piikkiturkkisia perhosentoukkia

Sain tänään lähetteen (psykofyysiseen) fysioterapiaan.
Terapeutti sanoi viimeinkin ääneen olevansa turhautunut siitä, ettei kumpikaan tunnu saavan mitään irti pelkästä puhumisesta ja että osittain sen takia koko hoito junnaa paikoillaan.
En ollut kovin yllättynyt. Se on oikeastaan aina ollut niin, minun ajatukseni tulevat luontevasti ulos joko paperille tai sitten ei millekään. Ajatuksista tai varsinkinkaan tunteista puhuminen ei ole luontevaa, vaan vaikeaa ja vierasta.

Terapeutti huomautti myös siitä, kuinka usein kerron asioiden olevan hienosti vaikka vaaka kertoisi jotakin muuta.
Mutta minun ongelmani ei ole valehteleminen vaan puhumatta jättäminen. Sisäinen sensuuri, joka ei halua päästää läpi niitä huonoimpia asioita joista saattaisi olla vaikea puhua. Ja itkemistä vältän viimeiseen asti.

Fysioterapiakin mietityttää. Olen niitä, joille vähintään sentin turvaväli muihin ihmisiin on tuttu. Koskea ei saisi vahingossakaan ja jos niin käy, pitää olla kuin ei huomaisi ja vaivihkaa vetäytyä kauemmas.

Haluaisin ystäväkseni vanhan sammalrunkoisen tammen. Sellaisen, jolle voisin puhua ajatuksissani ja jonka tuulenkahinasta erottaisin vastaukset. Se puhuisi vain sellaisia asioita, jotka saisivat minut unohtamaan housunlahkeita ylös kiipeävät muurahaiset, nälän ja janon, pakokaasun, tärkeät ihmiset jotka liikkuvat kuin muuttolinnut (joka vuosi kauemmas etelään) , sen että nielaiseminen sattuu ja sen, ettei edes hengittäminen riitä pitämään elossa. Tammi päästäisi minut hetkeksi runkonsa sisään lepäämään, vaeltamaan puukuoriaisten tunneleissa,
heräisin suloisia piikkiturkkisia perhosentoukkia olkapäilläni.

Kävellen syvemmälle tuuleen

Punaiset lehdet palasivat niin nopeasti.

Huomasin ne vasta tänään, kun viikon sairastelun jälkeen kävelin koululle tekemään äidinkielen kokeen.

En taida vieläkään olla aivan terve. Hengittäessä keuhkot täyttyvät jostain, jota ensin luulin pölyksi ja pakotin itseni imuroimaan. Ei se auttanut.

Tyhjällä kadulla suljen silmäni. Keksin säännöt, joissa silmät kuuluu sulkea ensimmäisen rännin kohdalla ja ne pitää osata avata samalla hetkellä kun ohittaa seuraavan. Avasin aina liian aikaisin.

Jalkoihini pudonneissa lehdissä on lupaus siitä, että tappavan kylmä talvi tulee tänäkin vuonna liian aikaisin. 

Puuilla on omat etuoikeutensa. Ne kuihtuvat nyt ja sulkevat muun maailman kovan kaarnansa ulkopuolelle. Jättävä luurangoksi muuttuneen runkonsa ja käpertyvät juuriin odottamaan parempaa aikaa.

Omassa lupauksessani, jonka tein kolmannen sadevesirännin jälkeen, lupasin, etten enää ota mallia puista. En syksyllä enkä toivottavasti enää koskaan. Kuihtuminen ei ole ihmisiä varten, meillä ei ole jäätyneen maan alla lepääviä juuria turvanamme. Me jäämme vangiksi kuihtuneeseen runkoon.

Se tuntuu helpolta lupaukselta nyt.

Kiitos, taas. On ihanaa saada lukijoita, enkä minä inhoa kommenttejakaan. Edellisen tekstiin tulleet ilahduttivat älyttömästi!

Hiljaisuus ja Norsunluu

Kärpänen laskeutuu sileälle pinnalle. Sen ompelulankaiset eturaajat sivelevät tuntosarvia, jotka ovat, jos mahdollista, vieläkin ohuemmat. Turhaan se nuolaisee yhtä punertavaa pisaraa, joka on jo aikoja sitten kuivunut kiinni kahvikupin reunaan. Se ei ole enää sen enempää punaviiniä kuin likaakaan. Viinistä on jäljellä enää väri, muistutus menneistä huolista joiden karvauden aika on kuluttanut pois, joita odotetaan takaisin vasta nyt.

Kärpänen ei pety, ei turhaudu, se vaihtaa paikkaa ja yrittää uudelleen, siipien värinä on sen melodia ja kärpänen tanssii, toistaa askeleita kuin noiduttuna.

Pysähtyy.

Hiljaisuus yllyttää seinäkelloa vielä viimeiseen päivään. Se on huomannut ystävänsä epätasaisen, poukkoilevan tikityksen ja pitkät ajat, jotka se viettää täysin äänettömänä, viisarit toivottomina roikkuen. Ilman sen rauhoittelevaa tikitystä Hiljaisuus olisi liian yksin, jakaisi ilman vain kärpäsen kanssa. Kärpäsen, jonka tanssi on niin rauhaton, ettei se voisi ikinä korvata seinäkellon maltillisuutta ja hiipuvaa paristosydäntä.

Hiljaisuus käpertyy nurkkaan, pöydän ja seinän väliin. Yrittää hätistää kärpästä uuteen lentoon, mutta aineeton käsi livahtaa olennon läpi. Silkkipaperisiivet värähtävät, vaan eivät liiku.

Kuukaudet ovat pölyn muodossa pinttyneet verhokankaaseen, käsintehdyn maton huolellisiin kuteisiin, nukkavierun kissanpennun pehmoleluntassuihin.

Tummat verhot on vedetty kiinni kiireessä, rypyt näkyvät vielä niissä kohdissa, joita norsunluusormet puristivat rystyset valittaen, melkein repivät paloja kankaasta.

Vuosien päästäkin Hiljaisuuden korviin leijuu välillä tippuvan paperin ääni, kun nuo samaiset sormet ankaran vastahakoisina riipivät rikki muistikirjojen sivuja, ohuita kirjekuoria. Paperi kohosi ilmaan yhtenä pelästyneenä kyyhkysparvena, mutta laskeutui rauhallisesti kuin syksyn punertavat, mustapilkulliset lehdet.

Norsunluusorminen oli silloin jo liian kaukana nähdäkseen sitä, liian kaukana edes muistaakseen niitä papereita. Piirtämässä ääriviivojaan uudelleen.

Ne paperit jäivät vuosiksi paikoilleen.

Hiljaisuus yritti monet kerrat lukea epätarkoiksi vettyneitä viivoja, vain ymmärtääkseen yhä uudelleen, ettei voinut.

Huone olisi kaiken peittävää pölyä lukuun ottamatta voinut olla kuin mikä tahansa huone. Hieman siivoton ehkä, pöydällä yhä edelleen vanhoja, likaisia posliinikuppeja. Jos sattui katsomaan kaappeihin, huomasi niiden olevan täynnä. Vaatteita, kirjoja, esineitä joilla oli saattanut joskus olla merkitystä omistajalleen. Mutta se kaikki oli lakannut olemasta kenenkään omaisuutta sillä hetkellä, jolla se jätettiin yksin Hiljaisuuden armoille.

Kaiken sen, mikä oli tuolla paon hetkelläkin säilyttänyt merkityksensä, olivat norsunluusormet vieneet mukanaan.

Tavarat eivät koskaan palanneet. Mutta sormet, päivä sen jälkeen, jona seinäkello oli hiljennyt, ne kiertyvät ovenkahvan ympärille.

Huoneen hämärässä tarkkaillessaan näkee selvästi, kuinka norsunluusormet kannattelevat nyrkissään pientä askia. Ne poimivat jotakin sen sisältä ja nytkähtävät nopeaan liikkeeseen raapivan äänen saattelemana.

Yksi ainoa keltainen välähdys sinkoaa kohti verhoja, papereita, mattoa. 

Niistä hyvästeistä puuttuu haikaileva katse, ikävä. Norsunluu on ilmeetön, sisältä yhtä sorankarheaa pettymystä ja katkeruutta.

Hän ei koske mihinkään, ei tunne tarvetta poimia mukaansa yhtäkään muistoesinettä. Tuskin edes katsoo muuta kuin käsiään, niitä, jotka ovat tehneet niin paljon ja jättäneet tekemättä vielä enemmän. Heittää pikaisen katseen vellovaan punakeltaiseen massaan, jonka aikoo jättää kaluamaan huonetta kunnes se ei ole enää muuta kuin musta luuranko. Tuli leviää nopeasti, ensimmäisenä se nielee paperit ja maton. Norsunluulle se on tarpeeksi, hän kääntyy ovelle päin.

Hiljaisuus huokaa, tuntee puristuksen ympärillään.

On aika lähteä.

Hiljaisuus, Norsunluu ja kärpänen. He kaikki poistuvat samalla ovenavauksella. Jättävät taakseen alati leviävän raivokkaan, nälkäisen punan ja tuntevat sekä kiitollisuutta että inhoa sitä kohtaan. Kärpänen häviää. Hiljaisuus kietoutuu Norsunluun ympärille ja Norsunluu värähtää. Viimeinkin joku tuntee sen.

"Minä tiesin, että palaisit."

Ja Hiljaisuuden ääni on miljardi pölyhiukkasta, jotka purkautuvat ulos sen näkymättömistä keuhkoista kuin pelästyneet rotat.

Norsunluu miettii hetken.

Ääni on voipunut, katoava, se tuo mieleen pöllön huudot syvällä metsässä. Puhuessaan hän vetää Hiljaisuutta keuhkoihinsa. On kerralla täydempi kuin koskaan.

"Niin minäkin."

　

Sinä aamuna vanhemmat heräävät kuumuuteen, joka on lähtöisin yläkerrasta ja leviää puurakenteita alaspäin kuin rutto. He juoksevat ulos yöpuvuissaan, kasvot kauhistuksesta jäykkinä, yrittävät pelastaa pieniä, merkityksettömiä tavaroitaan. Perintökorua, valokuvakansiota, lompakoitaan.

He näyttävät aivan komediaelokuvan epäonnisilta sankareilta, mutta se ei naurata palomiehiä. Kukaan ei naura.

Jossain vaiheessa isä ottaa puheeksi lapsen. Aikuisen lapsen.

Ei ole pitkään aikaan asunut kotona, hän sanoo, tyttären huone oli yläkerrassa. Ei, eivät he kuulleet mitään. Kyllä, tietenkin. Ovi on öisin lukossa.

Vanhemmat jättävät sanomatta paljon. He eivät ainoastaan käyneet harvoin siinä huoneessa, josta palo luultavasti alkoi. Eivät he käyneet siinä koskaan, eivät he pystyneet. Yläkerrassa oli sen huoneen lisäksi ainoastaan pieni komero ja vaikka rouva vierailikin sillä säännöllisesti, alakerta riitti heille muutoin oikein hyvin.

Ehkä jokin alitajuinen vaisto suojasi heitä siltä huoneelta ja asioilta, joita he eivät halunneet tietää. Sanoilta, jotka makasivat paperilla suljetun oven takana.

Ei, he eivät tienneet eivätkä halunneet tietää.

Mitä heidän aurinkotukkaiselle tytölleen oli käynyt, kun kirkkaat lampivedensiniset silmät tummuivat tummiksi valtameriksi. Missä vaiheessa ihon eloisa kuulto muuttui norsunluunväriseksi kalpeudeksi.

Miksi sanat vähenivät sitä mukaa kun hän vanheni. Miksi puheliaasta tytöstä tuli niin hiljainen. Mikseivät he koskaan tunteneet kunnolla ihmistä, jonka olivat kasvattaneet.

Mihin hän lähti. Minne hän alkoi kadota jo ennen kuin varsinaisesti edes lähti.

Miksi.

Kun hän kirjeissään kirjoitti rakastuneensa, he eivät tienneet, ketä hän rakasti. Kun kirjeet lopulta loppuivat, he eivät edes tienneet,

ketä hän lakkasi rakastamasta.

Antakaa myrsky, syövyttäviä sadepisaroita

Siihen vihreäkantiseen vihkoon on painettu sellainen metsä jota ei ole olemassa, sekä kruunupäinen peura. Pidän peuroista, niiden selässä olevista lumisadepilkuista, siroista jaloista, levottomista silmistä. 

Aloitan vihon viimeisestä sivusta. Jos joku sattuisi selaamaan sitä ilman lupaa, hän aloittaisi avaamalla ensimmäisen sivun, mutta koska se on tyhjä, hän saattaisi luulla koko vihkoa tyhjäksi ja turhautuisi. Siksi aloitan viimeisestä sivusta ja lähden etenemään kohti alkua.

Yritän raaputtaa esiin jotakin, mikä näyttää etäisesti runolta.

Yöperhosten hengitys, tyyni pimeä, kosteus varpaankynsien alla.

Olen kerrassaan sopimaton. Taas kerran myöhässä. Vähän erillään muista, juuri sen verran että leijun kaiken ulkopuolella, näen sen mitä he eivät itse näe mutta olen silti niin kaukana etten voi koskettaa. Ehkä he eivät arvostaisi minun mielipidettäni, tapaani katsoa asioita, huumorintajuani. Eikä kukaan kai ole kiinnostunut edes yrittämään. Huudan hiljaa.

Muilla on ollut yli kaksi vuotta hankkia uusia tuttavia ja minä alan herätä horroksestani vasta nyt.

Voisinpa näyttää heille jotain, mitä he eivät näe. Jotain muuta kuin vähäpuheisuuden ja suun, joka ei ikinä väänny kumpaankaan suuntaan vaan pysyy itsepintaisen vakavana. Minun seurassani hekään eivät ikinä naura. Kuvittelenko minä heidän ääniinsä vaivautuneen sävyn?

Ja miksi minulle määrätään aina tämä osa.