Harhakuva nimeltä tulevaisuus

Minä olen kaikkien aikojen paras pianisti. En ikinä päästä soittimestani pienintäkään riitasointua, en ikinä harhaile nuoteissani, ja ihmiset tulevat matkojen takaa kuulemaan soittoani.
Ja miten sormeni liukuvatkaan koskettimilla. Niin. Piano ja sen koskettimet ovat minulle kuin jää taitoluistelijalle.
Teen piruetteja ja hyppään korkealle, sitten laskeudun takaisin jäälle eivätkä luistimeni päästä pienintäkään kolahdusta. Minä en ikinä kaadu.
Voi miten kauniisti soitankaan, minun on ihmeteltävä sitä itsekin.
Vaikka...
En edes omista pianoa.
Harhakuva tahtoo kuivua pois silmieni edestä, ja samalla soinnut hiipuvat ilmaan kuin elämästään taisteleva liekki, sellainen jonka joku lopulta puhaltaa sammuksiin.

Eivät minun lohkeilevakyntiset sormeni oikeasti lepää yhdenkään soittimen koskettimilla. Minun sormeni ovat aivan liian lyhyet ja likaiset pianistin sormiksi.

Sormeni lepäävät ystäväni selällä. Ystäväni, joka ei ole liikkunut moneen päivään.
Hän makaa siinä täysin alasti, vatsa maata vasten ja kasvot suunnattuna pois minusta. Hiukset ohenevat ja irtoilevat.
Mutta hänen selkänsä ihon läpi tunkevat kylkiluut ovat kuin pianon suorakaiteenmuotoiset koskettimet. Jos minulla olisi mustetta, värjäisin niistä joka toisen mustaksi.
Mutten minä omista mustetta.
Upotan sormeni vuoroin kylkiluiden väliin muodostuneeseen rotkoon ja sitten taas lepäämään läpikuultavan ihon peittämän hauraan luun päälle.
Säveliä ei kuitenkaan enää tule, ei vaikka painaisin kuinka lujaa. Lujaa minä en kuitenkaan paina, sillä tiedän että pianoni on herkkä soitin.
Ei ainuttakaan säveltä.
Ei ennen kuin...
Ystäväni kääntää hieman päätään. Hän katsoo minua vaikka tiedän etteivät hänen kuumeiset silmänsä näe mitään.
"Jatkahan soittoasi. Minä rakastan kuunnella sitä."
Hymyilen hänelle ja nauran sydämellisesti. Tiedän että hänkin halusi joskus olla pianisti.
"Kyllä minä jatkan."
Sävelet alkavat taas karkailla ulos pianoni koskettimista, nyt soitan jotain iloisempaa ystäväni piristykseksi.
Siitä huolimatta soittimeni ei kohoile enää epätasaisesti.
Se alkaa nyt kylmetä.
Parin päivän päästä se on kärpäsentoukkien pesä, kuten kaikki muukin tässä paikassa.
Nukkukaa hyvin, pienet kärpäset.

Mustasta valkoiseen

Luen ihanaa kirjaa. Se kertoo juuri siitä mikä minua kiehtoo. Vanhasta ajasta, toisesta paikasta, ja siitä mistä yleensä ei kerrota.
Ja siinä on hieman epätodelisuutta kaiken karhean todellisuuden keskellä.
Se saa hymyilemään paljon useammin kuin jotkin hymyilyttämiselle omistautuneet opukset, jotka harvoin onnistuvat tarkoituksessaan.
Mutta ennenkaikkea se saa ajattelemaan.
Kirjan nimi on Ajattoman kaupungin varjot. Mikäli joku innostuu sen etsimään käsiinsä.
Enrique Moriel on kirjailija.

Tutut lähtevät Lontooseen. En edes uskalla kirjoittaa tähän miten kateellinen olen.
Kukaan tästä porukasta ei ikimaailmassa suostuisi lähtemään kanssani, ja se saa minut pukemaan ylleni aina vain mustemmat sukat.

Tänään koulusta tullessani näin tytön jolla oli kauniit jalat.

Kuinkahan monta askelta voi ottaa kastamatta jalkojaan saveen?
Miksi kaikkein kaunein on aina se, josta ei tiedä mitään?
Miksi sitten kaikki pitää tutkia jokaista syvänmeren kalaa ja tähden syntyvaihetta myöten?
Mitähän bakteerit ajattelevat?

Uskotko sinäkin aikaan?

Tiedättekö.
Se on kutkuttava tunne, kun näkee kadulla ihmisen, jonka kanssa on silloin tarhaikäisenä leikkinyt päivästä toiseen.
Sitä kävelee ohi kuin ei huomaisi, vaikka tosiasiassa huomaa niin hyvin kuin huomata vain voi.
Tekevätköhän ne samoin? Vai olenko minä ainoa?
Kukaan muu ei voi tietää kenet minä tunnen, eivät edes he itse, ja se on salaisuus josta minä pidän.

Pidän myös siitä hetkestä kun kävelee sen toisen ohi. Silloin tuntee itsensä näkymättömäksi.
Silloin vaivaa tarve mennä puhumaan niille, mutta sitten muistaa olevansa näkymätön. Eivätkä näkymättömät voi puhua.
Ja vaikka voisivatkin, minä en uskaltaisi tehdä niin.
Voin vain kuvitella miltä oikeista näkymättömistä tuntuu. He eivät voi puhua kellekään, he ovat näkymättömiä kaikilta. Ja jos heitä pysähtyy tervehtimään, silloin sinua pidetään hulluna.

Mutta ainakin minä saan pitää salaisuuteni.

Ai niin. Tänään en mennyt terapeutille. Minä halusin nukkua.

(Ja kiitos uusille lukijoille.)

Palanen puolikypsää teetä, kiitos.

Piip-äänellä noustaan ylös, ja tuut-äänellä laskeudutaan alas.
Häntä- tai joku muu niillä seuduilla oleva luu kolahtaa kipeästi maahan joka kerran kun annan ylävartaloni laskeutua alas istuma-asennosta.
Kuitenkin lopetan vasta sadan kohdalla kun voimat loppuvat totaalisesti kesken. Huomaa etten ole harjoitellut tätä vähään aikaan.
Pitää taas yrittää kovemmin. Muuten lihakset surkastuvat kokonaan ja hautautuvat sen alle, jota myös L-sanaksi kutsutaan. Ainakin minä kutsun, kun haluan vältellä sitä rumaa nimitystä siitä rumasta asiasta.

Tänään se luu on niin kipeä että istuminenkin sattuu vähän. Mutta se on vain vähän.
Kyllä sitä voi vielä parikymmentä kertaa nousta istumaan, vaikka vähän sattuukin. Ja toiset parikymmentä. Ja toiset..

Sitten leivoin sämpylöitä. Ainakin tietää itse mitä niihin on tunkenut.

Antarktis olohuoneessasi

On niin kylmä.
Ei riitä ainoastaan se, että ulkona on kylmä. Ei. Myös jokaisessa huoneessa johon satun kävelemään, niissä jokaisessa on myös kylmä.
Ja patterit näyttävät kuutosta.
Mutta voihan jalkojaan silti lämmittää liimaamalla ne kiinni lämpimään metalliin.
Tämä on selvä merkki aloittaa taas teen litkiminen.
Sukkahousujenkin pukeminen saattaisi olla viisasta, mutta kun jalat näyttävät silloin vielä paksummilta kuin ovatkaan. (Vai pitikö minun jo lopettaa tällainen ajattelu?)

Eilen sain luultavasti kuulla suurimman osan niistä pettyneistä ja vihaisista sanoista joilla äiti vain uskaltaa lastaan kutsua.
Anna anteeksi että minusta on vaivaa.

Lainaa minulle silmiäsi

Pulkka on viiltänyt uransa koskemattomaan valkeaan.
Värikkäät lehdet haihtuvat ilmaan aivan liian nopeasti.
Silti valkeus saa minutkin avaamaan ikkunaverhoni kuukauden tauon jälkeen. Mitähän vieras päiväntasaajalta ajattelisi saapuessaan tänne nyt?
Kylmää, kylmää, ja harmaanvalkoista. Ripaus keltaista. Punaista ja irronnut sormentynkä.
Punaiset lapaset roikkumassa oksasta tien laidalla. Ja lapsilla hieman värikkäämmät ja pelkistetyt versiot kommandopipoista.

Tuuli pystyy viiltämään paksunkin takin läpi ja saastuttaa luuytimen roudallaan. Enää ei saa olla lämmin.

 

Se oli eilen. Eteeni työnnetään palanen ruskeaa kakkua joka saa sydämen tykyttämään ja kädet aloittavat hermostuneen vääntelyn.
"Onko se muka oikeasti noin vaikeaa? Koittaisit edes."
Minä kokeilen yhden kerran. Kokeilen kokonaista kolme pientä lusikallista enkä pysty enempää.
Se on ihan hyvää. Miten uskallankin pitää sitä hyvänä. Jos syön vielä enemmän, ahmin varmasti koko palan. En voi.
"Hetken huulilla, aina lanteilla."
Niin sanoo äiti naurahtaen kun istun vielä pöydässä ja minua alkaa itkettää. Mutta sitä ei voi näyttää muille. Ne luulisivat vielä että loukkaan itseni näin helposti.

Saat tuhansia mahdollisuuksia, mutta ainoa ehto on että yhden niistä on onnistuttava.

Valmistaudu hieman postiivisempaan kirjoitukseen, sillä tänään minulla oli
se parempi päivä.

Se pääsi yllättämään täysin puun takaa, koska vielä eilen kaikki oli päässäni täysin päinvastoin.
Nykyään sitä osaa jo melkeinpä odottaa tuon pitemmän ahdistuksessakieriskelyn jälkeen.

Minun aamuni ei vielä ollut se parempi aamu, sillä se alkoi liian aikaisella terapeuttitunnilla.
Sellaisella, joista en ole vielä ikinä oppinut pitämään.
Joka kerta siellä puhutaan niistä samoista asioista, ja joka kerta minä en osaa vastata niihin samoihin kysymyksiin. Kommunikointi hoituu minun osaltani melkein kokonaan 'kyllä' tai 'ei' vastauksilla.
Tai vaihtoehtoisesti nyökkäyksillä ja päänpudistuksilla.
Menen vain täysin takalukkoon.
Ahdistun siitä kun minun oletetaan puhuvan sairaudestani (minusta on vaikea kutsua sitä tuolla nimellä. Usein se on lievemmin vain 'syömishäiriö' tai 'sh') ja vastauksia yritetään väkisin lypsää minusta ulos.
Joskus järkevämmältä terapiamuodolta tuntuisi se että molemmat vain istuisivat hiljaa, ja minä joko sanoisin jotain, tai sitten en sanoisi mitään.
En usko että minäkään kestäisin hiljaisuutta kovin kauaa, ja vaikka kestäisinkin, ainakin hiljaisuudelle olisi vaikeampi toistella joota ja eitä.


Vaan koska parempi päiväni ei alkanut psykiatrian yksikössä, sen täytyi alkaa jossain koulussa.
Tarkemmin sanottuna ruokasalissa, kun sain lounaalla syötyä vain leivänpuolikkaan.
(Älkää hämmästykö siitä että puhun niin usein ruokalasta, se johtuu siitä että se on minulle yksi vaikeimmista paikoista. Yksi vaikeimmista tässä mielessä.)
Minusta tuntui koko ajan että olisin aivan helposti pystynyt syömään muutakin, mutta silti päädyin yhteen ainoaan leipään josta siitäkin söin vain puolet.
Se jäi vaivaamaan, sillä en osaa sanoa miksi ihmeessä valitsin taas tämän vaihtoehdon, vaikka pää tuntui sanovan ihan muuta.

Oikeasti se ei varmaankaan sanonut mitään, ehkä se vain totteli kiltisti sitä joka ei saisi määrätä.

Sitten kotona riisuin housut ja astuin vaa'alle niin varovasti ettei se vain rikkoutuisi allani.
Kuinka ollakaan luvut olivat pudonneen alaspäin.

Jo toista kertaa päätän yrittäväni nyt ihan tosissani. Toivon että tällä kertaa se päätös kestäisi pidempään, vaikka ei se ole toivosta kiinni, vaan itse päätöksestä ja sen lujuudesta. (Aivan kuin puhuisin tupakoinnin lopettamisesta...)
Vaikka kaikki tuntuu ylitsepääsemättömältä, vielä.

Rakas päiväkirja,

Tänään oli tyhjä päivä. Oli myös ei-mitään päivä, onttopäivä ja kuiskauspäivä, sekä särkyvääkin särkyvämpi kristallipäivä.
Oli ne kaikki yhtä aikaa, ja siltikään mitään päivää ei ollut olemassakaan.

Päivään hakattiin reikiä ja koko sisältö kaadettiin pois ennen kuin se oli ehtinyt edes syntyä.

Syytä päivän tyhjyyteen ei koskaan tiedä, mutta siinä on aina pikkuisia aavistuksia.
Oli yksinäinen välitunti, se ainoa välitunti.
Oli väkinäinen nauru.
Oli tunti jonka olisi yhtä hyvin voinut istua tyhjässä luokassa.
Oli niin että viimein kristallipäivään tuli särö, sillä minä olin hetken kuin rohkea.

Ruokaa tuli lautaselle hieman enemmän kuin olin ajatellut ja olin rohkea ja söin sen.
Rohkeus oli ainakin siihen asti kunnes sekin operoitiin auki, valutettiin tyhjäksi eikä sitä riittänyt enää edes kotiin asti.
Mutta se oli hetken, ennen kuin taitavasti käsittelin pienen annoksen perunamuusia näyttämään lautasellani isommalta.

Joskus rohkeus on vielä kova kuin vesi (vai onko kukaan koskaan onnistunut halkaisemaan vettä?).
Mutta siihen on vielä aikaa, sillä rohkeat joutuvat usein pelottaviin tilanteisiin ja niitä minä pelkään. Paitsi sitten kun olen rohkea.

                                                    ~~

                                                ~~

Se miten ruma muuttuu kauniiksi paperilla

Viikon saldo on liian monta missattua ateriaa ja jääkaapissa nököttäviä avaamattomia lisäravinnejuomia joita käsketään juomaan yksi päivässä.
Mutta mihin niitä enää tarvitsee?
Kuukautisetkin alkoivat. Nyt on rasvaa kerääntynyt ihon alle niin paljon että keho jaksaa taas pyörittää hormonitoimintojaan.

Kun aamulla kerroin nyyhkyttäen etten halua vielä vuotaa verta, vastaus on että se kuuluu elämään.

Mutta kun minä olen lapsi vielä.





Yritän paikata tylsyyttäni lukemalla erään aivan toisen ihmisen elämää ja tunteita, jotka on muutettu katkerankauniiksi sanoiksi. Silloin tunnen pienen helpotuksen.
Minulla ei sentään mene ihan noin huonosti, onneksi.
Ei tunnu oikealta olla näin helpottunut sen takia, mutta salassa muilta sallin itselleni senkin tunteen.
(Tai eihän se salaisuus enää ole.)

Vaikka on minullakin paremmin mennyt.

Koska täytyy olla vähintäänkin typerä, jos haluaa taas alkaa leikkiä sillä.
Ei kukaan oikeasti halua elää numeroilla tanssien. Kukaan.

Näistä puista versoaa raakoja sydämiä

Tiistaina istun hiljaa ja keskittyneenä, luokassa. Vilkaisen ensin vaivihkaa ikkunan heijastavaan pintaan ja sitten työnnän katseeni sen läpi.
Puussa juokseva orava on omiaan varastamaan mielenkiintoni pois Ison-Britannian kulttuurimaantieteestä.

Tyttö kyselee olisiko jollain nollavitosen lyijyä. Mä mietin hetken ja katson sinistä muovinkappaletta penaalissani.
Sitten rohkaistun ja ojennan lyijykotelon minua vastapäätä istuvalle tytölle, sydän pamppaillen ja kasvot kuumottaen (enkä nyt tarkoita punastumista), sillä enhän minä yleensä edes puhu sille.
Olen huomaavinani sen katseesta pienen yllätyksen ja se ottaa sinisen muovinkappaleen kädestäni.
Hetken päästä se kuitenkin ojentaa sen takaisin ja sanoo ettei se tarvitsekaan, se löysi jo omansa.
Selvä.

Tänään istun vaikeana isovanhempien luona hieman aikaisilla isänpäiväkutsuilla.
Minulla on päälläni löyhä paita, tummat farkut ja ryppyinen huivi jotka eivät tunnu pelaavan yhteen muiden naispuolisten vieraiden hameiden ja korujen kanssa, mutta samapa tuo.
Sukulaisiahan ne vain ovat.

Kun juttelen aikuisen serkkuni kanssa (tai ehkä vain kuuntelen hänen puhettaan), minusta tuntuu samalta kuin tiistaina lyijykoteloa lainatessani.

~~

Lopuksi pätkä keskustelusta jonka pieni erityisluokkaa käyvä serkkuni aloittaa, sillä se sai minut todella miettimään.

"Hei, _____!"
"Hei."
"Sinä olet jotenkin muuttunut."
"Aijaa..? Ehkä mä olenkin."
Serkkupoika katsoo minua hetken ja miettii.
"Mutta miksi sinä olet muuttunut?"

Ja kun se lähtee, se halaa minua ja sanoo:
"Heippa _____. Ja muista kasvaa!"
"...Samoin."

Minäkin haluaisin tanssia.

Pienenä tanssin balettia. Hyppelin ohuesta renkaasta toiseen ja olin pieni vaaleanpunainen sammakko.

Sateenkaarenvärinen kangas nousi lattiasta kevyesti ja sen alle sujahdettiin yksi kerrallaan.

Naurua.

 Vanhemmat auttoivat kun balettiasu laitettiin päälle, solmivat pienen vaaleanpunaisen hameen nauhan rusetille takaa.

Jokaisen kerran jälkeen sai uuden tarran vihkoon.

Perhosia, nalleja ja kimaltelevia kukkia.

Meidän pienten jälkeen oli isojen ryhmä. Katson niitä ihaillen, ne ovat taitavia. Ihan oikeita balettitanssijoita kärkitossuineen.

Saavatkohan ne tarroja?

Nykyään katson tanssijoita melkein samalla tavalla kuin silloin.

Varsinkin balettitanssijoita. Ne ovat niin kauniita (ja hoikkia) balettiasuissaan. Niiden jalat liukuvat lattiaa pitkin (eivätkä reidet hipaisekaan toisiaan).

Taivutus eteenpäin sujuu niiltä niin sulavasti (ja nikamat kuultavat ihon ja kankaan läpi).

Itseasiassa minulla on pieni toive. Haluaisin itsekin aloittaa tanssin.

Mutta kaikki liikunta on kielletty siihen asti kunnes paino saadaan nousemaan normaalin rajoihin, niin on lääkäri kirjoittanut paperiin.

(Mutta entä kun olen painavampi? Sopisinko muka silloin paremmin niiden hoikkien ruususten joukkoon?)

Eikä tanssitunneille noin vain karata salaa.

Silti...

Onko olemassa...




...yhtään tyttöä joka ei haluaisi olla...



                                                                 

...edes pienen hetken kuin perhonen ja keiju ja vedenneito ja prinsessa?

(Ai niin, ja kiitos kovasti uudelle lukijalle. Saa tuntemaan itsensä hieman tärkeämmäksi kun joku myöntää lukevansa tätä.)

On myös niitä paikkoja joita muut eivät näe

Tästä tekstistä olin pitkään epävarma, varsinkin tarinasta. Päädyin sitten kuitenkin lähettämään sen.


Tänä yönä en saa nukutuksi.
Sen voi ennustaa jo silloin kun ensimmäisen kerran antaa valon paeta huoneestaan.
Ja kun kello on varttia vaille kolme, kun istun sängylläni kädet polvien ympärillä, keinuen hiljalleen oikealle ja vasemmalle, viimeistään silloin tiedän olleeni oikeassa.
Öisin aika kulkee aaltoillen, kello saattaa äkkiä kääntyä ympäri.
Minua kiusaavat vanhempien heittelemät kiihtyneet sanat jotka kantautuvat olohuoneesta asti.
Korva on kipeä. Kirurginteräksinen tappi on ollut siinä jo neljä viikkoa, mutta nyt korva viimein päätti turvota ja alkaa sylkeä iljettävää nestettä sisuksistaan.

Sitten alan vihdoin olla väsynyt.

Mieli alkaa maalailla kuvaa toisesta ajasta ja paikasta.
Se ei ole totta, mutta näen sen niin elävänä silmieni edessä.

Kapakassa on puiset penkit ja niiden joukosta etsin omani. Se löytyy nurkasta, varjoista joihin on helppo sulautua.
Parissa pöydässä näkyy ihmisiä, miehiä kaikki. Heitä on vanhoja ja nuoria, kaiken näköisiä ja -kokoisia. Mutta tämä on satamakapakka, joten oletan heistä suurimman osan olevan merimiehiä. 
Kirosanoja lentelee ilmassa kuin lintuja soidinaikaan. Tekstin siisteyden puolesta jätän ne kuitenkin mainitsematta.

Kaikki tuntuvat odottavan jotain. Joka kerta kun ovi narahtaa, kaikki jotka ovat vielä tarpeeksi selvin päin, hiljenevät odotuksen vallassa.
Viimein ovesta astuu mies jota kaikki ovat odottaneet. Sen aistii tunnelmasta ja siitä tavasta jolla mies katsoo ympärilleen. Hän katselee tutkivasti tämän illan yleisöään. 

Kun hän hymyilee, se tuo mieleen pikkupojan virnistyksen. Mies on kuitenkin lähemmäs viittäkymmentä, hänen kasvonsa ovat hieman ahavoituneet ja pavunruskeat.
Hän tervehtii joitakin tuttujaan reippaalla kädenheilautuksella. Sitten hän harppoo tiskille ja kysyy koko kapakalta, kuka haluaisi ilmaisen oluen. Kysymys ei saa yhtäkään hiljaista tai kieltävää vastausta.

Pian mies istuu itsekin olut-tuoppi kädessään.
Vasta tässä vaiheessa huomaan miehen vasemman korvan joka ei pilkistäkään tumman hiuspehkon ja parran seasta. Sitä ei ole. Korvan paikalla ammottaa vain tyhjä, pään sisään johtava aukko.
Joku muukin on huomannut sen.
"Mihinkäs sä olet korvas tiputtanut?"
Yksikorvainen mies hymyilee tyytyväisyyttään, sillä tuo on juuri se kysymys jota hän on odottanut.
"Haluatko todella kuulla?" , hän sanoo katsoen tiukasti kysyjää joka vastaa myöntävästi.
Tarinan alkua kuuntelee vain yksi mies, mutta se saa lisää kuulijoita edetessään.

"Se oli silloin kun olin vielä sotilaana. Meillä oli komennus Kongossa, alkuasukkaiden asuttamilla alueilla.
Olimme vielä kokemattomia uudessa maassa, ja satuimme pystyttämään leirimme vielä tutkimattomalle alueelle. Emme me sitä silloin tietenkään tienneet. Paikka oli rauhallinen aukio metsän keskellä.
Oli ilta ja muut painuivat makuusijoilleen.
Minä ja eräs toinen kunnon mies jäimme kaksin vartioimaan leiriä. Molemmat olivat leirin vastakkaisissa päissä eikä meillä ollut juurikaan näköyhteyttä toisiimme. Niin typerää kuin se silloin olikin.

Kesken vartiovuoron aloin nuokkua pahasti, mutta yritin pitää itseni kaikesta huolimatta hereillä. Muistan heinikon kahisseen hieman, mutten kiinnittänyt siihen sen suurempaa huomiota.
Kesken kaiken hätkähdin hetkessä täysin hereille tuntiessani piston käsivarressani.
Kun katsoin kättäni, näin siihen iskeytyneen ohuen piikin.
Nyppäisin piikin pois täysin ajatuksissani ja mietin samalla oliko näillä aluein mahdollisesti joitakin eksoottisia eläimiä jotka tällä tavalla ampuvat piikkejään.
Pian minua alkoi huimata niin kovasti etten pysynyt enää pystyssä. Eikä kauaakaan kun vielä pahempi aavistus valtasi mieleni. Kun vajosin maahan näkökenttä väreillen ja vilkkuen, olin jo varma että piikki oli ihmisten työtä. Siinä oli täytynyt olla jotakin. Mitä varmimmin myrkkyä.
Koetin vielä huutaa muille, mutten enää hallinnut suutani ja varoitus jäi antamatta."

Mies pitää tauon ja hörppää oluttaan. Nyt jo koko kapakka on hiljennyt, lukuun ottamatta paria täysin päissään olevaa miestä jotka hoilaavat aivan hervottomina huoneen toisessa päässä.

"Ja kun heräsin, heräsin ilman vasenta korvaani. Se oli irrotettu taitavasti, jälki oli hyvin siistiä. Sellaista jälkeä saa vain täydellisesti teroitetulla terällä. 
Se sattui kyllä, sattui niin pirusti ja vuosi verta.
Koskaan en ole saanut selville korvani tarinaa.

Sairastuvassa maatessani - olin vielä tokkurainen saamastani myrkkyannoksesta - miehet tulivat kertomaan että olivat etsineet alueelta mahdollisia johtolankoja ja tutkineet maata mutta mitään ei löytynyt.
Kaikki eivät edes uskoneet tarinaani, luulivat kai minun pitäneen itseni hereillä veistelemällä omaa korvaani."
Kuuntelijat ovat hiljaa ja yksikorvainen mies nauttii saamastaan huomiosta. Sitten, vaivihkaa, hän nappaa taskustaan nuppineulan ja heittää sen nopealla ja tarkalla liikkeellä erään nuoren miehen käsivarteen. Mies on ollut kasvot kääntyneenä toiseen suuntaan ja nyt hän huutaa pelästyneenä.
Hetki, ja koko väki remahtaa röhisevään nauruun. Myös takapöydän humalaiset, vaikkeivät tiedä mille nauravat.

Yksikorvainen mies saapuu kapakkaan jok'ikinen viikko. Kukaan ei oikeastaan tunne edes häntä, kukaan ei ole nähnyt häntä kapakan ulkopuolella. Mies on silti aina illan odotetuin asiakas. 
Jok'ikinen kerta joku kysyy saman kysymyksen.
Ja jok'ikinen kerta hänellä on siihen erilainen vastaus.


Sitten minä ajelehdin takaisin omaan aikaani, aamuherätysten ja unettomien öiden aikaan.

neljäkymmentäviisi tulee neljänkymmenenkuuden jälkeen

Kaksi päivää kestoahdistusta ei tee kenellekään hyvää.

Ruokapöydässä vieressä istuva tyttö pureskelee näkkileipäänsä.
Se ei ole ottanut tarjotinta eikä lautasta.
Se huokaa toiselle ettei voi syödä muuta, siksi että hän on liian lihava.
Toinen huokaa.
"Sulle voi tulla vaikka mikä anoreksia! Kyl ihmisen pitää syödä koska muuten se ei toimi."
Tyttö on selvästi iloinen saamastaan huomiosta mutta tasoittaa hymykuoppansa nopeasti.
Se on kuulemma lihava.
Se kuulemma painaa enemmän kuin muut.
Sitä kuulemma häpeää itseään.
"Mä oon pian huolissani susta!" Olisipa joku täältä sanonut saman minulle silloin, ääneen.

Minäkin pureskelen leipää ja tuijotan eteeni.
Minulla on siinä lautanen. Minulla on siinä ruokaa.
Mutta eikö siinä olekin aika paljon?
Ruoka muuttuu mauttomaksi ja jätän sen siihen sillä tekosyyllä etten muka pidä siitä.
Vaikka se on joku muu joka siitä ei pidä. Ja tiedän kyllä kuka se on.

Sitä on vaikea unohtaa. Vaikka seuraavalla välitunnilla näen tytön syövän suklaata ystävänsä kanssa.

---

Kun koulu on loppunut, muut suuntaavat kotiin, ystäviensä luo, keskustaan, betonikuutioiden taakse polttamaan tupakkaa.
Minä suuntaan muutaman korttelin päähän valkotakkisten taloon.

Koita sitten vaan syödä enemmän. Riisupas päällimmäiset vaatteet niin punnitaan. Otetaan nyt toi verenpaine. Onpa sun kädet kylmät. Tässä on sulle uusi aika.
Toivon ettei vatsani pitäisi niin kovaa ääntä että hoitaja kuulee sen.
Olenhan kuitenkin syönyt kunnolla.

Hei ja terve

Vihdoin paperinukkeprinsessa on leikattu irti paperiarkista.

Ei se haittaa, vaikka käsi leikkautui puolittain irti vartalosta ja varpaat irtosivat, ne on jo korjattu palasella läpinäkyvää teippiä. Sellaista sattuu, kun pienet kädet eivät vielä osaa olla kovin tarkat.

Vielä vatteet, käsilaukut ja koira, jolla on ohuen ohut kaulapanta. Hiki kohoaa otsalle ja kädet tärisevät saksien viistäessä mahdollisimman läheltä mustaa viivaa.
Pieni lipsahdus.
Nyt käsilaukun hihna on poikki ja kohta myös koira makaa päättömänä pöydällä. Turhautunut viskaa ne rypistettynä roskakoriin.
Yrityksestä huolimatta jokainen vaate menee jotenkin pilalle, yksikään reuna ei ole täydellisen suora ja sileä.

Paperinukkeprinsessa jätetään lojumaan pöydälle yksin ja alastomana.
Se haluaisi edes maalata itselleen uudet kasvot, ja ehkä leikata jotakin pois. Mutta sakset ovat prinsessan pituiset, eikä se pysty paperikäsillään pitelemään niitä.
Itkeä se ei voi, sillä vesi pehmittää paperin. Pehmeä paperi venyisi vain entistäkin muodottomammaksi.