On pahempiakin vankiloita kuin sanat

Päiviä hukkuneena tarinoihin ja niiden epätoivoiseen tavoitteluun. Kirjaan, jota olen lukenut nopeammin kuin ikinä mitään.
Olen onnistunut melkein. Pieni aika jona mieleeni ei tule ollenkaan ahdistavaa ajatusta ruoasta tai liikunnasta. Olen yrittänyt roikkua siinä kiinni ja pelännyt että se mahdollisuus luiskahtaa kokonaan käsistäni ellen nyt saa sitä.
Minua on pelottanut avata tietokone, vilkaistakaan televisiota, tehdä kaikkea mikä voisi muistuttaa minua siitä liikaa.
Ulkona en ole käynyt kuin yksinäisillä kävelyillä, siihen aikaan kun katulamput syttyvät tähdiksi niiden tähtien tilalle jotka eivät enää erotu sumuverhon läpi. Niin, ja ojentamassa jouluporkkanoita pörröisen talvikarvansa kasvattaneelle ponilleni kaiken sen pumpulin keskellä.
(Vaikkei se poni oikeasti ole minun omani, mutta se voisi olla)

On epäreilua, että unohtamisen vapauden ymmärtää vasta kun ne tavanomaisiksi jääneet ajatukset ottavat taas vallan, eikä niitä voi enää tietoisesti häätää pois. Niin kuin ei voi päättää mitä unta näkee tai kehen törmää kadulla.

Joulu oli siedettävämpi kuin odotin. Sain lahjoja joita toivoinkin. Ainoastaan karamellirasian kohdalla pala nousi kurkkuun. Huomasin etten ollut sittenkään unohtanut.
Tämänkin vaikeuden vältin avaamalla rasian pöydälle ja julistamalla että niitä saa vapaasti syödä. Ja minun ei tarvinnut taaskaan muuta kuin totella pientä ääntä joka ei ole minun.
Voisinko edes tehdä asioita tämän helpommaksi itselleni?
Epäilen että ne ovat välillä aivan liian helppoja.

Ostin vihdoin vyön näihin farkkuihin jotka pysyivät ennen ylhäällä ilman sitäkin. Äiti sanoo että ne ovat varmaan vain venyneet käytössä, ja että pesu voisi vähän kutistaa niitä.
Minun on nykyään helpompi ymmärtää se että ihminen osaa nähdä vain sen mitä haluaakin nähdä.

(Kun kävelyltä tullessani mietin taas miten paljon pidempi matka minun olisi pitänyt kävellä siinä viimassa, ja miten vähän olen muutenkin  kuluttanut, syömiseen nähden, riutumiseen nähden, olin melko varma että se oli väärin.)

Joten minä pärjään kyllä.

(Lainasin otsikon kirjasta 'Tuulen varjo', ja kerron sen nyt kaiken varalta mikäli sillä on jotain merkitystä.)

del Mar

del Mar tarkoittaa jotakin meren rannalla. Se ei liity mihinkään, mutta se kuulostaa kauniilta.

Ja välillä minua melkein hävettää.
Muilla on kerrottavanaan mielenkiintoiset ihmissuhteensa, keskustelut jotka on käyty junaa odotellessa tai koulun käytävällä. Jotkut kertovat vain diagnooseistaan, oireistaan ja lääkkeistään. Satunnaisista onnistumisista ja monista epäonnistumisista.
Minä taas en osaa kertoa enempää kuin itsestäni ja pienestä maailmastani joka herää henkiin jokaisesta yksinäisestä varjosta silmäkulmassa.
Niistä tauluista jotka heräävät liikkumaan, hahmoista seinällä.

Tänään palaan kaupungilta mukanani paita, vyö ja huivi jotka sopivat yhteen oikein hyvin. Paidassa on juuri sopivasti punaista jotta se näyttää lämpimältä, muttei kuitenkaan liian jouluiselta.
Tunnen hetken että olen ihan samanlainen kuin ne muut ikäiseni jotka heiluvat kaupoissa ystäviensä kanssa.
Olenhan minä, jos laittaa miinusmerkin sen ystävän eteen.

"Mummu soitti ettei sinne voikaan tulla jouluksi, se on niin huonossa kunnossa."
Vaatekassi roikkuu kädessäni ja minä seison vieläkin eteisessä takki päällä.
Näinkö tässä kävi? Joulu vietetään siis kaiken kukkuraksi kotona. Minä en halua mitään jouluista koristeita, en jouluruokaa. Varsinkaan kotona. En missään.
En ainakaan kotona. Kotona ei voi hukuttautua väenpaljouteen, silloin on paljaana.
En halua mitään joulua.

Ja vasta myöhemmin huomaan itsekkyyteni. Eikö pitäisi olla enemmän huolissaan siitä että isoäiti on on sairaana, kuin murehtia siitä missä joutuu virumaan joulunsa?

Miksen voisi olla vähemmän itsekäs? Häpeän tätä itsekseni, mikä on pahempi kuin hävetä muiden takia.

Sinisellä musteella vedetyt viivat jotka halkovat aavikkoa

Rumat, sinertävät sormet joissa nivel on paksuin kohta. Kynnet valkopilkkuiset, eikä se ole kynsilakkaa. Siksi vihaan ihmisten kättelemistä. Kyllä minä jo tiedän että käteni ovat kylmät, tiedän miksi.

"Sekin näytti ihan joltain anorektikolta."
Niin isä kommentoi päivystyksen ovesta sisään kävellyttä tyttöä. Se puhuu sekavia, sen meikit ovat levinneet ja hiukset sotkussa. Se on hoikka ja huumeissa. Sen näkee kuka tahansa.
Jostain syystä minua vain ei pelota tuijottaa takaisin.

Tytön seurassa oleva poika valittaa, ettei limsa-automaatti ole toiminut ainakaan kuukauteen. Ilmeisesti vakioasiakkaita, ajattelen, ja hymyilen itsekseni tietämättä oikein miksi.
Minäkin olin siellä jo toista iltaa peräkkäin ja päivät ovat menneet uuden allergiakohtauksen pelossa. Entä jos ne vain eivät lopu, eikä kukaan enää tiedä mistä pilleristä ne oikein johtuvat? Sanoinhan jo että olen vainoharhainen.

Laskutoimituksen jälkeen todistuksen keskiarvoksi selviää 9,3. Oliko se sen arvoista, en tiedä. En oikein osaa olla iloinenkaan, mutta tiedän että huonommasta olisin vain ahdistunut.
Minä käytin pikkulapsenakin tunteja järjestellessäni lelujani mahdollisimman suoraan riviin. Valitettavasti tämä taipumus juurikaan näy huoneessani tai kirjoituspöydälläni.

Olen ajatellut, että tänään sitoudun syömään välipalaa, pystyn kyllä kun päätän tarpeeksi lujasti. Haluan että jäsenissäni kiertää taas veri. Vaikka joskus minä pidänkin kylmistä käsistäni.

Tämän hetken paras joululaulu:

Ja pidän myös kuvasta.

Lausumatta jääneet

Satuin huomaamaan miten hitaasti nykyään päivittelen tätä blogia. Se johtuu siitä, etten yritä pakottaa itseäni kirjoittamaan, tai ainakin se on minun tavoitteeni.
Ja myös siitä, että päivät ovat taas luisumassa takaisin niille robottimaisille raiteilleen. Syömisiä tarkkaillaan taas enemmän, nyt kun paino oli tippunut yli kolme kiloa epäinhimillisen pienessä ajassa. Nyt se oli korjaantunut vähän, mutta vain vähän.
Ja neljä kiloa kuulostaa uskomattomalta, täysin uskomattomalta. Niin paljon, ja vielä ylöspäin.

Mutta nämä samat asiat voisitte lukea kenen tahansa muun syömishäiriöisen blogista.
Nyt näette miksen ole kirjoittanut kovin usein.

Äiti käyttää sairaudesta rumaa nimeä anoreksia, mutta mä pidän enemmän syömishäiriöstä koska se ei ole niin ennakkoluulojen ympäröimä käsite. Ja jossain tiedoissanikin kuulemma lukee epätyypillinen syömishäiriö.
Valitettavasti tämä ei kuitenkaan ole ensimmäinen kerta kun hän vääristelee asioita näin.

Eilen yöllä kahdentoista aikoihin vietin aikaani sängyn sijaan päivystyksellä, ja ihan syystä. Senkin jälkeen valvoin vielä pitkään koska minua pelotti nukahtaa. Entä jos nielu turpoaisi äkkiä umpeen ja tukehtuisin nukkuessani?
Olen niin täysin, täysin vainoharhainen.
Elossa minä näytän edelleen olevan.

"Anoreksialääkärillä", kuten äiti sitä rumasti nimittää, nainen ei tahdo uskoa etten oikeasti tiedä mistä käsivarren naarmut ovat tulleet. Näen sen ilmeestä että se uskoo minun kynsineen itse itseäni täysin tarkoituksella, ja sen minä otan loukkauksena.
Olen vihainen ja loukkaantunut, mutta taas kerran olen sitä vain sisäänpäin.
Ulospäin minä kerron rauhallisesti etten todellakaan tiedä jälkien alkuperää. Nielen kyyneleeni. Vastaan rauhallisesti, etten usko pystyväni kertomaan siitä miksi syöminen on taas takkuillut. Sanon että puhun siitä mielummin terapeutin kanssa.
Nielen pienen valkoisen valheen.

Mikä minussa estää puhumasta ongelmistani ammatti-ihmisille? En usko että suun avaaminen voisi ainakaan pahentaa tilannetta, terveellä järjellä ajateltuna.
Terve järki vain tuntuu olevan vähän liian harvoin läsnä näissä asioissa. Se on totta.

Joulu lähestyy vähän liiankin nopeasti. En ole koristellut huonettani tai mitään muutakaan millään tavoin. Olen antanut yhden joululahjan. Lähettänyt kolme korttia. Saanut yhden lahjan ja kaksi korttia.
Tämän enempää minä en saa itseäni joulutunnelmaan vaikka kuinka yrittäisin.
Mutta se pieni lapsi herää siitä huolimatta joka aamu vain avatakseen joulukalenterinsa, sellaisen jossa ei ole suklaata.

Olen kuunnellut Hurtsia, enemmän kuin edes pitäisi jaksaa.
Väsyttää, muttei unikaan tule. Laitan tämänkin lääkkeiden syyksi.
En voi muuta kuin uppoutua Tuulen varjoon, palata Barcelonan kaduille.

Vika on siinä että romutan unelmiani nopeammin kuin ehdin keksiä uusia.

Oikeilla enkeleillä ei ole siipiä, eikä sädekehää hiuksillaan.

Rakastan kertoa tarinoita niistä, joita en ikinä tule tapaamaan. Välillä tuntuu, että tunnen heidät paljon paremmin kuin ne, jotka olen oikeasti tavannut.

Hän istui usein asuntonsa ikkunan takana ja katseli alas kadulle.
Siinä asunnossa kerrottiin paljon tarinoita.
Ikkuna kertoi tarinaa sadepisaroista, jotka olivat tömähdelleet sen pintaan suurena joukkona, ja auringosta joka oli kuivattanut ne hetkessä pois, jättäen ikkunalasiin nuhruisia pilkkuja kohdille joissa vesi oli koskettanut lasia.
Tuolit kertoivat tarinaa pojasta joka oli niiden aiemmassa kodissa istunut aina hieman tuolin vasemmalla reunalla lukiessaan pitkiä latinankielisiä tekstejä kotiopettajattarelleen, joka ei jaksanut aina ottaa esille valkoista liinaansa vaikka sitä olisi tarvittu mustepisaroiden pyyhkimiseen. Nyt pisarat olivat enää haalistuneita tahroja tuolin pinnassa.
Pöytä, pieni ja metallijalkainen kapistus. Se taas kertoi tarinaa viidettä vuotta vankilassa istuneesta miehestä, joka oli syövyttänyt kaikki vihansa ja katumuksensa ja puutteensa pöydän pintaan milloin permanenttitussilla, milloin jollakin joka oli tarpeeksi terävä kaivertamiseen. Tarina ei kerro, mikä tuo terävä esine oli, sillä vankiloissa tuskin yleensä sallitaan sellaisia vankien käsiin.
Käsinkaiverrettu puinen kissahahmo taas kertoi kaikessa yksinkertaisuudessaan tarinaa eräistä myöhäissyksyn markkinoista ja taitavasta käsityöläisnaisesta, joka hankki suurimman osan pienistä tuloistaan myymällä noita puuhahmoja.

Hänellä joka istui ikkunassa, ei ollut itsellään kummoistakaan tarinaa kerrottavanaan. Siitä syystä hän oli hankkinut itselleen kaikki nämä tavarat, sillä ne jollain tavalla täydensivät hänen omaa tarinattomuuttaan.
Hänen tyhjänpäiväisestä tarinastaan suurin osa keskittyi tähän huoneistoon, tarkemmin sanottuna sen ikkunaan ja ikkunalaudalle jolla hän istui.

Päivästä toiseen hän katseli ala kadulle, ja hymyili aina kun joku vilkaisi ylöspäin ja huomasi hänet. Hän olisi halunnut tutustua näihin ihmisiin paremmin.
Eihän ihminen, joka malttoi ahtaassa väentungoksessakin kohottaa katseensa kohti taivasta, voinut olla kovin epämiellyttävä persoona.
Hän oli kuitenkin liian kiinni tässä asunnossaan, ikkunalaudassaan ja ikkunassaan jotta olisi voinut laskeutua alas muiden joukkoon.

Hän kävi ulkona varsin harvoin, ja noinakin kertoina se saattoi johtua vain kahdesta syystä.
Jos hän kävi ulkona päiväsaikaan, mikä oli vielä harvinaisempaa kuin toinen vaihtoehto, se johtui siitä että hän oli tuntenut itsensä nälkäiseksi ja sattunut saamaan käsiinsä hieman ylimääräistä rahaa.
Toinen vaihtoehto oli käydä ulkona yöaikaan, mikä oli hänelle tavallisempaa.
Sitä sattui aina silloin kun pienet, jauhein täytetyt pussit olivat tyhjenneet ja vieroitusoireet alkoivat käydä sietämättömiksi.
Silloin hän lähti yön turvin hakemaan seuraavia annoksiaan. Se tuli kalliiksi, mutta onneksi jauhe tyynnytti nälän ja muut haitalliset tarpeet jotka olisivat muuten syöneet hänen varojaan joka päivä.

Hän oli huomannut ettei noiden ihmejauheiden myyjä enää ilahtunut yhtä paljon kuin ennen nähdessään hänet ovellaan.
Myyjä näytti enemmänkin surkealta, ehkä hän näki että oli menettämässä parasta ja pitkäaikaisinta asiakastaan kuolemalle itselleen.
Se ei ollut kovin erikoista siinä paikassa ja niiden ihmisten keskuudessa, mutta huumeetkaan eivät aina turruttaneet niin kovasti että olisi täysin tyynin mielin osannut katsoa tuota hidasta kuolemaa.
Hän antoi rahat, sai suuret määrät tarvitsemiaan aineita, eikä koskaan kertonut mistä oli rahat hankkinut. Sitten hän lähti ja palasi asuntoonsa, ikkunansa ääreen.
Antoi asunnon ja tavaroiden jatkaa hiljaisia tarinoitaan, vaikkakin oli kuullut osan niistä aivan liian monta kertaa.

Hän oli varma että kun tämä talo joskus saisi purkumääräyksensä, hänet löydettäisiin enemmän tai vähemmän muumioituneena sen ikkunan vierestä. Sillä ei kuitenkaan ollut mitään väliä hänen mielestään, sillä se tuntui niin väistämättömältä ja ehdottomalta. Ja väistämättömään ja ehdottomaan oli parasta suhtautua rauhallisin mielin.
Hän oli tottunut tähän elämäänsä eikä osannut enää toivoa eikä muistaa muuta. Unohdus on kuin siunaus, hän ajatteli, ja osui siinä täysin oikeaan.
Ainoa tapa jolla kohtaloaan voisi vielä muuttaa, olisi avata ikkuna juuri ennen kuolemaansa. Silloin varikset ja muut linnut saisivat hänet ennen muumioitumista. Eihän sekään olisi kovin kaunis loppu, vaikka sekin riippuu vain siitä miten kauneuden käsittää.

Siitä huolimatta hän tunsi ikkunansa viileän pinnan ja nukkaantuneen paitansa lisäksi ympärillään jotain muutakin. Se ei ehkä näkynyt ulospäin, mutta hän tunsi onnen.
Tämä oli hänen onnensa.
Ja vaikkei kukaan ollut koskaan sitä hänelle sanonut, vaikkei kukaan koskaan ollut edes huomannut sitä, hän oli enkeli.

Tuoli aloitteli taas kertomustaan opettajattaresta jonka sormet olivat maanneet sen selkänojalla pienen pojan lukiessa kirjaansa.

in the pouring rain

Eikä ole enää muuta mahdollisuutta kuin isua lattialle ja painaa pää tiukasti kiinni polviin.

Ja ajatella: "Mä en ole täällä. En tiedä missä mä oon, mutta mä en ole täällä."

Olen taas viikon verran valunut hieman alaspäin. Päivä päivältä. Kun oikein miettii, osaan ajoittaa tämän laskun alun jo viime kuun loppuun. Silloin aloin vähän pienentää annoksia. Taas.
Nyt en enää ole syönyt viikkoon lounasta. Sen on korvannut nyrkillinen vihreää salaattia ja vettä.
Aamuisin puolet puuroannoksesta, jos sitäkään. Mandariineja, teetä. Porkkanoita.
En halua puhua siitä sen tarkemmin.
Tänään sain ensimmäistä kertaa syötyä kunnon päivällisen ilman että mitään hukkui roskiksen syövereihin siisteiksi paperipalloiksi naamioituneena. Kukaan ei voi arvatakaan mikä synti niiden käsipaperien sisälle on piilotettu.

Heti syömishetkellä se ei aiheuttanut oikein mitään tunteita.
Vasta nyt tätä kirjoittaessani, mieleen alkaa uudelleen muodostua kuva siitä kamalasta hiilihydraattivuoresta ja jauhelihakastikkeen kovista rasvoista. Ihan varmasti kamalasti kaloreita.
Tänä iltana pakolliseksi aktiviteetiksi muodostunut lihaskuntoharjoitus on pakko tehdä läpi vaikka jalat olisivat kuinka turtuneet askelkyykyistä. Jos meinaan kaatua niin sitten otan vain tukea jostain.
Ei se niin vaikeaa ole, ja kyllä kivun voi kestää. Ja uupumuksen.

Minua pelottaa joulu. Joulu kaikkine ruokineen ja herkkuineen ja istumisineen.
Onneksi en ole ikinä ollut jouluruokien ystävä, joten pientä annosta voisi ehkäpä selittää sillä. Mutta ne joulutortut ja piparit...
Pelottaa.

ps. Vihaan sitä kun talvella iho kuivuu ja hilseilee vaikka kuinka yrittäisi kosteuttaa. Niin, ja Hurts tekee oikeastaan ihan hyvää musiikkia.

Jos aika olisi kaikki mitä omistan

En oikein tiedä miten minun pitäisi kirjoittaa saadakseni ajatukseni ulos kaikkein sileimpiä hiekkateitä pitkin. Sileät tiet ovat kaikkein helpoimpia.
Se johtuu siitä että isot kivet voivat raapia jalkoja, ja umpeenkasvaneen polun heinikosta hyppii solkenaan punkkeja joiden hampaat uppoavat paljaisiin nilkkoihin ja sääriin.
Ne eivät päästä kulkemaan ehjin jaloin koska matkan varrelle jää aina nahanriekaleita ja lihakimpaleita.
Ja mukana kulkeutuu pieniä mustia loisia.
Vaikka kyllähän sekin ruoho kutittelee jalkoja.

Sinertäviä kissoja kaislikossa.
Niillä on monta valheen ja salaisuuden sekasotkua kerrottavanaan. Ne heilauttavat häntäänsä kuin kutsuksi, istuen sitten odottamaan. Ne katsovat sinertävillä silmillään.
Ja jotkut jäävät kuuntelemaan. Joskus.
Minä jäin kuuntelemaan. Se kissa oli isotassuisin ja sen hännänpää oli valkoinen. Toinen korva roikkui  toista alempana ja viiksistä puolet oli katkeillut.
Se kissa oli kertonut salaisuutensa monille muille ennen minua. Se oli taistellut paikastaan.
Minä silitin sinertävää turkkia ja se kietoi häntänsä harteilleni ennen kuin alkoi kertoa.
Se kertoi.
Kertoi.
Enkä ole vieläkään varma pitäisikö minun uskoa.
Saako kaislikkojen sinertäviä kissoja uskoa? Voiko sellaiseen luottaa jolla on isot tassut ja valkoinen hännänpää?
Tänään minä olen luottanut siihen neljä kertaa.
Minä pelkään, sillä jos lopetan uskomisen, se ei ehkä enää anna minun silittää. Se ei ehkä enää kiedo häntäänsä harteilleni.
Sen turkki on pehmein kaikista.

Q.

Ja niin elämä vilahtaa silmieni edestä... Ei vaan, se olikin pelkkä bussi.
Linja-auton numero ilkkuu vielä hetken ennen kuin katoaa mäen taakse, osoittaakseen että se oli juuri se auto johon minun piti ehtiä.
Ja minähän ehdin, mutten kai ollut aivan sellainen jonka voisi huolia matkustajakseen.
Jouduin sitten kävelemään pitkän matkan pakkasessa ja tuulessa.
Muttei se enää ärsytä. Olen jo unohtanut koko jutun. Yleisen talvimasennuksen nimissä tämäkin vastoinkäyminen oli kuitenkin mainittava.

Voi, minun tekisi mieli kirjoittaa tähän jotain kaunista tästä päivästä, tai ihan mistä vain. Mikseivät ohi ajavat bussit, poliklinikka tai koulun käytävät voisi olla kauniita asioita?

Siksi minä lainaan tähän jotain mitä pidän kauniina, jotain jonka joku muu kirjoitti.

"Hän luovutti tytön minulle kuin armonlahjan, uhrin. Muistan vielä räiskyvän vihreän puutarhan, kaupungin huminan, maanpintaa viistävän linnun, koiran yliluonnollisen ulvonnan.

Kaiken sen minä muistan.

Ja maata kauhovat käteni.

Vielä tänäkin päivänä voisin piirtää sen kaiken paperille."

-Enrique Moriel  (Kirjasta Ajattoman kaupungin varjot)

(Kyllä, luen sitä edelleen. Minä olen hidas lukemaan. Se ehkä selittyy sillä että luen kaiken hyvin tarkkaan, mietin kaikkea mitä luen. Tai sitten sen takana ei ole mitään tuollaista.
Mutta ainakin kuvittelen miettiväni.)

Lumi on hieman liian kylmää näin talvisin

Näin unta jossa minut jätettiin yksin metsän keskelle, paikkaan jossa ilma oli paksunaan vihreää kaasua. Se kaasu oli niin paksua että tuuli kulki kävelyvauhtia. Se oli ahdistavin uni vähään aikaan.
Siellä olin vain minä ja autiotalo jonka verhot liehuivat hitaasti, ja joka paikkaan tunkeva kaasu.
Onneksi minä heräsin.

Aina herääminen ei vain onnistu.
Täällä voi kyllä nukahtaa, muttei ikinä herätä. Se on yksi maailman mielenkiintoisista epäkohdista.
Jos joku sattuukin heräämään, takaisin nukahtaminen on enää vain mahdotonta. Tai sitten hereillä olleet eivät ole ikinä kertoneet meille siitä.

Ehkä heränneet ovat niitä selittämättömästi hävinneitä ihmisiä, jotka katoavat kuin tuhka tuuleen liikkuvista autoista ja lukituista taloista, mutta sitä ei kukaan tiedä sillä me nukumme emmekä saa herätä. Emme ainakaan täällä.


Tänään ulko-oven vierellä tuoksui vanhan rouvan hajuvesi. Sellainen jota ruiskitaan ensin kaulalle, ja sitten vielä vessaa koristavalle tuoksuenkelille, jonka käsivarret ovat pehmoiset ja täytetyt.
Se tuoksu on kaikesta huolimatta turvallinen, sillä minä tunnen sellaisen rouvan.

Haluaisin oman kissanpennun.

Opettajan mielestä kirjoitukseni kreikan mytologiasta oli hyvä. Minusta se oli ontuva ja kiireesti väkerretty, mitä se kyllä olikin, muttei sen olisi tarvinnut siltä näyttää.
Mutta se oli hyvä muiden töihin verrattuna. Paremmuudentunne tuntuu välillä hyvältä.

Join pelkkää vettä, kun muut söivät lounastaan. Se ei tuntunut miltään.

Aikaa menneen ajan jälkeen, eli lyhemmin: Nyt.

Se on kai jonkinlainen klisee.
Kun joulun alla, lumisateessa, eksytään kirkkoon. Lämmittelemään, tai muuten vain katselemaan paikkoja.
Tänään minulle kävi niin, enkä näyttänyt olevan ainoa.

Keskikäytävällä seisoessa tulee kummallinen olo, kun katsoo koko korkeaa, koristeellista rakennelmaa. Ei sillä että olisin koskaan osannut olla kovin uskonnollinen, jätin rippikoulunkin väliin.
Mutta se, kun näkee miten suuren rakennelman ihmiset ovat tehneet jollekin, jota ei ole mitenkään konkreettisesti olemassa.
Jotkut ovat pystyttäneet suuren kivisen korun keskelle kaupunkia vain koska uskovat. Koska haluavat niin kovasti miellyttää jotain ylempää tahoa joka ei ole antanut itsestään mitään varmaa todistetta.
En oleta, että kaikki kirkkoa rakentaneet olisivat olleet uskovaisia, mutta jotkut olivat ja siksi se on rakennettu.
Koko juttu on jotenkin kummallinen, ja samalla hieman kiehtova.

Mutta samalla tuntuu, ettei koko rakennusta pitäisi olla enää olemassa.
Tietysti se on historiallinen paikka, ei sitä kuulu poiskaan jyrätä. Mutta se minkä takia kirkko on alunperin rakennettu, alkaa olla jo kuollut pois ihmisten mielistä.
Aika jyrää sitä alleen pahemman kerran.
Kristinusko tuntuu enää elävän vain joidenkin nunnien ja munkkien ajatuksissa, ja niissäkin vain juuri ja juuri.
Nykyään koko juttu on kuin joulupukki, ei kukaan siihen enää usko, mutta silti joka joulu jonkun on pukeuduttava ja uskoteltava olevansa viisisataa vuotta vanha lahjasampo.
Ja niin kaikki ehtoolliset, siunaukset ja rukoukset joita kirkoissa toimitetaan, alkavat tuntua pelkältä väkinäiseltä yritykseltä pitää jokin mennyt edelleen läsnä. Mutta se mennyt, eli todellinen ajatus joka niissä alunperin oli, on jo kulunut pois eikä sitä voi pelastaa.
Koko kirkostaeroamisjupakka, jota seurasin puolella korvalla satunnaisista uutispätkistä, oli ihan odotettavissa, mikäli sitä osasi odottaa. Ja syy siihen on juuri tämä.

Näin minä ajattelin, kun kävelin ristein koristellussa talossa.

Ajattelu on pahin pakkoliike

Yhtä soutamista ja huopaamista, taas.
Vaa'an lukemat ovat vakaasti laskemassa sinne mistä lähdettiinkin ja yritän uskotella itselleni, ettei se minuun vaikuta mitenkään. Että minä en tunne itseäni sen enempää turhautuneeksi, helpottuneeksi kuin surulliseksikaan.
Turhaan ne siellä painokäyrien toisella puolen yrittävät näyttää olevansa huolissaan, se on vain niiden työtä. Minä olen ihan kunnossa, mitä paino nyt vähän heittelee. Ei sillä ole väliä, niin se tekee kaikilla.

Ja taas huomaan kirjoittavani tästä samasta aiheesta, vaikka tosiasiassa minulle on tapahtunut paljon muutakin.
Minun mittakaavassani paljon on suunnilleen tämän verran:

Olin elokuvissa, omanikäiseni ihmisen kanssa. Se on epätavallista minulle.
Jos elokuviin menen, olen siellä yleensä isäni kanssa. Meillä on usein samanlainen maku elokuvien suhteen, ja tosiasia on oikeastaan se, etten minä tiedä ketään muutakaan jonka voisin pyytää mukaan.
Mutta tällä kertaa hän pyysikin minua ja olin siitä iloinen.
En omista pienintäkään käsitystä siitä, millaista seuraa olen muiden silmissä, joten olin koko ajan melkein varuillani.
Ehkä juuri sen takia yleensä välttelen näitä tilanteita. On rasittavaa kun on pakko miettiä koko ajan miltä näyttää ja miltä kuulostaa. Eikä sille ihan totta voi mitään.

Sain vihdoin aloittaa joulukalenterin luukkujen avaamisen. Kunhan niissä ei ole mitään syötävää, suhtaudun niihin melkein yhtä innokkaasti kuin pienempänäkin. Vaikea vieläkään ymmärtää ihmisiä, jotka sanovat etteivät tarvitse tai halua joulukalenteria.

Olin myös kampaajalla, tänään. Kulmakarvat näkyvät taas otsatukan alta ja toivottavasti se on parempi näin. Niin minä ainakin uskallan ajatella.
Tähän samaan letkaan voisi myös mainita sen, miten juuri löysin suunnittelijan, joka suunnittelee hyvin kauniita koruja jotka ovat aivan yhtä kalliita kuin kauniitakin.

Terveystiedon tunnilla ahdistun, kun jalkapalloilijapojat kertovat lähes jokapäiväisistä kahden tunnin treeneistään. Minä en liiku lähellekään niin paljoa, ja vaikka se on ihan ymmärrettävää liikuntakiellon huomioonottaen, se antaa silti mainion pohjan pienelle ahdistukselle.
Kyllähän minäkin haluaisin, mutta vielä se ei onnistu. Eikä näillä näkymin vielä pitkään aikaan.

Minä saan harrastaa viikon aikana vain yhtä urheilulajia, kerran viikossa, tunnin.
Luultavasti siksi että se on ehdottomasti tärkein harrastukseni, ja pitkäaikaisin myös. Ja sanotaanhan että eläinten seura on terapeuttistakin. (Ja nyt jotkut osaavatkin jo päätellä kyseisen lajin)
Toisaalta se on sallittua ehkä siksi että se on näköjään helppo tapa harjoittaa hienoista kiristystä. Jos paino ei mene hyvään suuntaan, uhataan tämänkin harrastuksen lopettamisella. Vaikka välillä sekään ei tunnu pantilta eikä miltään. Mitä nyt yhdestä harrastuksesta, kunhan saan elää tässä pienessä kuplassani. Niinpä niin.

On vaikea olla ajattelematta, miten paljon helpompaa olisi, kun minut jätettäisiin vain kerralla rauhaan. Järki kyllä osaa sanoa, ettei se olisi minun kannaltani paras vaihtoehto, mutta en vain osaa lakata ajattelemasta.

Jos joku kysyisi, kertoisin kyllä

Jonakin kesänä keinuin ystäväni kanssa keinulaudalla, silloin kun molemmat olivat jo isoja tokaluokkalaisia.

Ystävän mielestä se oli ehdottomasti koko pihan hauskin asia, ja minä suostuin aina, vaikken pitänyt keinulaudasta.

Ja oli minulla siihen syykin, vaikka olin hiljaa.

Kun kumpikin vain istui, lauta keinahti auttamatta minun suuntaani ja ystäväni nousi korkealle ilmaan.

Ehkä minua harmitti.

Vaikka olin 10 senttiä pidempi. Ja painavampi.

Seuraavana vuonna, kesäleirillä, uusi kaveri kysyi syönkö minä joka aamu paljon puuroa. En minä syönyt puuroa, ja hän hämmästyi sitä.

Ala-asteen leirikoulussa katsottiin kenen selkäranka tuntuu parhaiten ihon läpi.

Hävisin.

Joskus viidennen luokan alussa terveydenhoitaja totesi, että vaikka tässä iässä paino nouseekin, minun on syytä tarkkailla sitä.

Ystävälleni hän sanoi tämän olevan hieman normaalipainon alarajoilla, käski syömään vähän enemmän.

Minä olin niin erilainen kuin silloinen ystäväni joka käytti kauniita mekkoja aina kesäisin. Ehkäpä minä vain olin jotenkin huonompi. Ehkä. Ei sitä kukaan suoraan sanonut.

"Läski!"

Vaikka sama poika huusi samaa jokaiselle vastaan tulevalle ihmiselle, välittämättä oliko tämä kaveri vai ei, se tuntui jotenkin erityisesti koskevan juuri minua. Niin minä vain ajattelin.

Sitten tuli yläaste ja niin paljon uusia asioita ja ihmisiä joiden keskelle en vain tuntunut sopivan.

Minä päätin että halusin itsekin olla uusi. 

Uskoin, toivoin ja halusin olla kerrankin se, joka nousee keinulaudalla ylemmäs.

Ja nyt en saa olla edes sitä.



Jos elämä kerran on kaunista, miksi siitä sitten on muistutettava niin usein?