Anteeksi, ette tällä kertaa saa mitään tarkasti mietittyä, vaan tympääntyneen mielipiteen joka ei jaksa edes arvailla käsittelemiensä asioiden hyviä puolia.
Työ on yksi ainoista asioista, jonka pelkkä lausuminen on kuin lämmin ja mädäntynyt kuiskaus suoraan korvalehdelle. Tekee mieli vain vetäytyä kauemmas ja katsoa johonkin muualle.
Ainoaksi mukavaksi työksi kuvittelen sellaisen, jossa saisin itseksen tehdä mitä milloinkin haluan tai olla tekemättä mitään. Yksi vaihtoehto on alkemisti, voisin ehkä ajatuksen voimalla yrittää muuttaa pölykäärmeitä kullaksi.
Melkein kaikki tuntuu järkyttävältä stressaamisen, kiireen ja ahdistuksen kiirastulelta. Ihan totta. Ja lukiota pelkään tällä hetkellä ehkä eniten. Minunko pitäisi lukea sivu kaupalla niitä entistä kuivempia kirjoja joiden sisällöstä en saa minkäänlaista käsitystä edes toisella lukukerralla? Teksti hyppii silmissä vaikka yrittäisi keskittyä. Samalla kuulen jokaisen pienenkin äänen yläkerrasta, naapurista tai viereisestä huoneesta ja ne kaikki tuntuvat sillä hetkellä paljon mielenkiintoisemmilta kuin lukeminen.
Esimerkiksi listojen ja luetteloiden opettelu on aina ollut vähän liian hankalaa. Monen sellaisen opettelu alkaa sillä, että piirrän kuvat jokaisesta sanasta, mitä vain mikä sanasta tulee mieleen. Seuraavaksi järjestän kuvat sanojen mukaan järjestykseen ja muistan hetkessä kuvien järjestyksen. Sitten vain toivon muistavani myös mitä sanaa mikäkin kuva vastaa. Muuten en opi niitä ollenkaan. Se kaikki tuntuu niin vaivalloiselta. Vuosiluvut ovat melkein mahdottomia, onko edes mahdollista opetella kymmeniä neljän numeron salakoodeja? Saan tehdä yhdeksikköjeni (ja joskus jopa sitä suurempien lukujen) eteen hirveästi töitä enkä jaksaisi edes ajatella, että työmäärä tästä vielä suurenisi.
Melkein pahinta on kuulla, kuinka helppona 9. luokkaa vielä pidetään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti