Pienenä tanssin balettia. Hyppelin ohuesta renkaasta toiseen ja olin pieni vaaleanpunainen sammakko.
Sateenkaarenvärinen kangas nousi lattiasta kevyesti ja sen alle sujahdettiin yksi kerrallaan.
Naurua.
Vanhemmat auttoivat kun balettiasu laitettiin päälle, solmivat pienen vaaleanpunaisen hameen nauhan rusetille takaa.
Jokaisen kerran jälkeen sai uuden tarran vihkoon.
Perhosia, nalleja ja kimaltelevia kukkia.
Meidän pienten jälkeen oli isojen ryhmä. Katson niitä ihaillen, ne ovat taitavia. Ihan oikeita balettitanssijoita kärkitossuineen.
Saavatkohan ne tarroja?
Nykyään katson tanssijoita melkein samalla tavalla kuin silloin.
Varsinkin balettitanssijoita. Ne ovat niin kauniita (ja hoikkia) balettiasuissaan. Niiden jalat liukuvat lattiaa pitkin (eivätkä reidet hipaisekaan toisiaan).
Taivutus eteenpäin sujuu niiltä niin sulavasti (ja nikamat kuultavat ihon ja kankaan läpi).
Itseasiassa minulla on pieni toive. Haluaisin itsekin aloittaa tanssin.
Mutta kaikki liikunta on kielletty siihen asti kunnes paino saadaan nousemaan normaalin rajoihin, niin on lääkäri kirjoittanut paperiin.
(Mutta entä kun olen painavampi? Sopisinko muka silloin paremmin niiden hoikkien ruususten joukkoon?)
Eikä tanssitunneille noin vain karata salaa.
Silti...
 |
Onko olemassa... |
 |
...yhtään tyttöä joka ei haluaisi olla... |
 |
| ...edes pienen hetken kuin perhonen ja keiju ja vedenneito ja prinsessa? |
(Ai niin, ja kiitos kovasti uudelle lukijalle. Saa tuntemaan itsensä hieman tärkeämmäksi kun joku myöntää lukevansa tätä.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti