Punaiset lehdet palasivat niin nopeasti.
Huomasin ne vasta tänään, kun viikon sairastelun jälkeen kävelin koululle tekemään äidinkielen kokeen.
En taida vieläkään olla aivan terve. Hengittäessä keuhkot täyttyvät jostain, jota ensin luulin pölyksi ja pakotin itseni imuroimaan. Ei se auttanut.
Tyhjällä kadulla suljen silmäni. Keksin säännöt, joissa silmät kuuluu sulkea ensimmäisen rännin kohdalla ja ne pitää osata avata samalla hetkellä kun ohittaa seuraavan. Avasin aina liian aikaisin.
Jalkoihini pudonneissa lehdissä on lupaus siitä, että tappavan kylmä talvi tulee tänäkin vuonna liian aikaisin.
Puuilla on omat etuoikeutensa. Ne kuihtuvat nyt ja sulkevat muun maailman kovan kaarnansa ulkopuolelle. Jättävä luurangoksi muuttuneen runkonsa ja käpertyvät juuriin odottamaan parempaa aikaa.
Omassa lupauksessani, jonka tein kolmannen sadevesirännin jälkeen, lupasin, etten enää ota mallia puista. En syksyllä enkä toivottavasti enää koskaan. Kuihtuminen ei ole ihmisiä varten, meillä ei ole jäätyneen maan alla lepääviä juuria turvanamme. Me jäämme vangiksi kuihtuneeseen runkoon.
Se tuntuu helpolta lupaukselta nyt.
Kiitos, taas. On ihanaa saada lukijoita, enkä minä inhoa kommenttejakaan. Edellisen tekstiin tulleet ilahduttivat älyttömästi!
Kiitos, taas. On ihanaa saada lukijoita, enkä minä inhoa kommenttejakaan. Edellisen tekstiin tulleet ilahduttivat älyttömästi!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti