se uuden vuoden lupaus, jonka vannoin jättäväni tekemättä)

Lomalla on ihanaa olla aamuvirkku. Muut heräävät vasta yhdentoista (tai kahdentoista, kuten tänään) aikoihin ja mä saan sitä ennen olla neljä tai viisi tuntia ihan omassa rauhassani.

Kaikesta huolimatta, ja hieman myöhässä, hyvää 365. päivää.