Pilvien tasoittama kirkkaus vahvistaa kontrastia huoneen harmahtavan hämärän kanssa. Ulkona liikkuvat puut, autot, kivet lasten kumisaappaiden ja tien välissä, vihreä ruoho joita ei tähän vuodenaikaan enää pitäisi olla, ne kaikki yhtä aikaa. Ja täällä sisällä on niin rauhallista.
Täällä pölyn voi antaa kerääntyä yhteen suuriksi, villaisiksi kasoiksi ja sitten kerätä ne lattialta käsin, turhaa syyllisyyttä tuntien.
Nuken eksynyt katse tavoittelee vastapäistä seinää, vaikka se on lähes koko elämänsä asunut samalla hyllyllä ja istunut pienellä tuolillaan, sen katseessa on jotakin mikä ei kuulu tänne. Lattialla makaa kyljellään sängystä tipahtaneita pehmoleluja. Vielä joitakin vuosia sitten olisin nostanut ne takaisin patjalle hellästi kuin koiranpennut. Näitä pehmoleluja on liikaa, aivan liikaa, jo pienenä kuulin siitä niin monta kertaa että lopulta lakkasin toivomasta uusia. Siksi suurin osa leluista on melko vanhoja, nukkaisia, kuluneita.
Epävarmoina hetkinä niiden naarmuuntuneet muovisilmät tarjavat lohdutusta, sivustakatsojan empatiaa. Joskus ylenkatseista kaikkitietävyyttä. Suurta välinpitämättömyyttä ja silti jotain hyvin viatonta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti