enkä haluaisi enää jäädä siitä paitsi.
Olen tainnut keksiä itselleni tilapäisen lääkkeen sanattomuuteen: kofeiinihumala. Kahviin tottumattomana kupillinen mustaa kahvia vaikutti seuraavat 5 tuntia ja puhuin enemmän kuin yhtenäkään päivänä koulun alkamisen jälkeen. Huolimatta siitä, miten kylmästi bussi kiihdytti karkuun juuri kun olin saavuttamassa pysäkin, miten myöhästyin hammaslääkäristä jota ei todellisuudessa ollutkaan ja tunnin odottelusta kantiinissa, jossa lopulta pelastuin. Eikä siihen tarvittu muuta kuin kirjani ja kahvi enkä olisi lopulta halunnut lähteä ollenkaan.
Ja olen iloinen, että lähdin kuitenkin.
Vahinko, etten voi alkaa juoda kahvia joka päivä ilman että vaikutus vähän laimentuu. Parempi pidättäytyä vihreässä teessä ja säästää kahvi erikoistilanteisiin.
Ja jos luette tätä kuullaksenne syömishäiriöstä, petytte, sillä minun ei tee mieli puhua siitä. Olen sen kanssa vain kuten ennenkin, osaamatta vieläkään oikein päättää, mikä on väärin. Mutta useammin kuin ennen, löydän itseni valitsemasta oikein.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti