Puu ravistelee ylleni henkilökohtaisen sateen.

Pieniä asioita, joiden perusteella on hieman helpompi käsittää itsensä: minä olen niitä, joiden päälle sataa.

Voisinhan koska tahansa tietämättäni muuttua haamuksi, joka leijuu ikkunoiden takana näkymättömänä kuin happi, mutta silloin minun päälleni ei sataisi. Ainakaan sillä tavalla kuin meidän päällemme yleensä; takkiin ilmestyy tummia läiskiä ja silmälasit pyydystävät pisaroita linsseihinsä, asfaltti muuttuu tummaksi ja sorsat ainoina lintuina kelluvat joen säröilevällä pinnalla.
Tänäänkin minulla on ollut loputtomasti aikaa muuttaa muotoani napaketuksi, nahkasalkuksi, napalmiksi ja niin edelleen. Olisiko se loppujen lopuksi sen tarkoituksettomampaa kuin mikään muukaan?

Koulussa meille näytettiin dokumentti USAn asekulttuurista ja Columbinen koulusurmasta. Olin sekä kiinnostunut että kauhuissani, mutta onnellisempi ennen sitä kaikkea tietoa ja käsiaseita pellavatyynyjen alla.