Juuri nyt minä olen jostain syystä äärettömän onnellinen, sentimentaalinen, ja kuuntelen musiikkia siinä toivossa että se riittäisi tukahduttamaan onton kuminan korvissani.
En pidä tuulesta joka saa joen aaltoilemaan. Vastatuuli on aina myötätuulta voimakkaampi ja minä näin miehen pyöräilevän tasaisella maalla ilman että hänen tarvitsi edes polkea. Ikkunamme alla on tuulessa vääntynyt liikennemerkki, tänään ilma on metalliakin kovempaa. Sen luulisi laittavan ajatuksia uuteen järjestykseen. Ehkä tämä on paikallaan yltäkylläisen joulun päätteeksi, muistutus siitä että vaikka rahaa ja materiaa olisi riittämiin niin pelkkä virtaava ilma voi repiä kattonne irti. Olen niitä ihmisiä, jotka uskovat liian helpolla lähes mihin tahansa paitsi uskontoihin.
Itseasiassa syömishäiriökin muistuttaa ihmeen paljon harrasta uskontoa (pidän tätä ajatusta todisteena paranemisesta tai ainakin sen etenemisestä). Katumusharjoituksia, rituaaleja ja paremmaksi tulemisen toivo. Joskus pidemmälle vietynä se tunne, ettei tee tätä enää vain itsensä vuoksi, vaan jonkin muun painostuksesta. Se sama asia ajaa nähdäkseni myös joitakin hartaita, vanhollisia uskovaisia. Toivo pelastua ja parantua, tarpeidensa tukahduttaminen ja itsensä luovuttaminen johonkin parempaan turvaan, varmuuden ja pelastuksen etsiminen. Jossain määrin myös itsensä kohottamien "syntisten" yläpuolelle. (Tämä ei todellakaan ole yleistys.)
Usko vain on tietoinen valinta, syömishäiriö harvemmin. Mielenkiintoisinta on lukea kuinka joku kokee parantuneensa löydettyään uskon. Ikään kuin he vain siirtäisivät käskevän voimansa ja turvapaikkansa toisaalle. En tarkoita, että se välttämättä olisi huono vaihtoehto, mielenkiintoinen vain.
En pidä tuulesta joka saa joen aaltoilemaan. Vastatuuli on aina myötätuulta voimakkaampi ja minä näin miehen pyöräilevän tasaisella maalla ilman että hänen tarvitsi edes polkea. Ikkunamme alla on tuulessa vääntynyt liikennemerkki, tänään ilma on metalliakin kovempaa. Sen luulisi laittavan ajatuksia uuteen järjestykseen. Ehkä tämä on paikallaan yltäkylläisen joulun päätteeksi, muistutus siitä että vaikka rahaa ja materiaa olisi riittämiin niin pelkkä virtaava ilma voi repiä kattonne irti. Olen niitä ihmisiä, jotka uskovat liian helpolla lähes mihin tahansa paitsi uskontoihin.
Itseasiassa syömishäiriökin muistuttaa ihmeen paljon harrasta uskontoa (pidän tätä ajatusta todisteena paranemisesta tai ainakin sen etenemisestä). Katumusharjoituksia, rituaaleja ja paremmaksi tulemisen toivo. Joskus pidemmälle vietynä se tunne, ettei tee tätä enää vain itsensä vuoksi, vaan jonkin muun painostuksesta. Se sama asia ajaa nähdäkseni myös joitakin hartaita, vanhollisia uskovaisia. Toivo pelastua ja parantua, tarpeidensa tukahduttaminen ja itsensä luovuttaminen johonkin parempaan turvaan, varmuuden ja pelastuksen etsiminen. Jossain määrin myös itsensä kohottamien "syntisten" yläpuolelle. (Tämä ei todellakaan ole yleistys.)
Usko vain on tietoinen valinta, syömishäiriö harvemmin. Mielenkiintoisinta on lukea kuinka joku kokee parantuneensa löydettyään uskon. Ikään kuin he vain siirtäisivät käskevän voimansa ja turvapaikkansa toisaalle. En tarkoita, että se välttämättä olisi huono vaihtoehto, mielenkiintoinen vain.
Katoavaisuus paperilla
ja metallin muotoon valettuna,
piilossa.
Mitä vikaa on katinkullassa?
Grafiitista luotujen maailmojen kirja,
miekka
jolla sen sodat soditaan
ja unohdetaan.
Lumimyrsky.
Päältä kaunis muisto,
jota ei edes koettu.
Utelias, pettyisit.
Ne ovat olemassa vain yhdelle.
(ja päästä irti siitä, minkä luulet tietäväsi.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti