En edes haluaisi leikkiä piilosta

"Tiedän, millainen Alice on. Olen ennenkin nähnyt hänenlaisiaan. Huolekas lapsi, joka ei omasta mielestään ole kyllin hyvä eikä samanlainen kuin muut. Vanhemmat ovat kunnon väkeä, mutta kunnianhimoisia ja vaativia ja tekevät hyvin selväksi sen, ettei epäonnistumien tule kuuloonkaan ja ettei mikään voi koskaan olla liian hyvää heille ja heidän pienelle tytölleen. Kerran sitten käy niin, että tyttö myöhästyy päivälliseltä. Hän tuntee itsensä voimakkaaksi – hän on päässyt kaikista niistä peloista, jotka ovat häntä ahdistaneet. Hän jää pois aamiaiselta, ja häntä huimaa, kun hän ajattelee, että voi itse määrätä omasta elämästään. Hän tutkiskelee itseään ja tajuaa, että jotakin puuttuu. Hän palkitsee itsensä, kun on aina ollut niin kiltti. Ja tässä hän nyt on – kiltti tyttö, joka yrittää ihan tosissaan – kaksikymmentäkolmevuotiaana, vaikka näyttää edelleen kolmetoistavuotiaalta, mutta vieläkään hän ei ole riittävän hyvä eikä tiedä mitä oikeastaan haluaa."

(Joanne Harris: Karamellikengät)

Tällaiset kohdat hohtavat tekstin välistä kuin valaistuina, halusin kiinnittää niihin huomiota tai en. Pienikin ärsyke riittää repimään mielenkiintoni muualle, vaikka kuinka toivoisin, ettei minulla olisi mitään syytä välittää siitä.

Samalla tavoin harmaasta taustastaan nousi esiin se lenkkeilevä tyttö, jonka reidet olivat liian kaukana toisistaan, ja se pelästynyt ilme, kun hän huomasi – ja minäkin huomasin sen vasta silloin – että tuijotin.

Jos se ei olisi minulle niin suuri asia, jos en olisi koskaan edes tutustunut tähän, ohittaisin kaiken syömishäiriöön viittaavan pelkällä silmien pyöräytyksellä ja vaivaantuneella ololla; ’kuuluuko nyt olla säälivä tai välinpitämätön vai mitä?’ Tai ehkä en edes huomaisi mitään.

Usein tuntuu siltä, että olisin kuin olisinkin ainoa, mikä saattaa olla syy siihen, miksi tarkkailen kaikkea vähänkin huomiota herättävää niin tarkasti.

Kun terapeutti toteaa: ’muutkin täällä käyvät tytöt ovat sanoneet samalla tavalla’, sitä on vaikea ymmärtää. En koskaan näe heitä ja vähitellen alkaa tuntua, ettei heitä olekaan. Juutun siihen vallitsevaan käsitykseen, että kaikki mitä ei ole itse nähnyt, ei ole tapahtunut eikä ole olemassa.

Ja aina kun satun löytämään muita kadulla kävellessäni (vaikka se harvoin näkyy päällepäin), tekstin lomasta, ihmisten puheesta, nimettömästä kommentista, haluaisin nähdä heidät ja puhua heille. Niin, ja kysyä heiltä.

(En ehdi etsiä kuvia tällä kertaa, en ole omalla koneellani vaan vanhempien ja kaikki on hoidettava mahdollisimman nopeasti ja jälkiä jättämättä.)

suljettuja kansia (niiden välissä piti lukea jotain)

Eläimiä ei ole

vahingoitettu

ja ihmisetkin säilyvät

pinnalta ehjinä,

vaikkei sillä niin väliä

Poimin mansikoita koriin oikealla kädellä, samalla kun vasen käsi piti hattua kiinni päässäni. Söin (ainakin) viisi liikaa.

Käsivarteni ovat punaisista naarmuista nyplättyä pitsiä, koska annan Biancan kiipeillä niitä pitkin. Minkä se sille voi, että kynnet törröttävät sen pienistä tassuista neulanterävinä ja lyhyinä. On liikuttavaa nähdä, ettei se enää pelkää minua. Edellisiä ihmisiä se pelkäsi ja haluan uskoa, että se todella erottaa minut heistä.

Tahtoisin kirjoittaa sivukaupalla ihmissuhteita niin kuin kaikki muut. Miten he osaavatkin hallita ihmisiään niin uskottavasti. En ymmärrä. Koska hahmoa voi kuvailla suivaantuneeksi, kettuuntuneeksi ja juroksi ilman, että joku muu saisi tilanteesta väärän kuvan? Minulla on jostain syystä monista adjektiiveista erilainen käsitys, kuin mitä ne tarkoittavat. Kaiken lisäksi on vaikea arvioida, miten missäkin tilanteessa olisi luontevinta reagoida.
Ja viimeinen (teko)syy; luovutan liian helposti jos kaikki ei mene kerralla hyvin ja oikein ja kauniisti.

Tänään en oikein tiennyt, mistä kertoisin. Enkä usko, että sitä on vaikea huomata.

Valkoiset kengät

Silloin ajattelin ensimmäisenä Pienen suklaapuodin Viannea. Ei, en ulkonäön takia, sillä se nainen oli paljon vanhempi ja sitä paitsi vaaleahiuksinen, kuten suurin osa Tukholman naisista. Enkä vieläkään ymmärrä, miten hän sen tiesi. Tai ymmärränhän minä, mutta se olisi niin normaali ja tylsä selitys tälle sattumalle.

Olimme tyhjentäneet hotellihuoneemme niin, että se muistutti taas sitä sisustuslehdestä repäistyä kuvaa, johon olimme viisi päivää sitten saapuneet. Saimme jopa tungettua kaikki tavarat ostoksineen päivineen laukkuihimme. Tunsin taas sitä hassua tyydytystä, joka vain noin pienen asian hoitamisesta voi tulla.

Kun tavarat olivat jo autossa ja hotellihuone luovutettu, oli laivan saapumiseen vielä tunteja ja me kävelimme pienen matkan päässä sijaitsevalle ostoskadulle. Siellä, kosmetiikkakaupan edessä, nainen tuli puhumaan minulle. Tai meille. Hän viskoi ruotsinkielisiä sanoja eteemme niin nopeasti, etten juurikaan pysynyt perässä. Sitä paitsi kaikki vieraat ihmiset saavat minut hermostumaan, enkä osaa silloin keskittyä juuri mihinkään. Onneksi vanhempani osaavat ruotsia minua paremmin.

"Onko teillä valkoiset kengät? Sellaiset nilkkapituiset." jotakin tällaista luulen hänen kysyneen.

"Toinen niistä putosi hotellin edessä ja jäi taksin alle. Se on ehkä vielä paikoillaan, teidän kannattaisi käydä katsomassa."

Valkoiset kengät olivat minun, tietenkin jalassani oli toinen pari, mutta muistan pakanneeni ne kassin päällimmäiseksi. Se ei ollut matkalaukku vaan vetoketjuton kassi, jossa kaikkien kengät olivat. Me lupasimme käydä katsomassa.

Hotelliin ei ollut pitkä matka. Nainen oli kuulostanut vakuuttavalta, hän jopa kuvaili tarkasti kentkää, joka lopulta löytyi kuin löytyikin hotellin edestä, taksipysäkiltä. Se oli nostettu jalkakäytävälle, mutta musta renkaanjälki vaaleassa pinnassa kieli sen kokemuksista autotiellä.

Tavallisin selitys, jonka mainitsin aiemminkin, olisi se, että nainen oli vain sattunut näkemään kengän ja tapaamaan meidät vielä uudestaan ostoskadulla. Olisi silti kiehtovaa ajatella, että hän olisi harvinaisen oikeaan osunut selvännäkijä tai jotain muuta hieman epätavallisempaa.

Mutta ehkä meillä kävi vain hyvä tuuri. Sain jopa mustan jäljen pestyä pois.

Tämäkin päivä oli todella mukava. Tapasin ensimmäistä kertaa kesälomalla ystävääni. Olen hiljainen jopa hänen seurassaan, mutta se ei johdu vaivautuneisuudesta eikä mistään negatiivisesta. Kunpa voisin tavata häntä, heitä, useamminkin.

Kaikesta mukavasta huolimatta olen koko ajan hieman pettynyt itseeni. Minua pelottaa se, mitä he ajattelevat minusta nykyään. Tunnen muuttuneeni aivan hirmuisesti, mutta onko se totta?  Ehkä jalkani näyttivät ennen paremmilta? En ole varma.

Ainakaan minä en ole tyytyväinen. En haluaisi edes tietää sitä, mutta housut, jotka ostin joskus pienimilläni, tuntuvat tiukoilta nykyään. Tässä pienessä asunnossa minulla ei ole hetkeäkään, jona voisin livahtaa vaa'alle salaa (Se ei ole enää vessassa vaan kaapissa, luultavasti minun takiani.), joten turvaudun epäystävälliseen peiliini. Tuntuu taas, että minun pitäisi tehdä jotakin. En tiedä mitä.

Kiitos uudelle lukijalle. Oikeastaan kiitos kaikille muillekin, joilden mielenkiinto riittää blogini lukemiseen. Viimekertaisesta tasaluvusta onkin jo aikaa.

Kuin ei olisi ollutkaan poissa

Vielä tunti sitten olin ainoa hereillä. Muut kuulemma kärsivät tunnin aikaeron aiheuttamasta jet lagista, mutta olin vain iloinen saadessani olla melkein yksin. Silloin tutkin Tukholman matkan ostoksia vielä kerran. Suurimmaksi osaksi omiani, mutten voinut vastustaa kiusausta tutkia niitä muitakin.

Isän tax-freesta tulomatkalla ostamat tupakat oli piilotettu melko hyvin, ehkä juuri ja juuri pois pikkusiskon silmistä, mutta huomasin ne kyllä vaikken sanokaan mitään. (Etsin niitä kai vain saadakseni taas jonkin syyn olla uskomatta kehenkään)  Uskomatonta, hän on polttanut monta vuotta, mutta askit ovat aina yhtä huolellisesti piilotettu ja tekosyy on aina roskien vieminen ulos. Kuvitteleeko hän, ettemme me haista tupakan hajua?

(Tässä kohtaa tosin olisi ehkä kuitenkin luontevampaa kertoa itse matkasta, mutta säästän sen myöhemmäksi.)

Kun ensimmäisen kerran löysin askin isän taskusta, tein yhdeksänvuotiaalle ihan ymmärrettävän virheen ja menin näyttämään sitä äidille. Hän suuttui ja käski olla tonkimatta muiden taskuja, jätti vastaamatta kysymykseeni.

Ehkä lapselle on vain turha selittää mitään, mutta vaikka olenkin vielä lapsi, en ole enää aivan niin ymmärtämätön kuin silloin. Silti he salailevat edelleen.

Masennuslääkkeet (jotka taas ovat äitini salaisuus ) ja tupakka taitavat kuulua siihen listaan, joka sisältää kaikki aiheet joista lasten on hyvä oppia olemaan puhumatta ja mielellään myös tietämättä. Ehkä se on heistä oikea keino pitää meidät niistä erossa koko loppuelämämme.

Jos kerran salattavia ovat noinkin pienet asiat, haluaisin tietää, onko vielä jotain muuta, mistä minulle ei kerrota. Se tuntuu hyvin epätodennäköiseltä, mutta eikö se voisi toisaalta olla myös merkki onnistuneesta salailusta?

Yritänkö vain epätoivoisesti tehdä elämästäni jännittävämpää? (Tai edes sen kuuloista)

vuoristoradassa

Pelkään vuoristoratoja, niin paljon, että olen päättänyt, etten ikinä tule istumaan sellaiseen.

Enkä myöntäisi mielelläni luistaneeni nytkään päätöksestäni, mutta välillä minua huimaa niin, että olen melkein varma että tämä on nyt se. Vuoristorata.

Inhottavaa kyllä, olen tainnut kävellä tähän vuoristorataan silmät kiinni, sillä huomaan, etten tiedä yhtäkään sen mutkista etukäteen. Jokainen pudotus ja käännös tulee yllätyksenä, myös ne hitaat nousut.

Pelottaa, olen kuullut tai kuvitellut niitä onnettomuuksia, joissa vaunu juuttuu keskelle rataa, joku luiskahtaa turvakaiteen alta kesken matkan, radan liitokset pettävät...

Joka toinen päivä päätän visusti, että tänään en voi luistaa mistään syömisistä. Ihoni menee kananlihalle, kun vain ajattelen listaa kaikista varjopuolista (siis kaikesta), joita pitkään jatkuneeseen aliravitsemukseen liittyy.

Näiden päivien välissä peilit suoltavat yhtä mittaa myrkkyä silmilleni ja löydän itseni hiippailemassa kesken ruokailun vessaan ja sylkemästä suun täydeltä riisiä putken mutkan takana odottaviin syvyyksiin. Välillä taskuissani on pala leipää, jonka margariinittömyyttä aiemmin peitti kasa kurkkua. Se hylätään tällä kertaa roskikseen. 

(Ja ollakseni rehellinen, eivät peilit ole aivan suopeita edes niinä suurien parantamispäätösten päivinä. Enkä minä ole aivan pysynyt päätöksissäni.)

Edes muutama pala vähemmän leipää, edes vähän vähemmän riisiä tai mitä vain mahaani. Eipähän se ainakaan pullota aamulla ja muutenkin, haluan todistaa itselleni, että en ole vielä unohtanut miten kieltäytyä.

Kesällä poli on lomalla ja käyn sairaalassa punnituksissa. Ne ovat varmoja, että painon muutos johtuu suurimmaksi osaksi vaa'asta. Ne kun voivat näyttää hieman eri lukemia. Sitä sen täytyy olla.

mieleni pintaan asti täysiä maljoja..

..jos liikun ne läikkyvät.

Onko minun taas pyydettävä anteeksi kirjoittamattomuudesta. Jos toistan sitä liikaa, se lakkaa pian kuulostamasta siltä, miltä sen pitäisi kuulostaa.

Lähden ensi viikolla ruotsiin joksikin aikaa, luultavasti viikoksi. Se ei kuitenkaan taida näkyä päivitystahdissa, kun nyt saan muutenkin niin harvoin kirjoitetuksi tänne. Ette ehkä olisi edes huomanneet. Noloa.

Kolmena yönä peräkkäin olen nähnyt inhottavia unia, joiden jälkeen herääminen on ollut suuri helpotus. Nimenomaan suuri, sillä ne tuntuvat niin todellisilta, etten arvaa niitä uniksi ennen kuin herään.

Ensimmäisessä pienet kauko-ohjatut kamerat kuvasivat vuorotellen jokaisen ikkunan takana. Se oli jokin ilmiselvä salaliitto, jossa kaikkien ihmisten toimia tarkkailtiin jostain syystä ja tuntemattomalta taholta.

Seuraavassa unessa ihmiset oli suljettu isoon lasiseen rakennukseen, jossa me katsoimme kuinka viisi eri suunnilta lähestyvää tornadoa tuhosivat kaupunkia ympärillä.

Kolmannessa saavuin isovanhempieni luo ja ihmeteltyäni isoisäni kummallisia puheita, löysin isoäidin makuuhuoneen lattialta kuolleena veitsensä kanssa.

En ymmärrä mistä nämä unet johtuvat. Ehkä mielikuvitukseni on taas menossa harhaluuloisempaan suuntaan. Eilen olisin halunnut hypätä pois autosta, koska olin varma, että ajamme kolarin seuraavassa risteyksessä.

Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun ihailen sitä asennetta, jolla eläimet suhtautuvat vähän kaikkeen.

Otsikko on Yonan kappaleesta. Kiitos uudelle lukijalle.

Pitäisi kai opetella nukkumaan öisin, mutta tätä aikaisemmin tietokoneella istuminen tuntuu laiskuudelta, kun silloin voisi tehdä niin paljon kaikkea muutakin.