terveisiä hiljaisilta kuukausilta

Hei, en tiedä onko tästä mitään iloa, mutta olen edelleen täällä. Tunnen itseni vieraaksi vieraiden merkkien keskellä, eikä tämä lyhyt viesti tunnu oikeutetulta siihen nähden, kuinka paljon tuo toinen on viettänyt aikaansa näiden kirjoitusten-- luoja, melkein kaksi vuotta. Ei ihme että hän kyllästyi.

Asiat muuttuvat ja jos eivät, voi aina leikata viillon ja katsella sisältä päin. Jotkin kankaat ovat täynnä pieniä reikiä. Muuten pimeässä huoneessa ne näyttävät taskulamppua vasten katsottuina suurkaupungilta, keskiöiden lentokoneen ikkunasta.

Nähdään pian, tulen takaisin jonkin todellisen idean kanssa.

noutopilviä taivaanrannasta

Taas kerran minä laahaan sen paikalle, vedän ja puristan ranteita vaikka se esittää vastalauseen toisensa jälkeen.
Tyhjä, liian tyhjä, olematon, ne vain säälivät, älä viitsi, minä vihaan, häpeän tätä
Ankkuroin sen nurkkatuolille ja jätän kuuntelemaan kaltaistensa ajatuksia, täysiä persoonia ja älykkäitä näkökulmia. Katson säälien kuinka se istuu, hermostuneena, kasvoillaan poskipunaa jota kukaan ei ole niille laittanut. Se on kuin peili joka kääntää kehutkin väärin päin, oikean vasemmalle, hyväksynnän hiljaiseksi inhoksi.
Se ei tiedä miten olla, se ei ole tiennyt sitä pitkään aikaan sillä nämä kolme vuotta ovat tehneet tehtävänsä.

Minun nimeni on Keskiviikko

Jos Keskiviikko olisi nimi
minä antaisin sen sinulle.
Sillä nimellä sinä kai vastaisit vieläkin
kuolleen sairaalan palvelunumerosta ja äänesi hukkuisi morfiinin ja homeen hajuun
vanhaan etanoliin ja kuolinvuoteen varauksettomaan elämäniloon
Enkä minä edes välittäisi kuulla muuta
kuin keltaisesta sähköstä palavan puhelinlangan ja sen sihinän,
jolla kultaketju palaa kiinni ranteeseen, jättää jälkeensä vääristyneen ruusulinjan keskelle
muutenkin ankeaa maisemaa

Kun me tapaisimme kasvokkain
minä tuntisin halogeenilamppujen inhon
Se saisi minut hapuilemaan valokatkaisijaa sillä minä
en ikinä oppinut kestämään sitä tärykalvot halkaisevaa painetta,
jolla niiden hehku lävistää alumiinisen ilmeettömyyden
kuin pimeä aine tai jokin sitäkin
suloisempi

(hei, tuo kirjoituskonekuva tuskin jää noin isoksi

mutta en juuri nyt onnistu korjaamana asiaa,

oma tietokoneeni kun päätti taas katkaista elämänlankansa)

Kuu on Mona Lisa

Tarve sulkea silmät kertoo pysähtymisen kaipuusta. Kävellessä suoraa tietä ilman vastaantulijoita voi painaa ripset toisiaan vasten ja antaa kuvan rauhassa syleillä verkkokalvoja. Se kuultaa vielä hetken, vihreän, keltaisen ja sinisen sävyissä luomen sisäpinnalla, auringon perintö.
Joksus ehtii muistella vuosien takaisia kuvia ja niitäkin, joita jo silloin vuosia sitten muisteli haikeudella.
Joskus jo muutaman askeleen päästä kompastuu kivetyksen uurteisiin ja kohoumiin ja silmät aukeavat kuin räjähdys.
Siinä se taas on: maailmaa on turha lähteä pakoon kävelyretkille.

---


Utopististen suunnitelmien pinkka tahtoo voittaa sivumäärässään raamatun.Ne eivät ole vielä kehittäneet suhdettaan ulkomaailman kanssa. Ne ovat yhtä irrallisia ja paikkaansa hakevia kuin minäkin. Toiveikkuus saa luvan korjata puutteet tai ainakin peittää ne tilapäisesti.

Polilla käyntejä on nykyään kahden kuukauden välein. Enää ei ole tarvetta käydä viikoittain, ei edes kahden viikon välein.
En enää ole aallokossa tempova laiva. En (välittömässä) vaarassa suistua kurimukseen.

tyhjä huone

Kotona se aina odottaa, vaikkei kukaan kaipaisi ja vaikka sen muistaisi vasta ovella.
Maailman salaisuus ovat tyhjät asunnot. Tyhjää huonetta kukaan ei  ole ikinä nähnyt omin silmin, valvontakameroilla voi toki saada tuntumaa, heikkoa sellaista. Kun avaa oven tarpeeksi nopeasti, tuntee pakenevan tyhjyyden puskevan kasvojaan vasten kuin pakokauhuinen villieläin.

Painajaisunissa seisotaan yksin, katsotaan ohi humisevia kauhtuneita kasvoja eikä näytä kellekään. Tyhjässä asunnossa voi seistä näkemättä varjoaan vain jos sattuu olemaan yhdessä näistä unista. Tunnelma on aina vähintäänkin painostava.

Tyhjään asuntoon maailma virtaa ikkunoista sisään esteettä, mutta sisäilma unohtaa velvollisuutensa mukautua sen liikkeisiin. Sävyt aloittavat fossiloitumisen.
Historia, kauan sitten ympäristöönsä pinttynyt aika, asuu tyhjissä huoneissa, tyhjilleen jäätyneissä taloissa ja kivilinnoissa joiden raunioita aika-ajoin ilmestyy uusien parkkihallien tielle.

Päivittäin asuttuihin taloihin palataan rikkomaan vakiintunut asento, hajottamaan uutta uuden tieltä ja tila muuttuu, ei pääse syntymään paikallaan pysymisen tunnetta, mutta kukapa siitä nauttisikaan.

Tyhjistä huoneista kirjoitetaan silloin kun halutaan olla niin kuin ei oltaisikaan.

kaikki jatkuu kuitenkin

En ole aiemmin tullut ajatelleeksikaan, että olen määriteltävissä kokonaan musteläikkien, kaksiväristen palikoiden ja paperille asetellun grafiittipöyn avulla. Mutta psykologi keräsi kaiken kokoon näennäisen hallitusti ja siististi.
Minusta tuntuu että hän haravoi kotipihansa lehdet samalla tavoin. Pitkin ja luontevin, ulkomuistista kumpuavin vedoin.

Kolmessa tunnissa minun mieleni ja tunteeni olivat ohuessa nivaskassa, josta viisaat selvittävät suurimmat puutteeni ja näköjään myös sen, että hahmotan sanoja hyvin. Mitä sanojen hahmottaminen sitten ikinä tarkoittaakaan.

Kaikki puitin yhdessä ahdistavassa tuolien muodostamassa kuusikulmiossa. Minun roolissani hymähdeltiin muutamia sanoja, pelkkiä henkäyksiä, vain jotta ilma ympärillä liikkuisi edes hieman.

Vieläkään en tiedä kenestä ne paperit kertovat

vastapäivään, vastapäiviä

Viime viikon vietin keskellä espanjaksi kutsuttua salakieltä. Sain poimittua itsellenikin muutaman sanan, otteita mehupurkin kyljestä ja noista yleiskohteliaista hokemista, jotka katukauppias vaihtaa haukkumasanoihin nopeammin kuin asiakas ehtii selittää, ettei todella ole ostamassa mitään.

Pidän runomuotoisista muistiinpanoista. Tavoite ei ole täydellinen kokonaisuus vaan pienet otokset, lyyristä valokuvaa.
Siksi kirjoitin niitä myös matkallani:


Täältä ylhäältä katsottuna
suurkaupunkien keskipakoiset tiet
ovat kuin talviunille kerääntyvä
käärmeyhdyskunta


:::

Katolla kuivuvat lakanat -
vilkutus kohti suljettuja seiniä.
Luostari on kalkittu enkelinkaavuin


:::

Karppien pienet pyöreät suut
tavoittelemassa olematonta
läpi kalvomaisen pinnan


:::


Saapumisen onni turruttaa:
kukaan ei taputtanut lentäjille enää
paluumatkalla

Ja tänään lumi satoi ja suli samana päivänä - ilmeisesti vain syöksyäkseen katolta kaiken maallisuuden sekaan vähintään terrierin kokoisina nollakelihirviöinä. (Ja täysosumat merkitään muutamalla lauseella lehden syntymäilmoitusten viereen.)


Kuvat ovat Shaun Tanin kirjasta, sanattomasta, piirroksin etenevästä romaanista nimeltä The Arrival. Se on yksinkertaisesti kaunis, jotain mikä kannattaa hankkia tai edes lainata.

punasiirtymistä ei jälkeäkään

Aamun autiudessa katua ylittävät ihmiset, mustina varjoina epätasaisena vellovaa keltaisenharmaata -ikuista testikuvaa - vasten.
Hetken aikaa katu on tyhjä autoista, kaikki liike pakkautuu eläviin varjoihin, surullisen riippuvaisiin keinovalon keltaisista pilkahduksista.
Ilman valoa kontrasti kuolee, muodot häviävät.

Taiteilijan on täytynyt olla suuremman luokan surrealisti, omistaa mielipuolinen huumorintaju ja tukku pituussuunnassa kahtia leikattuja siveltimiä.
Siinä tapauksessa, osaavatko nuo kaikki satunnaisesti ohittamani ihmisetkin ihailla tätä, kuinka valokuvanomaisesti takaa tuleva valo paljastaa siluetit, aivan kuin ne olisi maalattu mustalla tussilla konseptiarkille?

(Tuskin huomaan tolpan päässä seisovan miehen muuttuvan sävyltään sallivan vihreäksi.)

Jos kävelen nopeasti, ehkä vielä ehdin ottaa paikkani kuvassa, sotkea jalkani samaan puoliksi kuivuneeseen maaliin. Parinsadan metrin päässä minäkin olen yksi noista varjoista, jotka vuorotellen imeytyvät pystyviivojen tuolle puolen.
Kenen vuoro nyt on katsella?

(Viime lauantai oli  se  päivä, jonka vietin hiljaisesti,

salaa melkein tyytyväisenä ikäni suurenneesta numerosta

tai ainakin siitä, ettei minulla ole tarvetta juhlistaa sitä.

Kerronpa kuitenkin.

Sain lahjaksi punaisen teepannun.

Ja yhden riippumattoman päivän junalippujen kera.)  

hämähäkinseitiksi säröilevä lasi

Leikitäänpä filosofialla:

Ilman tiedon ja tietämättömyyden tasapainoa ei voi syntyä kiinnostusta.
Kiinnostus ja tiedonhalu, uteliaisuus, liittyvät toisiinsa vaivattomasti, jolloin ne yleensä saavat aikaan onnea. Hämmentävän epäpuhdasta, ollakseen kuitenkaan vaikuttamatta sen laatuun.

Kuin katselisi säröilevää ikkunalasia.

Käytännölliseen puoleemme se vetoaa saaden tavoittelemaan parannusta, halua korjata ja nähdä pinta uudelleen kirurgisen puhtaana.
Esteettinen puoli nauttii säröjen muodostamasta verkostosta, sen kyvystä taittaa valoa tavalla, johon ehjä pinta ei pystyisi.

Se on välitila jossa ihminen joko työntää itseään tai tulee vedetyksi. Sillä ei oikeastaan ole väliä.

Onnellisen asiasta tekee se, että on niin vähän asioita jotka voi korjata lopullisesti, saada rikkoutuneena syntynyt täydellisen ehjäksi, koska lopullinen korjaaminen tarkoittaa myös mielenkiinnon loppua, siirtymistä alueelle jolla mieli, sellaisena kuin sen hahmotamme, on kykenemätön. Tylsistynyt.

Se ei tuota tarvitsemaansa ravintoa vaan enkelinhuulin puhalletun kuiskauksen:
"Sinä tiedät jo liikaa, liian hyvin. Sinunlaistesi on oikeus levätä ja tuomita muut. He eivät ole tehneet yhtä paljon kuin sinä!"

Sellainen lepo on itsepetosta.
(Tehävä on siis korjata, saamatta ikinä valmiiksi ja se on tarkoituskin?)

No, lopulta aurinko nousi

(tänään)
Istun yllättävän tyylikkäässä marimekon vanhassa miestenpaidassa, vieressäni kuppi vettä, (jonka kuumentaminen ja kuivatuilla lehdillä maustaminen on joskus ylivoimaista) tuijotan ikkunasta samalla kun nojatuolia peittävä rypistynyt viltti painaa selkää epätasaisina myttyinä.
Tahtoisin vain katsella.
Ainakin lintuparvet näyttävät kauniilta sitä tasaisenharmaata taustaa vasten, jonka tehtaan piippu hönkii ilmaan. Ainakin yksinäinen kaupunkikettu saa juosta joen jäällä iltaisin. Samalla kun minä tuskailen sisällä jääkylmää patteriani,
joka ei lämpenisi kunnon tulipalossakaan.

Tänään olen vain lukenut ja juuri nyt näen valkoiset seinätkin täynnä mustia rivejä.

(eilen)
Yhtä lukuunottamatta suoritettujen kokeiden kunniaksi vietin kaksi tuntia kirjakaupoissa, lupautuneena ostamaan itselleni mitä tahansa (jos se maksaa alle 30 euroa), mitä tahansa muutaman etusivun ja takakannen perusteella.
Viimeisestä kaupasta löysin etsimäni ja pari minuuttia sen jälkeen myöhästyin bussista kolmatta kertaa samana päivänä.

Epäilemättä osaan laskea kertoja, mutta juoksevien numeroiden seuraaminen tuottaa ongelmia. Kun liikkuu itse (mielessään, joskus mukaan on otettava tämä kaikki muukin), keskittyy vain yhteen liikkeeseen, ei liikkeeseen kännykän näytöllä tai viisareissa.
Sitä paitsi nekin alkavat aina alusta.
Kello on 23:50 ja Uusi Yritys alkaa noin kymmenen minuutin kuluttua.


(Blogger ei halua minun lisäävän yhtäkään kuvaa tänään. Alistun.)

bensiininkatku kirjakaupassa ja

Prologi
Kun olemassaolonsa sitominen uusiin kenkiin ei onnistu, on yritettävä jotakin luovempaa. En vain oikein saa kiinni siitä, mitä ja miten kirjoittaisin. Olen viimepäivinä koristellut paperia nimenomaan runoilla, ehkä niitä päätyy vielä tännekin. Jos uskallan. (vanhoja pidän huonoina ja pelkään etteivät nuo uudetkaan eroaisi niistä)

Luvut 1-56
Aamuhenkäysten hipoessa bussin ikkunoita, tarjoamatta happea kenellekään. Nousen ylös ja avonaisista ovista kompastun suoraan pakkasen syliin. Hengitän sisääni rautapölyä, puhallan ulos magnetisoituneita hiukkasia ja irrotan värejä sanoista. Kuten aina. Niin, ja kävelen liikaa kantapäilläni ja saan jalkapöydän luut säröilemään kuin vanha posliini.

Lumihiutaleet muodostuvat jäätyessään lian ympärille. Nekin satakymmensakaraiset tähdet jotka viattoman valkoisina sulavat lapasta vasten (ja ne kaikki ihmiset, joista edellinen kuvaus muistuttaa), jättävät jälkeensä korpinmustan nokihiukkasen ja likaista vettä.
Onni, että minun annetaan nähdä vain hiutaleet.
Onnetonta, etten tiedä mikä niistä tahtoo taivaalta käsin noeta verkkokalvoni.

Epilogi
Kamera hurisee hiljaa sylkiessään ulos kymmenettä kuvaa. Linssin läpi suodattunut tumma varjo aloittaa matkansa kohti kuvapaperin pintaa. Antaa odottaa itseään.

(Hei, en olekaan aiemmin nähnyt lukijapalkin näyttävän yli neljääkymmentä. Se on hyvä luku, melkein 42.)

And the Hippos Were Boiled in Their Tanks

 

Koulussa minulla on jatkuvasti tällainen olo.
Saatan koska tahansa kaatua, pudota suoraan lattian läpi kunnes vatsalaukkuni on kääntynyt 200 kertaa ympäri. Suljen silmät ja kieltäydyn katsomasta. (Luultavasti laskeutuisin jollekin kovalle, metallinmakuiselle ja märälle ja vetäisin keuhkoni täyteen luupölyä.)
En kaadu itse, minut työnnetään kumoon, minä olen uhri. Maailman säälittävin uhri, koska se nyt sattuu olemaan helpoin vaihtoehto.

Kotiin päästyäni olen aivan liian väsynyt tehdäkseni mitään, niin väsynyt että kadotan kaikki ideani ja tyhjenen tavalla, jota vielä loman aikana ei ollut olemassakaan. Ikävöin niitä olemattomia rutiineja. Jos idea tavoitti minut keskellä yötä, nousin ja aloin piirtää. Jos minua väsytti vielä keskipäivällä, minä vain nukuin tietämättä edes mikä viikonpäivä on.
Niin helppoa ja silti täysin mahdotonta.

Lopuksi kiitän tuhannesti sitä osaa aivoissani, joka saa ihastumaan ennen omaa syntymäänsä kuvattuihin salapoliisitarinoihin. (Jeremy Brett ja hänen Sherlock Holmesinsa)

Ei, en ole lukenut tuota otsikkoon nimensä lainannutta kirjaa, vaikka se varsin hienolta vaikuttaakin.

päiviä valoissa

Kankaanohuita rinnakkaistodellisuuksia on pingotettu huonetta ympäröivien kulta- ja metallineliöiden sisään.
Minua tuskastuttavat ihmiset, jotka seisovat taulujen edessä kuin omistaen ne ja minä tuskastutan heitä seisomalla omalla vuorollani kaksi kertaa kauemmin kuin kukaan muu, tutkimassa jokaista siveltimenvetoa.
Kuvittelen kankaan puoliksi värittömänä, luonnosten muodostamana hämähäkinseittinä. Nämä kuvat eivät ole vain ilmestyneet tänne, niidenkin takana on joku, kaikesta huolimatta pelkkä ihminen. Pinnan lisäksi minä haluaisin nähdä läpivalaisukuvan.

Vältän katsomista kirkkautta hohtaviin seiniin, vaaleaan lattiaan, kaikkein vähiten kylmiin kattolamppuihin. Maalausten välit kuljen putkinäköisenä, ainoastaan seuraavaa kohdetta tuijottaen. Ihan vain siksi, että muut katsojat todella osaavat pilata tunnelman, samoin liian valkoiset seinät ja verkkokalvoja nakertavat lamput. Tiedän, heidän mielestää värit pääsevät oikeuksiinsa vain kirurgisen puhdasta taustaa vasten asetettuina, mutta sisustuksessa on jotakin liian sairaalamaista. Haluaisin nähdä vain ja ainoastaan kuvat, koska nehän ovat ainoita joilla loppujen lopuksi on mitään väliä.

Kotiin tultuani tiputin vahingossa villapaitani napin glögikuppiin ja jatkoin olemattoman kuvittelua, yrittäen samaan aikaan jäljentää sitä paperille.

kiltit lapset

"Pitääkö mun syödä aamupala?" kysyy siskoni ja tunnen kuinka minut vedetään siivilän läpi. Se tekee olemisesta kylmää ja jättää mukavat puheenaiheet rautaverkon toiselle puolen. Jäljellä on niitä yksiulotteisia aiheita joita liimaillaan ihmisten välille kuin postimerkkejä. Tärkeintä, että tulee sanottua jotain.

Minä en tiedä, mitä sisko oikein ajattelee. Hän ei halua enää juuri koskaan olla kanssani kahden kesken. Jos me olemme samassa tilassa, hän myötäilee kaikkia vastauksiani kuin robotti ja lopulta vetäytyy pois.
Tahtomattani minäkin reagoin vetäytymällä, yritän hankkiutua eroon jännitteistä mutta ne ovat aina, aina kun mekin olemme.

Minä vihaan itseni syyttämistä, mutta tunuu että vika on juuri minussa.
Olin etäällä, sisällä omassa pikku kaleidoskoopissani, juuri sinä ratkaisevana hetkenä. Hän alkoi tulla murrosikään ja kun minä seuraavan kerran kurkistin ulos itsestäni, hän oli jo muuttunut.
Minä toivon ettei hän ottaisi mallia minusta, mutta näen siitä jo nyt liikaa merkkejä. Ja mikä pahinta, juuri kun kuvittelin pääseväni eroon.

Äiti on aina kehunut, kuinka hyvin hänen tyttönsä tulevat keskenään toimeen. Ei tukasta vetämistä, riitoja, ilman lupaa lainattuja tavaroita tai mykkäkoulua. Minulla on asiasta oma käsitykseni ja se alkaa tuntua entistä todellisemmalta.
Me vain emme koskaan olleet tarpeeksi läheisiä tapellaksemme.

jos ihmiset eivät olisi keksineet aikaa, tämä ei olisi erikoinen päivä

Hyvää uutta vuotta, erityisesti niille, jotka (kuten minä) viettivät sen kotona teetä juoden samalla kun muut olivat juhlimassa. Uskoa niille, jotka pelkäävät sitä. Toivoa. Ehkä (kliseisiin sortuen) hiukan keijupölyäkin.
Minun uuden vuoden lupaukseni on lyhyt, muttei yksinkertainen:

Löytää.