Siihen vihreäkantiseen vihkoon on painettu sellainen metsä jota ei ole olemassa, sekä kruunupäinen peura. Pidän peuroista, niiden selässä olevista lumisadepilkuista, siroista jaloista, levottomista silmistä.
Aloitan vihon viimeisestä sivusta. Jos joku sattuisi selaamaan sitä ilman lupaa, hän aloittaisi avaamalla ensimmäisen sivun, mutta koska se on tyhjä, hän saattaisi luulla koko vihkoa tyhjäksi ja turhautuisi. Siksi aloitan viimeisestä sivusta ja lähden etenemään kohti alkua.
Yritän raaputtaa esiin jotakin, mikä näyttää etäisesti runolta.
Yöperhosten hengitys, tyyni pimeä, kosteus varpaankynsien alla.
Olen kerrassaan sopimaton. Taas kerran myöhässä. Vähän erillään muista, juuri sen verran että leijun kaiken ulkopuolella, näen sen mitä he eivät itse näe mutta olen silti niin kaukana etten voi koskettaa. Ehkä he eivät arvostaisi minun mielipidettäni, tapaani katsoa asioita, huumorintajuani. Eikä kukaan kai ole kiinnostunut edes yrittämään. Huudan hiljaa.
Muilla on ollut yli kaksi vuotta hankkia uusia tuttavia ja minä alan herätä horroksestani vasta nyt.
Voisinpa näyttää heille jotain, mitä he eivät näe. Jotain muuta kuin vähäpuheisuuden ja suun, joka ei ikinä väänny kumpaankaan suuntaan vaan pysyy itsepintaisen vakavana. Minun seurassani hekään eivät ikinä naura. Kuvittelenko minä heidän ääniinsä vaivautuneen sävyn?
Ja miksi minulle määrätään aina tämä osa.
2 kommenttia:
Olisinpa siellä, me voitaisiin nauraa vähän yhdessä.
Oletan, että tiedät kuka mä olen vaikka pistäisinkin anonyyminä vaikkei sun oikeasti tarvitsekaan ketään tosta vaan tunnistaa.
Tunnistinhan minä, vaikkakin vasta jälkimmäisestä lauseesta.
Jos olisit täällä, pitäisin siitä älyttömästi.
Lähetä kommentti