hyeenankatse

Oven lukko muuttuu antautuneen valkoisesta torjuvan punaiseksi. Yritän olla katsomatta mihinkään, kuvitella olevani omassa huoneessani. Epäonnistun.

Lavuaarin vesiputki kiemurtelee alas, se on kaivanut tiensä suoraan läpi lattiakaivon ritilän. Luulen haistavani vaaleansinisten kaakeleiden väliin imeytyneen kosteuden, kuvittelen lattialla liikkuvat läpikuultavan valkoiset eläimet, pienuudessaan mahdottomia edes talloa. Istun muovikannella, pää  lopulta enemmän käsien kuin kaulan varassa ja tuijotan seinää, graffittitussilla tuhrittua punaista sotkua, jota korealainen siivooja on huonoin tuloksin yrittänyt pyyhkiä pois. Väri on levinnyt punaiseksi sumuksi ääriviivojensa ympärille.

Se ei ole kodikas paikka. Likainen peili inhottaa minua ja mietin, vaihdetaanko  viikkotolkulla telineessä virunutta tyhjäksi puristettua saippuapussia koskaan uuteen. Silti seiniensä sisään käpertynyt vessakoppi on omalla tavallaan houkuttelevampi vaihotehto kuin välitunti seistynä pakkasenalun kirkastamassa ilmassa, ympärillä  ihmisten muodostamia rinkejä, jotka tuovat mieleeni impalanraatojen ympärille kyyristyneet hyeenalaumat.
(Vaikka uivathan kultakalatkin parvina.)

En tiedä, ottatteko te kiitoksenne vastaan mutta teen sen silti. Haluan kiittää uusia lukijoita, joita en ole vielä kiittänyt ja hyvästellä sen yhden, joka on lähtenyt.