Q.

Ja niin elämä vilahtaa silmieni edestä... Ei vaan, se olikin pelkkä bussi.
Linja-auton numero ilkkuu vielä hetken ennen kuin katoaa mäen taakse, osoittaakseen että se oli juuri se auto johon minun piti ehtiä.
Ja minähän ehdin, mutten kai ollut aivan sellainen jonka voisi huolia matkustajakseen.
Jouduin sitten kävelemään pitkän matkan pakkasessa ja tuulessa.
Muttei se enää ärsytä. Olen jo unohtanut koko jutun. Yleisen talvimasennuksen nimissä tämäkin vastoinkäyminen oli kuitenkin mainittava.

Voi, minun tekisi mieli kirjoittaa tähän jotain kaunista tästä päivästä, tai ihan mistä vain. Mikseivät ohi ajavat bussit, poliklinikka tai koulun käytävät voisi olla kauniita asioita?

Siksi minä lainaan tähän jotain mitä pidän kauniina, jotain jonka joku muu kirjoitti.

"Hän luovutti tytön minulle kuin armonlahjan, uhrin. Muistan vielä räiskyvän vihreän puutarhan, kaupungin huminan, maanpintaa viistävän linnun, koiran yliluonnollisen ulvonnan.

Kaiken sen minä muistan.

Ja maata kauhovat käteni.

Vielä tänäkin päivänä voisin piirtää sen kaiken paperille."

-Enrique Moriel  (Kirjasta Ajattoman kaupungin varjot)

(Kyllä, luen sitä edelleen. Minä olen hidas lukemaan. Se ehkä selittyy sillä että luen kaiken hyvin tarkkaan, mietin kaikkea mitä luen. Tai sitten sen takana ei ole mitään tuollaista.
Mutta ainakin kuvittelen miettiväni.)