Lainasin vain

Täydellisiä lomapäiviä ovat ne, jotka vietetään flunssaisena tyhjässä asunnossa, taustalla taivaalta nauhoina valuva sade joka on kaunista ja rauhoittavaa kun on itse sen ulottumattomissa. 

Viikonloput ovat liian levottomia tähän samaan tunnelmaan. Kun saa viikkojen välillä vain kaksi päivää lomaa, on vaikea rauhoittua ja heittäytyä tarpeettomaksi. Ja kun kotona on aina joku minun lisäkseni (eläimiä ei lasketa), se tuntuu tyhjänä melkein eri paikalta, rajattomalta.

Sellainen hetki, jona etsitään piilotetut joululahjat. Vuodenaika vain on väärä.

Taas yksi kärpänen on kutsunut itsensä sisään yötä päivää auki olevasta ikkunastani. Ne kaikki lähtevät täältä samalla tavoin kuin Pikku Prinssi, eivät jaksa kantaa ruumista mukanaan, niin kevyitä kuin ovatkin.

Päätin kerätä kuolleet kärpäset ja heittää ne parvekkeelta tuulen mukaan, en keksi parempaakaan tapaa palauttaa niitä.

niin paljon jäljellä

enkä haluaisi enää jäädä siitä paitsi.

Olen tainnut keksiä itselleni tilapäisen lääkkeen sanattomuuteen: kofeiinihumala. Kahviin tottumattomana kupillinen mustaa kahvia vaikutti seuraavat 5 tuntia ja puhuin enemmän kuin yhtenäkään päivänä koulun alkamisen jälkeen. Huolimatta siitä, miten kylmästi bussi kiihdytti karkuun juuri kun olin saavuttamassa pysäkin, miten myöhästyin hammaslääkäristä jota ei todellisuudessa ollutkaan ja tunnin odottelusta kantiinissa, jossa lopulta pelastuin. Eikä siihen tarvittu muuta kuin kirjani ja kahvi enkä olisi lopulta halunnut lähteä ollenkaan.
Ja olen iloinen, että lähdin kuitenkin.

Vahinko, etten voi alkaa juoda kahvia joka päivä ilman että vaikutus vähän laimentuu. Parempi pidättäytyä vihreässä teessä ja säästää kahvi erikoistilanteisiin.

Ja jos luette tätä kuullaksenne syömishäiriöstä, petytte, sillä minun ei tee mieli puhua siitä. Olen sen kanssa vain kuten ennenkin, osaamatta vieläkään oikein päättää, mikä on väärin. Mutta useammin kuin ennen, löydän itseni valitsemasta oikein.

pistäytymisiä

Aivan solisluiden välissä on pieni kuoppa, johon ohuissa ketjuissa roikkuvat riipukset usein asettuvat. Kuopan pohjalle pingottuvan ohuen ihon voisi puhkaista pelkällä kynnenpainalluksella. Omani on punainen kosketuksista, mutten ikinä uskaltaisi kokeilla tosissani.

Tässä päiväni ovat olleet. Kengän hankaamissa kantapäissä, joissa iho on värjätty punaiseksi. Kuplissa kontaktimuovin alla. Yhteen puristetuissa suupielissä, joiden reunat ovat silti revenneet haavoille. Paikoissa, jotka eivät ole uskollisia kenellekään. (remontoinnin jälkeen yhä lisääntyvällä hengettömyydellä täyttyneet luokat) Kumipölyssä.
Ja todellisuusmatkoissa. Pienissä pistäytymissä niiden ihmisten todellisuuksiin, joita ohitan koulun käytävillä sadoittain. Monet asiat niissä jäävät vaivaamaan minua, vaikka haluaisin olla yhtä mielenkiinnoton kuin miltä vaikutan.
Et voi esittää kysymyksiä, jos haluat ettei sinua huomata.

Pidättekö te blogista tällaisena?

Pisteistä kysymysmerkeiksi

Pelin nimi on The Endless Landscape. 24 korttia, pelaajia vain yksi, mutta kukaan ei voita eikä häviä. Idea on, että kortit voi asettaa mihin tahansa järjestykseen ja ne sopivat aina toisiinsa, jokainen kuva jatkaa viereistään, kaikki järjestykset ovat oikeita. Voin asettaa kerjäläiset laahustamaan kohti linnaansa, vartiat osoittamaan toisiaan paheksuvasti, aateliset matkalle kohti pieniä mökkejään... ja kaikki sopii yhteen saumattomasti.

Pahvikotelon mukaan on yhteensä 1,686,53,615,927,922,354,187,720 tapaa järjestää kortit oikein.

Se on pelkkä lasten korttipakka, mutta niin lohdullinen, kadehdittavan helppo.

Osaisinpa minä tehdä saman. Minulla on liikaa kortteja, jotka eivät sovi mihinkään. Syömishäiriö, ujous, hiljainen ääni, pelkoni... Ne eivät tee maisemaa täydelliseksi vaan pilaavat sen, ne voi asettaa mihin tahansa väliin eivätkä ne jatka edellisen kortin kuvaa vaan jäävät mustina ja pilkallisina aukkoina kaiken keskelle.

Ne ovat rumia, älyttömän rumia.
Vain ne polttamalla saa tilalle kauniimmat, sopivat, kortit. Miksen vain tee sitä?

hukkui ajatuksiinsa

Odotan lasioven takana ja toisella puolella edestakaisin kulkevat työntekijät vilkuilevat minua ohimennen. Tunnen itseni kuistilla seisovaksi villieläimeksi. Onneksi on tuo ovi välissä niin ei tule sisälle asti.

Neljäs ymmärtää tulla avaamaan oven ja pahoittelemaan, että se menee perjantaisin (eilen) lukkoon jo kahdelta. Kiitän.

Terapeutin huoneessa on uusi matto, sellainen pehmeä, josta nousee langanpätkiä kohti kattoa, ja niin punainen, että väri tuo mieleen raa'an lihan. Puhtaanvalkoiset kenkäni uppoavat mattoon  ja muuttuivat luuksi sen päällä ja tiedän, että tulen tuijottamaan niitä seuraavan tunnin.

"Noh, mites kesä on mennyt?"

Siinä huoneessa on joka kerta menossa pieni hiljainen sota, jolla on omat sääntönsä. Ajatuksissani kirjoitin ne seinään:

1. Älä nojaa tuolin selkänojaan. Se on liian rentoutunut ele, melkein antautumista.

2. Pitkien hiljaisuuksien aikana kuvittele olevasi muualla.

3. Ole valmiina vaihtamaan puolta.

Kolmas viittaa siihen, miten terapeutti joskus onnistuu vaikuttamaan siltä, että hänelle voisi sittenkin kertoa, joskus olen jo melkein antautumassa... Mutta yleensä hän yrittää saada minua antautumaan aivan väärin tavoin. Kyselee liikaa vääriä kysymyksiä jotka saavat selkärankani jännittymään ja alan vaistonvaraisesti työntää ajatuksiani muualle.

Juuri nyt ympärilläni pyörii kärpäsiä. Ne kaksi tulivat sisään avonaisesta ikkunasta, murtovarkaita tai tavallista ironisempia eläimiä. Niillä on omat sattumanvaraiset kulkureittinsä; käsivarsi, olkapää, niska.

Lentäkööt, en koskaan tapa kärpäsiä.

Tervetuloa taas uusille lukijoille. (Ihanaa sanoa tämä kaksi kertaa peräkkäisissä päivityksissä.)

elämäleikkejä

Olen niin innoissani, ilman kunnollista syytä. En halua mitään kunnollista syytä. Minun sisälläni on kupla, joka suurenee jokaisesta pienestä ihmeestä ja odottaa puhkeamistaan. Olen puolileikilläni suunnitellut kaikkea, mitä vain voisin tehdä saadakseni sen puhkeamaan. Jos saisin sen tekemään niin, uskaltaisin tehdä kaiken kaiken muunkin, sen mitä en ole edes uskaltanut suunnitella. Siltä minusta tuntuu.

Haluan polttaa tupakan. Se on tehtävä nyt tai ei koskaan, aikuisena kokeilusta olisi jo hävinnyt taika, eikä se olisi enää muuta kuin laillinen kauhkojentappamiskeino (jos se vielä silloin on laillinen). Haluan tehdä jotain kiellettyä. Haluan kerrankin antaa itselleni luvan olla se rajojaan rikkova teinityttö, joka olisin jos jokin asia olisi mennyt toisin. Ja haluan tietää, miltä se maistuu.

Haluan ostaa jäätelön tuntemattomalle, nyt kun jäätelökioskit ovat vielä auki. Pyytäisin niin monta palloa kuin  päällekäin vain voi koota ja ojentaisin sen takana seisovalle. Kääntyisin ja lähtisin.

Ei tässä ole mitään järkeä. Haluaisin vain palavasti tehdä jotakin. Minua pelottaa, että nämä jäävätkin vain haaveiksi, koska en kuitenkaan uskalla ja koska olen sisälläni vain pieni ketunsyömä myyrä jonka jopa kärpäset hylkäävät pian.

Nyt kuitenkin tuntuu juuri siltä, että jos vain avaisin ikkunan ja hyppäisin, laskeutuisin maahan kuin sudenkorento ja voisin juosta seuraavaan kaupunkiin asti ilman kenkiä. Ja sieltä takaisin voisin leijua saippuakuplan sisällä. Aivan kuin taikurin hatun löytäminen ei olisi mahdottomuus.

Ihana, ihana tunne. En halua, että loma loppuu vielä, pelkään että koulun alku saa kuplani kuihtumaan. Täytyy vain toivoa, sillä ennen koulun alkua noiden kahden toteuttaminen ei ainakaan onnistu. Tällaiset tunteet vain katoavat joskus niin äkkiä. Huomenna (siihen ei olekaan enää paljoa aikaa) saatan jo ihmetellä, miten uskalsinkaan haluta tervata keuhkojani vaikka tiedän ettei se ole hyväksi. Tai miten kuvittelin uskaltavani lahjoittaa mitään niin spontaanisti vieraalle ihmiselle, koska mitä hänkin siitä ajattelisi.

En halua. Haluan.

Tervetuloa uudelle lukijalle.

savuna ilmaan

Päätin kerätä vielä vartin verran lisää rohkeutta. Kampaajan käsivarressa, tatuoinnissa, kaarevassa koristenauhassa, luki miehen nimi. Kenen? Pojan, miesystävän, kuolleen veljen?

Miehen nimen tatuoimiseen tietysti liittyy aina omat riskinsä, mutta nainen on minulle kuitenkin pelkkä kampaaja, joten miten voisin olla varma hänestä.

En ollut vielä siinä vaiheessa osoittanut minkäänlaista keskusteluintoa, puhunut hätäisesti ja vastaillut lyhyillä sanoilla jotka nekin näyttivät luultavasti muodostavan minulle niin suuren ongelman, ettei edes kampaaja yrittänyt vääntää keskustelua aikaiseksi.

Niinpä sellaisen kysymyksen esittäminen tuntui yksinkertaisesti tökeröltä ja tahdittomalta, mutta tarvitsiko siitä aina välittää? Jos on kerran tatuoinut jonkun nimen käsivarteensa, eikö ole ihan luonnollista, että siitä saatetaan myös kysyä. Varsinkin, jos sattuu työskentelemään asiakaspalveluammatissa.

Vielä yksi hengenveto, sitten, ei vieläkään, nyt, nyt, nyt...

"Onko Juhani sun pojan tai miehen nimi?" Kysymys nousi suustani kuin tupakansavu, liukkaasti ja vaivattomasti. Ihme.

Katsoin kampaajan kasvoja peilin kautta, vaikken nähnytkään niitä aivan tarkasti ilman peilin edessä pöydällä makaavia silmälasejani.

"Joo, se on mun poika." Nainen hymyilee, muusta en ole ihan varma, mutta äänensävystä päättelen, ettei hän ainakaan pannut pahakseen kysymystäni.

Olin pidättänyt hengitystäni ja päästän sen purkautumaan hitaasti. Olinpa hölmö, mikä tahansa muuttuisi helpommaksi jos muistaisin edes hengittää yhtäjaksoisesti. Annan suustani liukua vielä liudan tarpeettomia täytekysymyksiä, ettei töksähdykseni vain jäisi liian irtonaiseksi. Ikä, koulu... Miksi ne minua oikeasti kiinnostaisivat? Nainen kuitenkin kertoo melkein innostuneena pojastaan, nelivuotiaana aloittaneesta tanssijaihmeestä. Minua hymyilyttää, ei ainoastaan kampaajan jutustelu vaan myös minä itse, taas kerran turhaksi osoittautunut jännitykseni. 

Olen parempi hymyilemään kuin ennen. Kuka opettaisi vielä puhumaan?

Tahdon lehdet hiuksistanne

Kuivunut kasaan jonnekin itsensä perukoille, niin kuin ketun kaluama myyrä. Unohtanut sen turkin, joka sillä oli päällä ennen kuorimista, paloittelua, kaluamista. Pilkkaa rumuudellaan keto-orvokkeja, houkuttelee paikalle kärpäset toukkineen. Kukkien anelevat äänet, kun ne vaativat kärpäsiä olemaan nopeita, siivoamaan auringon mädättämän rumuuden pois terälehtiensä tieltä, nopeasti.

Sade työntää kärpäset piiloihinsa, saa kukat sulkemaan terälehtensä, kettu on jo jossakin kaukana. Sade haluaa kaluta oman osansa, hioa luut hohtavan valkoisiksi.

Myyrä, jonka ainoa toive oli pysyä aina piilossa, maan alla, sokkeloissaan jotka eksyttäisivät kenet tahansa, makaa keltaisen auringonvalon kuivatettavana, paikassa jossa ainoa pimeys lankeaa sen kallon sisään.

Kuuletko kärpästen tanssin, kunnianosoituksen vainajalle.

Toisin kuin he, kukkahiuksiset tytöt, jotka kuka tahansa tietää kauniiksi vaikka he eivät katsoisikaan kameraan, olen menettänyt ajatukseni ketulle. Mutta sitä ilman en voisi katsella kärpäsiä. Olisivatpa he kauniilla peuranäänillään kertoneet tämän, sen, ettei minulla tule olemaan enää mitään kerrottavaa.

Nykyään osaan vain tylsistyttää ihmisiä kuoliaiksi.

tärkeämpää kuin luulette

Mies laatikossa kertoo, että rippikoulujen suosio on laskenut. Jos sukulaiset ja tutut sattuvatkin katsomaan televisiota juuri silloin, voin jo nähdä, miten en aio mennä saa heidän mielissään jatkoa: koska kukaan muukaan ei mene. Minä tosiaan jätin rippikoulun väliin, mutten tuon takia.

Halusin sen olevan oma päätökseni ja nyt vastuu onkin äkkiä siirretty "niille muille jotka jättivät myös rippikoulun käymättä". Toivon itsekin joskus, että joku muu päättäisi tiettyjä asioita puolestani, mutta juuri tämän olisin halunnut omalle vastuulleni. Nyt kuitenkin näyttää aivan siltä, kuin olisin halunnut päästä helpolla ja siksi tehnyt niiden muiden perässä. Enhän minä edes tunne niitä muita.

Toisaalta kuitenkin tein asiat helpoimman kautta, mutta vain koska vaikeassa tavassa ei näyttänyt olevan mitään järkeä. Jos kuitenkin uskoisin tarpeeksi vilpittömästi, luulen että olisin mennyt kaikista itselle kehittelemistäni ongelmista huolimatta.

Tänään katselin, kuinka sadepisarat tekivät ympyröitä kuppissani olevan veden pintaan. Kuin pieni järvi. Ajatella, että voin juoda pilviä. 

Limonadisade

Huokaisen, päässäni. Yritän silmämääräisesti arvioida välimatkaa, joka on minun itseni ja niiden, jotka syövät jäätelöitään ja heittävät tuutin loput lokinpoikaselle, välillä. Puoli metriä. Plus viisi kilometriä. Luovutan. En ehkä saa heitä kiinni edes sitten, kun he ovat saaneet jäätelönsä syötyä.
Minulla on edessäni lasi, jossa on kerta toisensa jälkeen joko zeroa tai vettä. Miksei se halua täyttää itseään millään muulla?
Kuvittelen, miten jonain päivänä tekisin kaiken päin vastoin. Ravistaisinkin limsapulloa pöytäni alla ja avaisin korkin kun kukaan ei osaisi odottaa sitä. Kukapa osaisi odottaa pienen tulivuoren purkausta keskellä kahvilaa? Se toisi meidät kaikki samaan maailmaan edes hiilihapposuihkun ajaksi, rikkoisi samanlaisina toistuvien kahvilakäyntieni jatkumon. (En tiedä, mitä tekisin veden kanssa, ehkä vain kaataisin sen vieisen pöydän permanenttinaisen laukkuun.) Voisin toki myös lähteä maksamatta ja juosta ulos tarjoilijan varoituksista huolimatta. Sekin olisi omalla tavallaan hienoa mutta myös kiellettyä enkä minä ikinä tekisi niin.

Tässä todellisuudessa, etukäteen kaavoitetussa todellisuudessani, kaadan limsan (väriaineet, makeutusaineet, kaikki paha sekoitettuna veteen) nätisti lasiin ja imen pillillä. Hitaasti, hitaasti, en halua koskaan olla ensimmäinen joka saa jotain juotua tai syötyä.
Olisipa oikeasti niin kuin pikkusisko aina sanoo. "Se ei vaan tykkää herkuista." Haluaisin kertoa, että kyllä minä oikeasti pidän.
Ehkä jättäisinkin limonadin suihkuamaan ja lähtisin ulos koko karkkiteline mukanani. Ihan vain siksi, etten oikeasti voisi ostaa edes yhtä pussia.

Linnuista.

Olen ollut hiljaa ja siitä saatte syyttää modeemin hidasta postitusta. Oikeastaan ei ole saapunut vieläkään, olen taas jollakin muulla kuin omalla tietokoneellani. Päiväkirja on toiminut hyvänä sijaisena, kun en ole päässyt tänne kertomaan mitään.

Toisaalta se on ollut hyvä asia ja olen keskittynyt enemmän piirtämiseen ja sain pitkästä aikaa jotakin aivan valmiiksi asti. Näyttäisin sen mielelläni teillekin, mutta koska suunnitelmissa on hankkia skanneri, odotan kiltisti siihen asti enkä ala räpsimään epätoivoisia valokuvia jotka menevät aina vinoon.

Jotenkin odotan jo koulun alkua, mutta vain siksi, että tämä huonon ja hyvän välillä tasapainoilu alkaa pitemmän päälle kyllästyttää. Minun tapauksessani kyse on taas syömisestä. Se menee ihan hyvin nyt, mutta parantaminen tuntuu liian tukalalta ja koulun alkaessa se luultavasti menee taas valvonnan puutteessa aivan surkeasti, mikä on täydellisen lisäksi ainoa hyväksyttävä vaihtoehto, kuten pääni itsepintaisesti väittää. Olen vanhempieni uusi pikkulapsi, jolle pitää laittaa ruoka valmiiksi lautaselle ja kieltää kävelemästä liian kauas. Häpeän sitä, mutta se on liian helppoa.

Olihan minulla jotain asiaakin. Linnuista.

Yksinkertaisuuksista aloittava oppikirja kertoisi ensimmäiseksi niiden selkärangallisuudesta, munimisesta, höyhenpeitteestä ja lentämisestä. Jos vain voisin, pyyhkisin kaiken tuon pois ja aloittaisin toteamalla, että linnut ovat täydellisiä vastakohtia ihmisille, kaikessa paitsi tuossa selkärangallisuudessa (mutta eihän kukaan edes näe elävän linnun selkärankaa).  Tai että ihmiset ovat lintujen irvikuvia, miten vain. Ulkonäköjen vastakohdat on helppo luetella. Entä lentäminen? Linnuilla on luonnostaan tahto ja kyky lentää, ihmisillä on ainoastaan tahto, jota ei voi selittää pelkästään halulla siirtyä paikasta toiseen nopeasti. Miksi enkeleillä olisi siivet, miksi ukkosta hallitsi juuri ukkoslintu, tai miksi lohikäärmeet lentäisivät, jos lentämistä ei olisi koskaan pidetty muuna kuin nopean liikkumisen keinona?

Nyt ollaan siinä vaiheessa, jossa ihmiset väittävät kulttuurinsa kehittyneen korkealle, yli muinaisuskojen lintujumalien ja uskovat samalla voivansa lentokonein, helikopterein ja kuumailmapalloin lentää kuin linnut. Toki muinoin harrastettiin ihmisten urhaamista, mikä kuulostaa kamalalta nykyihmisen korviin, mutta onko kaiken uhraaminen sitä parempi keino? Lentokoneet, nykyajan uhrilahjat, vievät mukanaan paljon enemmän kuin ihmishenkiä.

Lentokoneet ovat toki hieno keksintö, mutta samalla ne tuhoavat ympäristöä ja kyllä, myös lintuja. Eikö siinä ole jotakin, mikä tuo mieleen sanan noidankehä? Lentokoneethan ovat näin ajateltuna keksitty juuri siksi, että on olemassa lintuja. Linnut tosin eivät vahingoita ketään pelkästään lentämällä kuten ihmiset tekevät.

Ehkä sitten, kun viimeinenkin lintu on kuollut tai pyydystetty häkkiin lajinsa viimeisenä yksilönä, koko juttu tulee oikeasti ajankohtaiseksi. Nyt se on vasta kaukainen dystopia (ihanaa käyttää tällaisia sanoja) mutta todellinen siitä tulee ihmisten tapaan vasta silloin, kun jotain on jo peruuttamattomasti menetetty.

Enkä minä (taaskaan) ole sen parempi kritisoimaan tätä asiaa kuin kukaan muukaan, sillä minäkin lennän ensi vuonna Espanjaan.

En tiedä, sainko ketään vieläkään pitämään ajatustani muuna kuin teinitytön uhoamisena maailmaa vastaan, mutta tällä kertaa en ainakaan tallentanut tätä luonnoksena kuten monia muita tekstejäni, joita aloin hävetä liian aikaisin.

Luulen, että pahinta, mitä linnulle voisi sattua, olisi syntyä ihmiseksi.

Haluamme mahdotonta, tavoittelemme sitä aina vain huonommin keinoin ja kun sitten yritämme piilottaa niiden seuraukset, ne vain muhivat maton alla kunnes räjähtävät.