hukkui ajatuksiinsa

Odotan lasioven takana ja toisella puolella edestakaisin kulkevat työntekijät vilkuilevat minua ohimennen. Tunnen itseni kuistilla seisovaksi villieläimeksi. Onneksi on tuo ovi välissä niin ei tule sisälle asti.

Neljäs ymmärtää tulla avaamaan oven ja pahoittelemaan, että se menee perjantaisin (eilen) lukkoon jo kahdelta. Kiitän.

Terapeutin huoneessa on uusi matto, sellainen pehmeä, josta nousee langanpätkiä kohti kattoa, ja niin punainen, että väri tuo mieleen raa'an lihan. Puhtaanvalkoiset kenkäni uppoavat mattoon  ja muuttuivat luuksi sen päällä ja tiedän, että tulen tuijottamaan niitä seuraavan tunnin.

"Noh, mites kesä on mennyt?"

Siinä huoneessa on joka kerta menossa pieni hiljainen sota, jolla on omat sääntönsä. Ajatuksissani kirjoitin ne seinään:

1. Älä nojaa tuolin selkänojaan. Se on liian rentoutunut ele, melkein antautumista.

2. Pitkien hiljaisuuksien aikana kuvittele olevasi muualla.

3. Ole valmiina vaihtamaan puolta.

Kolmas viittaa siihen, miten terapeutti joskus onnistuu vaikuttamaan siltä, että hänelle voisi sittenkin kertoa, joskus olen jo melkein antautumassa... Mutta yleensä hän yrittää saada minua antautumaan aivan väärin tavoin. Kyselee liikaa vääriä kysymyksiä jotka saavat selkärankani jännittymään ja alan vaistonvaraisesti työntää ajatuksiani muualle.

Juuri nyt ympärilläni pyörii kärpäsiä. Ne kaksi tulivat sisään avonaisesta ikkunasta, murtovarkaita tai tavallista ironisempia eläimiä. Niillä on omat sattumanvaraiset kulkureittinsä; käsivarsi, olkapää, niska.

Lentäkööt, en koskaan tapa kärpäsiä.

Tervetuloa taas uusille lukijoille. (Ihanaa sanoa tämä kaksi kertaa peräkkäisissä päivityksissä.)