kuvajainen

Pintajännitys vääristi yläpuolella näkyvät kasvot.

Ne saivat irvokkaita piirteitä, silmät vaelsivat ympäri ihoa kuin turhautuneet leijonat. Ei olisi vaatinut paljoa nostaa kättään ja vetää toinen heistä pinnan alle, vain nähdäkseen jotain, mitä ohut kalvopinta ei voinut suodattaa lävitseen.

Läpikuultava massa kaikkialla ympärillä muutti yläpuolelta kantautuvan puheen kauas pohjoiseen liikkuvan ukkosen etäiseksi jyrähtelyksi. Se oli kummallinen sattuma, jos se ylipäätään oli sattuma, sillä olihan maanpäällinenkin ukkonen joskus, ehkä edelleen, tulkittu jumalten huudoksi.

Ilmeet, sikäli kun niitä saattoi veden läpi tulkita, alkoivat radikaalisti muuttua. Suut saivan uudet mittasuhteet, samoin silmät joiden valkuaiset välkehtivät kuin aallonharjat. Kauan sitten oli ollut aika, jolloin he olisivat paenneet mökkeihinsä ja rukoilleet pelastusta syöjättärten kirouksilta. Mutta aika eteni kiitäen väsymättömänä,  mennyt seurasi enää alati haalenevana varjona.
He olivat muuttuneet arvaamattomiksi. Oli vain ajan kysymys, koska he rikkoisivat jatkuvasti ohenevan rajapinnan.

Luoja, ehkä he jopa yrittäisivät sukeltaa.

Käännös, hiukset levottomina veden virtauksen mukana kuin nouseva hiekkamyrsky. Nopeat liikkeet kohti pimeää ja kylmänliukkaita pintoja. Mahdollisimman kauas siitä toisesta, kuivan poltteen ja ilmavirtausten maailmasta.

muutama rivi saamattomuutta

Join tänään ensimmäistä kertaa caffe lattea. Ihan oikeaa sellaista, katsoin tiskin toiselta puolelta kuinka tarjoilija teki sen kahvipavuista alkaen ja tarjoili korkeasta lasista, mikä aiheutti pienen hämmennyksen minulle, joka kerran kuussa juon mustaa kahvia keramiikkamukista.

Pidin siitä ja söin maitovaahtoa lusikalla, vaikken tiedä kuuluuko niin tehdä. Mutta tuskinpa kukaan tarkkailee, juoko nurkkapöydän punahuivinen tyttö lattensa oikein.

Olin suunnitellut kahvilakäyntiä hieman liiankin perusteellisesti, luulen, että jos en olisi pohtinut sen hyviä ja "huonoja" puolia koko alkupäivää, minun olisi ollut helpompi vain kävellä ovesta sisälle eikä empiä viittä minuuttia ulkona ja viereisessä kaupassa. Te, jotka sen suurempia miettimättä vain kävelette sisälle kahvilaan ja tilaatte kahvin jossa on maitoa ja (ilmeisesti) myös sokeria, saisitte olla ylpeitä siitä taidosta. (Ja myös te, jotka kahvin ja mehua juotuanne syötte vielä lounasta. Mutta ainakin join sen mehun, jos se mitään auttaa.)

Olen pahoillani. Minulla on ollut paljon muuta tekemistä. En vain ole ehtinyt kirjoittaa. En minä nytkään ehtisi.
Oikeasti minulla ei ole juurikaan mitään muuta tekemistä kuin tuntea itseni laiskaksi tekemisen puutteessa, mutta sekin tunne on tarpeeksi lamaannuttava.
Niin, ja kokeet.

hyeenankatse

Oven lukko muuttuu antautuneen valkoisesta torjuvan punaiseksi. Yritän olla katsomatta mihinkään, kuvitella olevani omassa huoneessani. Epäonnistun.

Lavuaarin vesiputki kiemurtelee alas, se on kaivanut tiensä suoraan läpi lattiakaivon ritilän. Luulen haistavani vaaleansinisten kaakeleiden väliin imeytyneen kosteuden, kuvittelen lattialla liikkuvat läpikuultavan valkoiset eläimet, pienuudessaan mahdottomia edes talloa. Istun muovikannella, pää  lopulta enemmän käsien kuin kaulan varassa ja tuijotan seinää, graffittitussilla tuhrittua punaista sotkua, jota korealainen siivooja on huonoin tuloksin yrittänyt pyyhkiä pois. Väri on levinnyt punaiseksi sumuksi ääriviivojensa ympärille.

Se ei ole kodikas paikka. Likainen peili inhottaa minua ja mietin, vaihdetaanko  viikkotolkulla telineessä virunutta tyhjäksi puristettua saippuapussia koskaan uuteen. Silti seiniensä sisään käpertynyt vessakoppi on omalla tavallaan houkuttelevampi vaihotehto kuin välitunti seistynä pakkasenalun kirkastamassa ilmassa, ympärillä  ihmisten muodostamia rinkejä, jotka tuovat mieleeni impalanraatojen ympärille kyyristyneet hyeenalaumat.
(Vaikka uivathan kultakalatkin parvina.)

En tiedä, ottatteko te kiitoksenne vastaan mutta teen sen silti. Haluan kiittää uusia lukijoita, joita en ole vielä kiittänyt ja hyvästellä sen yhden, joka on lähtenyt.

terveiseni metallikentiltä

Valkoinen pinta

ei tarjoa heijastustaan.

Harras, tykyttävä hiljaisuus.

Vaihtoehtoaurinkojen suorat rivit.

Hajuton tila, kristallinkirkas vuorovesi-ilma.

Satunnaiset aallot

heittelevät hohdettaan

aistihämärään.

---

Maailmojen välit sekoittava lasipinta,

sekoitus heijastusta ja läpinäkyvää.

Näen itseni ja

heidän jotka katsovat

pimeän puolelta

sekoittuvan toisiimme.

Kuin tummaan veteen

uppoavan kuvajaisen,

heijastuksen petoeläimen
silmästä.

Ole hiljaa ja tee läksysi

Anteeksi, ette tällä kertaa saa mitään tarkasti mietittyä, vaan tympääntyneen mielipiteen joka ei jaksa edes arvailla käsittelemiensä asioiden hyviä puolia.

Työ on yksi ainoista asioista, jonka pelkkä lausuminen on kuin lämmin ja mädäntynyt kuiskaus suoraan korvalehdelle. Tekee mieli vain vetäytyä kauemmas ja katsoa johonkin muualle. 

Ainoaksi mukavaksi työksi kuvittelen sellaisen, jossa saisin itseksen tehdä mitä milloinkin haluan tai olla tekemättä mitään. Yksi vaihtoehto on alkemisti, voisin ehkä ajatuksen voimalla yrittää muuttaa pölykäärmeitä kullaksi.

Melkein kaikki tuntuu järkyttävältä stressaamisen, kiireen ja ahdistuksen kiirastulelta. Ihan totta. Ja lukiota pelkään tällä hetkellä ehkä eniten. Minunko pitäisi lukea sivu kaupalla niitä entistä kuivempia kirjoja joiden sisällöstä en saa minkäänlaista käsitystä edes toisella lukukerralla? Teksti hyppii silmissä vaikka yrittäisi keskittyä. Samalla kuulen jokaisen pienenkin äänen yläkerrasta, naapurista tai viereisestä huoneesta ja ne kaikki tuntuvat sillä hetkellä paljon mielenkiintoisemmilta kuin lukeminen.

Esimerkiksi listojen ja luetteloiden opettelu on aina ollut vähän liian hankalaa. Monen sellaisen opettelu alkaa sillä, että piirrän kuvat jokaisesta sanasta, mitä vain mikä sanasta tulee mieleen. Seuraavaksi  järjestän kuvat sanojen mukaan järjestykseen ja muistan hetkessä kuvien järjestyksen. Sitten vain toivon muistavani myös mitä sanaa mikäkin kuva vastaa. Muuten en opi niitä ollenkaan. Se kaikki tuntuu niin vaivalloiselta. Vuosiluvut ovat melkein mahdottomia, onko edes mahdollista opetella kymmeniä neljän numeron salakoodeja? Saan tehdä yhdeksikköjeni (ja joskus jopa sitä suurempien lukujen) eteen hirveästi töitä enkä jaksaisi edes ajatella, että työmäärä tästä vielä suurenisi.

Melkein pahinta on kuulla, kuinka helppona 9. luokkaa vielä pidetään.