Luunsirpaleita kahvikupissa

"Sä näytit silloin luokassa jo paljon terveemmältä ja hyvinvoivalta!", terveydenhoitaja läväyttää vasten naamaa kun minä koetan vasta toipua edellisestä huimauksesta.
Pahuksen piikkikammo.

Terveemmältä ja hyvinvoivalta, todellako? Minua melkein oksettaa, mutta vain melkein, koska ajatukseni ovat sillä hetkellä käsivarressani jota koskee kuin nyrkiniskun jäljiltä.
Luultavasti näytän enemmän kuin hyvinvoivalta enkä olisi halunnut kuulla sitä heti aamusta muusta kuin omasta suustani. Siinä on jo tarpeeksi kestämistä.

Mustatukkainen (parin päivän takainen se) kertoo ettei ole syönyt mitään eilenkään ja vasta silloin minua oksettaa oikeasti. Kehtaankin kuulostaa huolestuneelta kun huomautan että pian se joutuu pääsee varmasti hoitoon sen asian puolesta.
Turha siis yrittää enää. Voisi saman tien lopettaa sen leikkimisen ja alkaa syödä kunnolla niin välttyisi loputtomalta hoitaja-terapeutti-ravitsemusterapeutti-psykiatri- neliön ravaamiselta. Muttei se puhuminen kuitenkaan auta, sanoo kokemus.

En minä oikeasti ole yhtään huolissani, vain iljettävän kateellinen siitä koskemattomuuden ja euforian (vihaan tuota sanaa) tunteesta jota sen täytyy tuntea.
Silloinkin kun se näkee minun syövän lounaalla, herrajumala, kokonaisen leivän margariinilla ja salaattia.
Niin minäkin olisin tuntenut ja se on typerää, typerää ja olen silti kateellinen.

Universe closed, use imagination

Aamulla yritän liikkua mahdollisimman hiljaa huoneeni ja vessan välin.
Toivoin, että minullakin olisi sellainen äiti joka myös viikonloppuina jaksaa sanoa edes hyvät huomenet ennen kuin alkaa raivon vallassa huutaa äärimmäisen pienistä asioista kaikille muille perheenjäsenille.
Ja luulisi hänen tietävän jo ennen kuin pakenen huoneeseeni, että olen melko herkkä äänen korottamisen ja kirosanojen kohteeksi joutumiselle.
Tekisi mieli muistuttaa häntä että ne masennus/ahdistuslääkkeet joista hän on niin huolellisesti repinyt irti etiketit, ovat kaapin toisiksi ylimmällä hyllyllä ja että niistä voisi olla apua.
Etiketit on revitty irti tietenkin siksi, ettei kukaan pääsisi näkemään mitä hän täydellisyydestään huolimatta joutuu syömään, mutta minä tiedän totuuden koska tuollainen valkoinen lääkepurkki ilman yhäkään tarraa on omiaan herättämään uteliaisuuteni.
Ja sen korkkiin oli piilotettu pakkausseloste, joka oli avaamisen jälkeen hieman vaikea taitella takaisin. Eikä minua hävetä yhtään.
Olen vain hieman loukkaantunut.

Mutta eihän isäkään ikinä näytä tupakka-askiaan vaikka ulkoa tullessaan haisee niin selvästi.

Minä puolestani olen (niin, taas) varsin turhautunut tämän suhteen ja vietän jo toista päivää vain muokkaillen samaa tekstipätkää. Ilman järkeviä ideoita siitä, mitä sen jälkeen on tarkoitus tapahtua.
Luultavasti jotain mikä saattaa sen loppuasetelmaansa mahdollisimman nopeasti, vaikka se kuulostaakin siltä että haluan vain päästä helpommalla.

Sillä tavalla puolitiehen

Olen aina toivonut että ihmiset vain nukkuisivat pois vanhuuttaan, ilman sen suurempia kipuja, mutta isovanhempien luona saan kuulla taas miljoona vaivaa ja kuulumisia sairaalasta.

Olisipa joku ajatellut pidemmälle suunnitellessaan tätä mahdottoman kehittynyttä lääketiedettämme. Silloin (toivottavasti vanhat) ihmiset voisivat kuolla jo ensimmäisen vaivan jälkeen, eikä heidän tarvitsisi elää vain odottaen seuraavaa. 

Lopuksi käydään ostamassa niille ruokaa ja pakataan se liian moneen muovipussiin, luultavasti siksi etteivät ne päivittelisi täyteen ahdettuja kantamuksia joita heidän takia joudutaan raahaamaan. Parempi siis pakata monta kevyttä pussia. Mutta sitä ei kukaan myönnä.

Liikennevaloissa kadun ylittää mies, joka taluttaa suomenhevostaan kuin koiraa ja se saa minut hymyilemään ja viereiset autot avaamaan ovensa vilkuttaville käsille. Äidistä mies on täysi hullu ja koko homma on liian vaarallista (hevoset kun ovat niin arvaamattomia eläimiä), mutta aina ei ole mukavaa ajatella sillä tavalla.

On vapauttavaa (ja hyvin vaikeaa) jättää ajatukset sillä tavalla puolitiehen, juuri ennen kuin muistaa kaikki vaarat ja varjopuolet.

Vesirännit itkevät itkemästä päästyään eikä kukaan toivo enää lisää lunta. Kumpa pilvet, korkeapaineet, merivirrat ja ilmavirtauksen ymmärtäisivät sen myös.

Ja minä mietin, näenkö kunnolla itsekään

Tämä on koettu ennenkin. Olen päättänyt olla kirjoittamatta kellekään (kellekään kuulostaa liioittelulta kun oikeasti tarkoittaa vain yhtä tai ehkä kahta ihmistä) mitään ja rypeä omassa hylätyn tunteessani niin kauan että joku saa päähänsä kirjoittaa minulle. Sitten voin vastata jotain neutraalia ja näytellä että en ole odottanutkaan mitään yhteydenottoa.
Valitettavasti joku sellainen saattaa lukea tämänkin, ja kun hän sen jälkeen mahdollisesti herättää puhelimeni henkiin, hän varmasti tekee sen vain velvollisuudentunnosta. Muuten hän olisi sanonut minulle jotain jo yli viikko sitten.

Se istuu saman pöydän ääressä ja tuhertaa jotakin tulostepaperinsa valkoiselle puolelle. Arvon kymmenettä kertaa päässäni uskaltaisinko avata suuni.
Minä luonnostelen silmiä ja nenänvartta ja kiinnitän katseeni tiukasti silmämunan vaaleisiin varjoihin joita kynäni hinkkaa paperille. Ja samalla kysyn kuin kysynkin siltä, käykö sekin *******kadulla. Se on yllättynyt ja olen tyytyväinen siitä että olin vaihteeksi jotain muutakin kuin ennalta-arvattava.
Kyllä, mutta toisella psykologilla.
Minua hävettää puhua sairauksista kun on muitakin jotka saattavat tarkoituksella pyydystää korviinsa pätkiä keskustelustamme. Aina on joku muukin joka kuulee, arvasi sitä tai ei.
Sinnittelen hetken ja vaihdan sitten pakotetusti puheenaihetta johonkin muiden silmissä sopivampaan.
Ihan kuin minäkin olisin jokin onglemanuori. (Itseironiaa, tahatonta huumoria? Ehkä.)
En oikeasti pidä itseäni sellaisena.

(En ehkä sittenkään pidä tuosta otsikon kuvasta.)

Muista hengittää

Punastun tasan samalla hetkellä jolla ymmärrän olevani tunnin myöhässä, enkä voi edes harkita sitä vaihtoehtoa että kasvojani kuumottaisi ilman sen suurempaa värin muutosta. (Myöhemmin tarkistin asian peilistä ja olin oikeassa.)
Ja kun minä punastun kunnolla, väri on kasvoilla ainakin puoli tuntia.

Muut kertovat minulle (kehotuksesta tietekin) nimensä, jotka kiertävät muistini ohituskaistan kautta. Hieman paremmin muistan kasvoja. Erityisesti ne jota kehystävät punaiset ja pörröiset hiukset ja jonka jaloissa on sääriä ylös kipuavat villasukat.

Runo kosketuksista. Valitettavasti kasvojen punoitus ja täydellinen aivojen lukittuminen tuntemattomien ihmisten keskellä estävät saamasta aikaan mitään. Mitään mistä voisin olla tyytyväinen, jos minä enää osaan olla tyytyväinen mistään omastani.
Se oli jotakin lautasantennien särinästä ilmassa.

Lopuksi kirjoitetaan lapuille kauniita lauseita jotka käydään piilottamassa kirjaston kirjojen väliin. Piirtelen mielessäni kuvia ihmisestä joka löytää minun viestini.
En uskaltanut sanoa että olen tehnyt sellaisia viestejä aiemminkin.

Olin hiljaa, kuten osasin arvatakin. Jokin saa kuitenkin vastaamaan, että tulen kyllä uudestaan.

Olen alkanut pelätä aamua. Aamuisin vatsani tulee niin kipeäksi, koska minun on syötävä sellainen ruokamäärä. Ja siksi aina aamuisin minua oksettaa mutten sittenkään oksenna. Enkä pysty juomaan edes teetä loppuun. 
Ja mikä pahinta ympärillä on ihmisiä jotka valvovat että teen niin kuin on käsketty vaikka tahtoisin mitä.

Hänen siipensä

Omistan maailman kurittomimman kaulahuivin.

Ja vuotavat silmät eivät johdu itkemisestä.

Ei sen enempää.

Tyhjää.

Tyhjää.

Tyhjää.

Yritän kertoa selvästi vaikken edes tiedä mitä kerron.

Minussa ei vain tapahdu mitään.

Näen, kuulen, tunnen, ymmärrän... 

Tiedän että minun pitäisi tehdä jotain, reagoida, naurahtaa, avata silmät isoiksi tai vain räpäyttää nitä. Edes liikauttaa isovarvasta. 

Sitten odotan.

Mutta mitään ei tapahdu eikä minuun tule mitään minkä voisin näyttää muille niin kuin ihmiset näyttävät tunteitaan.

 Kun näkee asioita, jotain pitäisi pakostakin ilmestyä tilalle, mutta nyt se paikka jää tyhjäksi.

Yritän tehdä kaiken tietoisesti oikealla hetkellä, mutta pelkään että unohdan joskus.

Niin että joku huomaa etten minä oikeasti.

Ilman siipiään hän tunsi itsensä niin pieneksi.

Niin pieneksi, että pelkkä ajatus painoi häntä kasaan.

Siivet olivat olleet jotain minkä saattoi koska vain levittää itsensä ja maailman välille. Jotain mikä peitti silloin kun halusi olla näkymätön, muttei liikaa.

Ja kun hän joskus yksinäisyydessään oli levittänyt ne auki, niin että sulat erottuivat toisistaan kuin tähtien sakarat, silloin hän oli saattanut tuntea itsesensä hetken aikaa niin paljon isommaksi ja vahvemmaksi kuin olikaan.

 Se oli vähän niin kuin pysyisi mihin vain, ehkä.

Ilman siipiä jalat jaksavat juosta vain vähän aikaa. 

Sitten sydän alkaa takoa rintaa sisältä päin kuin nyrkki, ja keuhkot täyttyvät jatkuvasti kylmenevillä veitsenterillä.

Enne hän oli jaksanut paljon pidemmälle, ja sen muistaminen nosti joka kerta epätoivon hänen poskipäilleen.

Hän otti lakanan, lakaisi sen sisään entisten siipiensä silputut höyhenet ja ompeli kiinni epätasaisin ja löysin pistoin, jotka vain juuri ja juuri pitivät täytteen sisällään.

Hän veti sen peiton päälleen ja yritti kuvitella sen olevan osa häntä niin kuin siivet olivat olleet.

Lakana vain kastui värittömistä ja epätoivoisista pisaroista.

Mitä pelkkä kangas oli, kun hänen siipensä olivat sen sisällä?

Hän repi ompeleeseen aukon, raastoi paksua lankaa kynsillään ja hampaillaan kunnes se antoi periksi.

Hän ujuttautui sisään, varovasti ettei ommel lähtisi purkautumaan enempää. Lapaluut repien lakanaan viiltoja, mutta viimein hän oli kankaan sisällä ja haistoi siipiensä pölyisen tuoksun.

Hän tarttui katkottuihin lankoihin ja veti, kiristi, solmi rusetin, niin että lakana ja höyhenet ympäröivät hänet tukahduttavana kuin keuhkoihin tunkeutuva hiekka.

Hän tunsi polvensa kovina leukaansa vasten ja puristi käsissään höyheniä.

Ensimmäinen suullinen ei tuntunut mitään, vaikka hän nielikin ne hieman kakoen.

Toisella kerralla ne takertuivat kitalakeen ja imivät hänen suunsa ja kurkkunsa kuiviksi kuin hiekkapaperi.

Toiseksi viimeinen kerta oli suusta pöllyäviä untuvatuppoja jotka värittyivät punaiseen.

Viimeiset kastuivat jo hänen märissä kämmenissään.

We'll never know why sparrows love the snow

Sähköposti on pelkkää valkoista ruutua, mutten keksi mitä laittaisin sen iänikuisen hein tilalle, kuulostamatta kuitenkaan naurettavalta.
"Terve,"
Onko mitään mielikuvituksettomampaa hein lisäksi?

Pöydälle ei mahdu, tuoli on muuttunut väliaikaiseksi tietokonepöydäksi ja istun raidallisella räsymatollani villakoirien seurana. Odotellen että ne saavuttavat pyyhekumin tai tupakan pituuden.
Oppihan pienenä jo Urpoa ja Turpoa lukiessaan että imurit ovat ilkeitä kaikki, ei niitä saa herättää.



Minulle ehdotettiin fysioterapiaa. Niin varmaan. Siellä vertaillaan aliravittua ja normaalia kehoa ja lytätään samalla (mutta tahattomasti) motivaatiot saavuttaa jälkimmäinen. Ja ehkä myös ensimmäinen. Kaipaisin vain lisää ja lisää vahvistusta sille ajatukselle etten muutu oikeasti vaikka paranisin.
Mutta tällä menolla päädyn vain siihen välitilaan jossa olen puoliksi terve ja se toinen. Sekö on hyvä?

Välillä häpeän noita valetyperiä kysymyksiäni (ajatuksia niiden takana) jotka eivä ole kellekään ja kuitenkin kaikille jotta joku edes muistaisi piristää surkeaa mieltäni joka on päättänyt ystävystyä mielikuvitukseni kanssa saadakseen tasoistansa seuraa.


Ravintolassa kieltäydyn valitsemasta annosta. Ei tee edes mieli. Pitäisikö tehdä? Sitten ne valitsevat minun puolestani ja vielä viimeisellä hetkellä saan pyydettyä annoksen edes ilman kastiketta. Pienen pieni helpotus, mutta helpotus sekin.
Inhottavaa, salaatti oli kuitenkin pilattu kastikkeella.

Valkoisessa takissa lentää varpusia ja sukkahousuissa on kerrostaloja. Ja kynsilakka on merivettä autiosaaren ympäriltä joten olen ihan tyytyväinen.

Koirasta

Kuulin eilen erttäin mieleenpainuvan tarinan koirasta ja maksalaatikosta.
Painottaen sanaa kuulin, en siis keksinyt. Eikä keksinyt kukaan muukaan.

Pieni koira oli kerran tai pari elämässään saanut maistaa erään herkkukaupan maksalaatikkoa. Herkkukauppa oli kalliin puoleinen ja sillä oli ranskalaiselta kalskahtava nimi, jota en valitettavasti pysty muistamaan sillä juuri nimi olisi tuonut kotoisan säväyksen kertomukseen.
Kuitenkin, siitä lähtien koira ei suostunut enää syömään mitään muuta kuin gourmet maksalaatikkoaan.
Kyllä sille yritettiin muutakin tarjota, tuloksetta. Ruokakipossaan se salli näkyvän enää vain näitä tiettyjä maksalaatikkosiivuja joita se oli alkanut rakstaa koko .
Eikä ainakaan niitä koiranruokia joista ihmiset kuvittelevat koirien pitävän.

Mutta herkkukauppa lopetettiin. Luonnollisesti maksalaatikon saatavuus hupeni siinä samassa hetkessä nollaan, sillä se oli ollut herkkukauppa ainoaa laatuaan.
Ja tästä on muuten aikaa, se oli ennen nettin suurinta tulemista.

Koira ei enää saanut maksalaatikkoaan, eikä mikään tavanomainen ruoka edelleenkään kelvannut.
Oli kuitenkin vielä yksi herkku josta se piti, nimittäin silakanruodot. Niinpä koiralle paistettiin joka päivä silakoita, niistä otettiin suurin osa lihasta pois (sillä se ei tälle kulinaristille kelvannut) ja tarjottiin pelkät ruodot joita koira rouskutti näyttäen tyytyväiseltä. Joskus se kuitenkin vilkaisi kuppiin katsottuaan omistajaansa pettyneenä ja hieman paheksuvana.
Kului aikaa ja vanhoilla päivillään koira sairastui ja lakkasi huonovointisena kokonaan syömästä. Viimeinen yritys oli Aschanin prinsessaleivos, mutta ei, ei sekään.
Ja sitten se koira kuoli.

Oletteko muka kuulleet paljon parempia todisteita siitä, miten sellainen asia kuin 'vain maksalaatikko' voikin muuttua hetkessä termiin "se maksalaatikko".
Se oli vain tarina nirsosta ja hemmotellusta pikkukoirasta jolla ei ole paljoakaan arvoa tai vaikutusvaltaa tässä maailmassa, mikä siitä juuri tekeekin niin hellyttävän kaikessa pienuudessaan.
Ja myös se, etten minä joka päivä kuule tällaisia tositarinoita joita voi muistella vielä jälkikäteen vaikka etsiessä hymyä jota ei tunnu olevan olemassakaan. Ei se auta, mutta se vie turhana aivojentäytteenä olevia ajatuksia hetkeksi kauemmas.
Sen koiran olisi toivonut vielä vanhoilla päivillään saavan viimeisen kerran syödä sitä maksalaatikkoa.

Se jatkui sittenkin

Tosiaan. Vähän aikaa sitten viljelin päässäni ajatusta koko blogin lopettamisesta, mutta sitä ennen toivon pienen muutoksen piristävän itseäni. Taidan sittenkin jatkaa.

Ja jätin sen karusellimaailman selvyyden vuoksi vain osoitteeseen.

Toivottavasti kuva ei tunnu aivan mahdottomalta. Olisi mahtavaa omistaa tuollainen ikkuna josta näkyisi tuollainen maisema.

Ainoa yhtäläisyys tuon ja nykyisen ikkunani välillä on valitettavasti pelkkä likainen pinta, tuskin sekään kun aina piilottelen ruutua kahden kankaan takana.

Tänään oli jo toinen hyvä päivä.

Se ei johtunut tällä kertaa kehuista (onneksi, olisin alkanut epäillä jotain), vaan yksinkertaisesti siitä että olin läsnä. Siis koulussakin. Ja muut huomasivat sen myös.

Sanataidekoulusta tuli sähköposti, näin nopeasti vaikka olivatkin unohtaneet yhden vastauksen.

Eivätkä käteni paleltuneet tunnottomiksi kotimatkalla. Sitä ne tekivät vielä mittarin näyttäessä nollaa ja nyt se oli neljä plussan puolella. 

Puhumattakaan siitä että sormeni ovat hyvin lämmitetyssä asunnossammekin jääkylmät.

Ja vihossa on hautumassa tarinanpoikanen.

"Sulla on ihan hirveen siniset silmät."

Olisipa useamminkin tällaisia päiviä.



"Ootko sä jo parantunut siitä?"
"Ei siitä noin vaan parannuta. Enkä tiiä voiko koskaan oikein kunnolla."
"Jaa... Mut ootko sä sitten syönyt kunnolla?"
"... En mä tiiä.", nielaisu, ajatustenselvitys, sitten se: "Välillä kun ei oo ketään vahtimassa niin en vaan pysty."
Sitä en ole pitkään aikaan (koskaan) suostunut myöntämään ääneen.

Otsikko on myös jotain todella harvinaista mikä teki minut todella iloiseksi, sillä luulen sitä kehuksi.



Ilmapallohuijaus

Kaupasta saa mainosilmapalloja mukaansa ja pikkusiskolle tarkoitetut foliokappaleet seuraavat perässäni kuuliaisina. Olisivatpa ne lintuja talutushihnoissa.

Miten jokin sisältä tyhjä voikin olla niin hauska, vaikka iloiset värit ja metallinkiilto korvaavat tietysti sen puutteen.

Voiko se olla niin ihmisissäkin? Entä jos onkin sisältä täynnä mutta ulkoa yksivärisen harmaa ja kiilloton?

Mutta sisko kuitenkin ilahtui.

Ja minä hankin kehykset niille puupiirustuksille joista kerroin aiemmin.

Viikonloppuna sain päähäni että haluan kirjoituskurssille, avasin tietokoneen ja ymmärsin olevani onnettoman myöhässä. Kaikki lupaavat kurssit olivat jo käynnissä, loppuneet tai ainoastaan aikuisille suunnattuja.

Ajatellaanko aikuisten poikkeuksetta olevan niin paljon kehittyneempiä myös kirjoittamisessa, ettei heidän kanssaan voi edes samalle kurssille laskea  nuoria joilla on, hyvänen aika, vielä peruskoulutuskin kesken ja varmasti aukkoja verbiopissa sun muussa kaunokirjallisuuden suhteen tuiki hyödyllisessä?

Ehkä minun on uskaltauduttava edes käymään siinä sanataidekoulussa, johon olen tähän asti vannonut olevani menemättä. Syy siihen on nolostuttavan typerä ja perua enintään kolmannelta luokalta. (Pitäisikö tässä ajassa muka osata muuttaa käsityksiään?)

Ensin ajattelin sanataidekoulun olevan vaihtoehto "paremman puutteessa", mutta luettuani sivuilta joitakin siellä kirjoitettuja tekstejä, huomasin pitäväni siitä sanojen harkitusta tarkoituksettomuudesta, jonka takaa kuitenkin löytyy hiljalleen avautuva kammio, vaikka se sitten näyttäytyisikin erilaisena jokaiselle lukijalle.

Vai olenko vain taiteellisuudessani vajaa tai mielikuvitukseton, kun en saa niistä irti mitään yksiselitteisyyttä?

Minä kuitenkin inhoan seistä vieressä kun minun kirjoitustani luetaan ääneti tai ääneen, joten en ole alkuunkaan varma asiasta.

Lehdenjakaja ei ollut minun puolellani tänä aamuna. Sain suorittaa joka-aamuisen hetkeni suuren paperinipun kanssa vasta kolmelta päivällä (tai iltapäivällä, kuten jotkut sitä nimittävät), ei sinänsä suuri menetys mutta silti se sekoitti rutiinejani hieman.

Lehden välistä jääminen oli toisaalta myös hyvä asia, ja toi lisäaikaa minulle joka vielä aamulla hosuin muistitikun, tietokoneen ja kameran kanssa päämääränäni saada kuvat mahdollisimman nopeasti tietokoneen kautta muistitikulle. Siinäkin meni vartti.

Tämä tapaisissa taidoissa luotan enemmän logiikkaani kuin asioiden kunnolliseen opetteluun, mikä vaatii aina hieman lisäaikaa.

Enkö minäkin pystyisi?

(Uskomaan että ne elämänohjeet on kirjoitettu vain minua varten.)

Enkö?

(Nauramaan aidosti itselleni.)

Enkö?

(Nauttimaan niiden seurasta, joiden kanssa unohtaisin itseni.)

Enkö?

(Sallimaan jotain itsellenikin.)

Enkö?

(Saamaan jonkun hymyilermään ja nauramaan aidosti.)

Enkö?



(Unohtamaan sen, etten miellytä itseäni.)

Enkö?



(Häikäistymään auringonpaisteessa joka osuu myös vierellä makaavan silmiin.)

Enkö?

(Olemaan se, jolle soitetaan ensimmäisenä.)

Enkö?

(Astumaan ulos lentokoneesta ja näkemään minua vastaan tulleiden helpottuneet hymyt.)



Ja olemaan se jonka luo voi tulla keskellä yötäkin.

Ja se joka soittaa ystävänsä ovikelloa keskellä yötä ja kysyy, mikä tällä on kestänyt.

Enkö?

En.

Niin pientä maanjäristysten rinnalla

Kadulla koiraa ulkoiluttaa tyttö jolla on jalassaan punaisen kumisaappaat. Labradorinnoutaja.
Jokin tässä yhtälössä saa minut valpastumaan ja kohottamaan katseeni etsimään kasvoista jotain, minkä sovittaa yhteen saappaiden ja koiran kanssa. Mitään muuta ei kuitenkaan löydy, kasvot ovat sumua ja tunnistamattomat. Sellaiset, joista muisti ei saa otetta.

Kummallista miten muistan hänen kumisaappaidensa värin mutten muuta. Ah niin, ja myös hiusten punaisen raidan joka oli paikallaan vain kuukauden. Se on pieni aika siihen verrattuna, miten pitkään hänet tunsin.
Koirankin muistan, labradorinnoutajan jonka korvat haisivat inhottavilta ja haisevat ehkä edelleen. Ja hirven malliset kynttilänjalat kirjahyllyllä jossa ei ollut ainuttakaan kirjaa.

En ole varma, haluaisinko edes muistaa hänestä enempää. Tapaamisesta puhumattakaan.
Mutta jos näit itsesi edellisessä kappaleessa, jos tiedät unohtaneesi puolet jostakin jonka joskus tunsit, kertoisitko?

Näen usein unta, jossa silmäni sulkeutuvat väkisin. Mukaan lukien viimeyö.
Eikä se ole yksi ja sama uni jossa niin käy, vaan lähes kaikki unet joista ylipäänsä muistan jotakin.
Sen ei tarvitse olla painajainen eikä unelma. Silmäni ovat joka tapauksessa kiinni ja olen sokea kun haluaisin nähdä. Ja niin joku osa jää aina näkemättä.

Unessahan tietää yleensä mitä tapahtuu vaikkei näkisi mitään, niin olen kuullut. Siinäkin asiassa minun uneni tekevät poikkeuksen. Ne jatkuvat samassa ympäristössä kun olen saanut silmäni auki, mutten koskaan saa tietää mitä minulta jäi näkemättä.
Näinollen omien unienikin tapahtumat ovat mysteeri minulle.
Joka tapauksessa olen kiitollinen siitä että nykyään pystyn näkemään edes näitä unia koska en heräile tunnin tai parin välein.

Minulla ei muuten ole ikinä ollut kissoja enkä ole ikinä tuntenut yhtäkään kissaa.
Mutta talvikollani on ilmeisesti kasvain ja koetan vain ymmärtää miten suhtautua. Vaikka eläväthän ne terveinäkin korkeintaan vaivaiset kolme vuotta, joten turha yrittää tunteilla liikaa ennenaikaisesta kuolemasta.

Muurahaiset muistavat viimeisinä

Alku on aina ollut lopun inhottavinta katseltavaa.
Viimeiset hetken seuraa jo turtuneena ja sumein silmin, etääntyy siitä mitä näkee kunnes lopulta se tuntuu vain taululta joka on helppo kääntää kuvapuoli seinää päin.
Aivan lopussa itketään kaikki mikä ei aikaisemmin tuntunut sopivalta ja aloitetaan unohtaminen.
Lopulla ei ole mitään tekemistä surun kanssa, todellinen loppu on pelkkää taistelua unohdusta vastaan.
Mutta unohdus on vahva ja ehdoton eikä se saa siinä taistelussa yhtäkään iskua.

Niin olen ajatellut siitä asti kun yksitoistavuotiaana laskin ensimmäisen kissanpentuni äidin avustuksella pakastearkkuun odottamaan maan sulamista. Ja niin ajattelin vielä myöhemminkin, kun hautasin kaksikymmenvuotiaan kissavanhukseni. Se taisi syntyä pennun kuolemaa seuraavana yönä.

Kissanpentu numero yksi eli minussa pisimpään.
Luulen aavistaneeni jo silloin lopun todellisen luonteen, mutta puhdas lapsenvaistoni käski minua silti rimpuilemaan vastaan ja istuttamaan puun kissanpennun haudalle.
Sama vaisto käski minua pitämään vaikka väkisin hengissä puuntainta, jonka kuvittelin olevan ase unohdusta vastaan.

Olin kerrassaan varma, etten unohtaisi ikinä.
Seuraavan kissan, sen joka eli loppujen lopuksi pidempään, sain toivoen surkeasti että se olisi kuolleista herännyt haamu. Mutta ei, sen silmät olivat eloisammat.
Kun toinen kissani käveli eräänä päivänä puun alle ja kävi maaten, olin hetken ajan varma että jotakin tapahtuisi. Ehkä kuolleen kissanpennun henki kasaantuisi hetkeksi muotoon jonka ihmissilmä voisi havaita, tai jospa edes tuuli havisuttaisi hetken nuoren puun hentoja oksia.
Mitään ei tapahtunut. Ei tietenkään.
Pian siitä, joka oli ennen ollut toinen, alkoi tulla ainoa.

Ja sen enempään en enää tehnyt.
Puu jatkoi kasvamistaan, huomaamattani annoin unohdukselle periksi ja äkkiä huomasin myös kissanpentuni puun vierelle istutettujen taimien kasvaneen.
Ne olivat kasvaneet puiksi, identtisiksi pylväiksi jotka pitelivät taivasta paikoillaan. Enkä enää muistanut mikä niistä olikaan tuo ruostunut ja unohtuneen muiston katkaisema miekkani.
Katselin hetken haikeana pientä metsikköä ja lopulta unohdin koko puun. Sitä kissanpentua ei enää ollut.

Seuraavan kohdalla olin viisaampi, en rimpuillut vastaan. Kävin alun inhottavuuden läpi niin nopeasti kuin kykenin ja itkin päivän.
Ja kun näin kissan käyvän aina vain uneliaammaksi, aloitin unohtamisen.
Kun nostin sen piilostaan elottomana, en enää edes tuntenut sitä. Se oli jonkun muun kissa jonka olin ehkä joskus sattunut vilaukselta näkemään, mutta unohtanut saman tien sen raidallisen turkin sävyn.
Hautasin sen, ja ainoastaan velvollisuudentunnosta, sammalentuoksuisen mullan kosteaan syleilyyn.
Ehdin jopa nähdä muurahaiset jotka risteilivät sen turkilla etsien sopivinta tietä sisään.

Sen jälkeen minulla ei ole ollut kissoja.
Ja voisin hyvin uskoa itseäni myös silloin kun sanon omistaneeni kaksi lohikäärmettä.

Kerroinko, miten istutin puuntaimen sen ensimmäisen lohikäärmeen haudalle?

Kun et tiedä mitä puhut, kuvittele puhuvasi säästä

Lääkäri on kaunis, nuori, hoikka ja lyhyt.
Olen melkein häkeltynyt, kun sisään tullessani hän istuu saman pöydän takana, samalla tuolilla jolla totuin viime vuoden aikana näkemään aina saman, pyylevän ja keski-ikäisen terveydenhoitajan jonka hiukset ovat kreppiraudalla väännettyä pellavakuitua.

Terveystodistukseen ei merkitä syömishäiriötä, hän ei pidä sitä tarpeellisena ja liian leimaavana. Miten niin leimaavana.
Myöskään painoa ja pituutta ei merkitä, ne eivät kuulemma ole minun kohdallani juuri nyt oleellisia. Ehkä painon pitäisikin muuttua, mutta miksei pituutta?
Normaalipainossako muka kasvaisin (tai lyhenisin) vieläkin, vaikka kasvupyrähdys on jo takana päin.

Olisi ihanaa päästä taas matkalle toiseen maahan, se saa kaipaamaan sitä aikaa kun joka hiihtoloma vietettiin espanjassa.
Nykyään ei jakseta lähteä, kaikkea on liikaa ja liian vähän ja kolmas syy olen minä. Ja nämä syyt ovat vanhempieni sanelemia, eivät minun.

Koska olen kiusaantuneita keskusteluja aiheuttava murheenkryyni ja liian heikko lähtemään mihinkään, pyörtyisi kuitenkin lentokoneessa.
Eivätkä ne halua lähteä ulkomaille asti väittelemään syömisestä ja kuuntelemaan minun valitustani.
Mutta mitä valitusta?
Vaikka minä luulen pitäväni tarkasti kaikki tunteet ja mielipiteet sisälläni.
Jo se, että normaaliin äänensävyyn huomautan jotakin, ihan mitä vain, minua varten kauhotusta annoksesta, tulkitaan typerän syömishäiriöisen valitukseksi ja siihen suhtaudutaan ääntä korottamalla.

Paras tapa olisi miettiä asia kaikkien kannalta ja todeta sitten että muillakin on oikeus ärsyyntyä sairaudestani ihan yhtä paljon. Senhän ei kuitenkaan pitäisi olla osa minua, vaan vähän kuin ulkopuolinen tekijä.

Sitten voisi kehittää tilanteeseen jonkin selvän kaava jolla sen saisi sovitettua hienoksi lauseeksi (tai pariksi), ottaa lause ylös ja antaa asian olla.
Monimutkaista ehkä, mutta jos jaksan tehdä niin se on yleensä toimivaa.
Tällä kertaa en tee niin vaan valitan reilusti omasta puolestani. Keskityn vain pitämään muiden käytöstä todella epäioikeudenmukaisena minua kohtaan koska se on helppoa ja itseään on mukavampi pitää uhrina.


Ääni, sumuisen tunkkainen, joka kuuluu kun auto ajaan loskaisella tiellä ja roiskuttaa märkää peräänsä, on kuin rumia riitasointuja trumpetilla. Mutta pidän silti keväästä.

Tasaista alkuviikkoa

Otsikko kuvaa paremmin kuin hyvin, tasaista, tylsää. Ei mitään erityisen mielenkiintoista edes minulle, vaikka jaksankin yleensä kiinnostua pienistäkin asioista.

Päivän sisältö on suurin piirtein yhä suuri kuin eilen alkanut hartiasärky.

Tottumattomalle se ei  tosin ole mitenkään erikoinen seuraus n.6 tunnin lähes yhtäjaksoisesta maalaamisesta. Enkä edes saanut sitä kuvaa aivan valmiiksi.

Tämän perusteella minusta ei ainakaan tule taidemaalaria, mutta jos se on vättämätöntä niin sitten työskentelen seisaaltani.

Ikoneissa ei mittasuhteilla tai anatomialla ole tippaakaan väliä, mikä on hämmentävää. Luulisi, että tuollaista hartaan rukouksen välikappaletta työstäessään maalari olisi edes katsonut ettei tule piirtäneeksi hahmolle kahta saman jalan jalkaterää. 

Ehkä se johtuu vain tyylistä, joka on arvatenkin peräisin melko pitkän ajan takaa.

Tai sitten sellaisilla pienillä maallisilla asioilla ei vain ole niin paljoa väliä siinä maailmassa.

Ikonin jäljentäminen ja maalaus temperaväreillä on kuitenkin mielenkiintoista, katsoi sen symbolisuutta sitten mistä suunnasta tahansa.

Koulun terveystarkastus taas on jokaisella, eikä huomioon oteta edes sitä että jotkut joutuvat kerran viikossa käymään vähintään punnituksessa ja verenpaineen mittauksessa.

Tehdäänhän tarkastuksessa muutakin, mutta ei mitään sellaista jota ei voisi tehdä normaalin punnituksen yhteydessä polilla.

Kuten jakaa niitä iänikuisia mieliala/masennuskyselyitä.

Vaikka minä en ole tippaakaan masentunut, mistä olen täysin varma. Ja silti toistelen sitä itselleni jatkuvasti.

Palkittu

Milloin aloitit blogisi?

Silloin kun se sattui tuntumaan sopivalta. En osaa sanoa tarkkaa aikaa, vaikka se kaiken järjen mukaan taitaakin olla suunnilleen 10.11.2010. Kello 20:26



Mistä kirjoitat blogissasi, mitä kaikkea se käsittelee?

Se käsittelee minua itseäni, ei ulkoisesti eikä kovin sisäisestikään. Mitä nyt sattuu pitämään sisäisenä.

Kirjoitan tänne joitakin ajatuksia joita satun saamaan päähäni päivän mittaan.

Pääasiassa toivon vain oppivani kirjoittamaan vähän paremmin ja siinä sivussa koetan selittää ajatuksiani itselleni jotta saisin niistä paremmin selvää.

Mikä seikka tekee blogistasi erityisen verrattuna muihin?

Luultavasti ainoastaan kirjoittaja itse. Minä en pidä muita blogeja eikä kukaan muu voi pitää blogia minun puolestani, mikä on aivan selvää ja tekee mistä tahansa blogista erityisen.

Kirjoituksiani en pidä mitenkään erikoisina muihin verrattuna.

Olen siinä vaiheessa jossa vasta pureskellaan asioita ja sen läpi käytyäni voin toivottavasti kutsua kirjoituksiani jollain tavalla erityisiksi. Enkä tiedä jaksanko pitää blogia niin pitkälle.

Mikä sai sinut aloittamaan blogin kirjoittamisen?

Kirjoitin jo ennen blogiani päivän ajatuksia ylös aktiivisesti, vaikka usein vain pääni sisällä.

Sitten ystäväni kertoi omasta ajatusportaalistaan, ja vakuutuin siitä että pystyisin kyllä itsekin tuomaan ajatukseni paikkaan, jonka jokainen voi nähdä ja joka on täynnä parempien kirjoittajien tuomia paineita.

Olen melko varma siitä, etten kirjoittaisi tätä ilman syömishäiriötä, muttei siitäkään ei voi olla varma koska pidän kirjoittamisesta muutenkin. 

Mitä haluaisit muuttaa blogissasi?

Eniten ehkä itse kirjoittajaa, jonka pikkuvanha viisastelu aiheuttaa itsehäpeää liian usein, mutta aina vasta seuraavana päivänä.

Ja sitten vaikein osuus. En tiedä kenen niskoille kehtaisin tämän sysätä ja liian moni tuntuu jo tämän saaneen.

Laitan tämän kuitenkin eteenpäin kahdelle niistä jotka eivät nopean tarkastukseni mukaan ole tätä vielä saaneet ja joiden päivityksiä huomaan eniten odottavani.

Alice in wonderland

Adagioita perhosilta

(Ottakaa vastaan jos teistä tuntuu siltä tai jättäkää huomiotta.)

Yöperhoset ja heidän kynttilänvalonsa

En suunnittele hienostunutta johdatusta aiheeseen, vaan aloitan sen toteamalla:
Ihmiset eivät pohjimmiltaan halua kuulla totuuksia.

Eikä hyödytä vaikka opettelisi kirjoittamaan kaunista tekstiä ei-kenellekään. Tekstin kirjoittaminen vain jollekin tietylle, ja eritysesti suoraan puhuminen ovat asia aivan erikseen.
Silloin on todella helppoa sanoa heti päällimmäiset ajatukset, (eli asiat joita itse pitää tosina, vaikka totuudet vaihtelevatkin usein) mutta se on ilmeisesti väärä tapa toimia.
Ei minulla ole vielä niin paljoa kokemusta että voisin sanoa varmasti, mutta luulen ettei totuus ole hyväksi ihmisille, vaikka kaikki sitä etsivätkin.

Kyllähän sen on lukenut jo monista kirjoista, mutta on eri asia lukea kuin ymmärtää, niin kuin on eri asia näkeekö vai huomaako.

Kokonaisen suuren totuuden eri yksityiskohtia etsitään painovoimasta ja pienistä hiukkasista, samoin kuin perhosten siipien eroavaisuuksista ja lehtien sivuilta.
Mutta kaikenkaikkiaan totuuden kuuleminen vain saa ihmiset epävarmemmiksi kuin koskaan, myös pelokkaiksi.

Totuus on vähän kuin valo joka houkuttaa yöperhosia, oikeasti sen lähellä voi sulaa kuumuudesta ja koskeminen polttaa elävältä, mutta on vaikea välttyä ajamasta itseään jatkuvasti sitä kohti.

(Eikö tuossa olekin kirjoitusvirhe?)

Tänään eksyin kävelyllä ja juoksin loppumatkan, ettei kukaan huomaisi minun olleen poissa.

kevään neito jo pukenut esiliinan ylleen

Yleensä näin hyvä tuuli on merkki siitä, että jossain pinnan alla menee huonosti vaikken sitä itse tajuakaan.
Toivon kuitenkin ettei tällä kertaa olisi niin, yritän unohtaa ateriat jotka jäivät kaapin tai roskiksen syvyyksiin, käyn pitemmillä kävelyillä ja olen iloisempi.
Tänään toteutin tätä ideologiaa niin esimerkillisesti, että vielä ulkoa tultuanikin minun oli pakko hyppiä huoneessani kummallisen energianpurkauksen voimasta.
Vaikka tapani mukaan edelleenkin vetäydyn huoneeseeni aina juuri ennen kuin muut tulevat kotiin.

Pidän syksystä ja keväästä, syksystä ehkä hitusen enemmän. Kesä ja talvi ovat laiskoja ja epämiellyttäviä vuodenaikoja siitäkin syystä, että ne ovat kuin ilkeitä kuninkaita jotka ottavat kaiken kunnian tekemättä itse mitään.
Kevät on yleensä ihmisille vain välitila kahden päävuodenajan keskellä, talvelle se on työstäjä ja palvelija.
Keväällä on työtä siinä että se saa sulatettua kaiken lumen pois ennen kuin kesä suvaitsee nousta näyttämölle, se työskentelee olemattomalla palkalla eikä saa kaikkea kiitosta jonka se ansaitsisi.
Ja kevään pienet kukatkin kuolevat kesän pröystäilevien luomusten alle.

Syksy taas imee pois tieltä kesän välinpitämättömänä taakseen jättämää lämpöä. Se puhdistaa puut lehdistään, jotta talvella olisi paremmin tilaa laskeutua niiden oksille puhtaan valkoisena ja huomiostaan nauttien iskostua ihmisten lumen määrää kauhisteleviin puheisiin.
Ja kukaan ei muista enää syksyä koska lehdetkin talvi on jo haudannut.

Aina ihastellaan vain lumen hohdetta ja kesän väreileviä auringonlaskuja, eikä muisteta ettei niitä olisi ilman syksyä ja kevättä.
Toki arvostaen puhutaan myös syksyn väreistä ja kevään leskenlehdistä, mutta niihin ei ujuteta sellaista loistetta kuin talveen ja kesään.

Tästä voisi kirjoittaa vaikka satukirjan, jos sellaista ei olisi jo kirjoitettu.

Opin eilen, ettei kannata laittaa lainakirjan väliin mitään tärkeää ja paperinohutta.
Varsinkaan jos muistaa sen olevan kirjan välissä vasta sitten, kun kirja on palautettu kirjastoon kaksi päivää sitten. Ja varsinkaan jos kirja on sellainen, jolla on pitkä varausjono.
Olen hyvin, hyvin kateellinen sille, joka onnekkaana saa kaupanpäällisiksi minun korttini josta maksoin kaksi euroa ja jonka olisin laittanut seinälleni.

Lohduttaakseni itseäni poikkesin kävelyllä kirjastoon, hakemaan kirjan jonka väliin kukaan ei ollut unohtanut mitään.

Uusi päivitystapani on näköjään kirjoittaa harvoin, mutta sitäkin pitempiä (puuduttavampia) sepustuksia.