Yhtä soutamista ja huopaamista, taas.
Vaa'an lukemat ovat vakaasti laskemassa sinne mistä lähdettiinkin ja yritän uskotella itselleni, ettei se minuun vaikuta mitenkään. Että minä en tunne itseäni sen enempää turhautuneeksi, helpottuneeksi kuin surulliseksikaan.
Turhaan ne siellä painokäyrien toisella puolen yrittävät näyttää olevansa huolissaan, se on vain niiden työtä. Minä olen ihan kunnossa, mitä paino nyt vähän heittelee. Ei sillä ole väliä, niin se tekee kaikilla.
Ja taas huomaan kirjoittavani tästä samasta aiheesta, vaikka tosiasiassa minulle on tapahtunut paljon muutakin.
Minun mittakaavassani paljon on suunnilleen tämän verran:
Olin elokuvissa, omanikäiseni ihmisen kanssa. Se on epätavallista minulle.
Jos elokuviin menen, olen siellä yleensä isäni kanssa. Meillä on usein samanlainen maku elokuvien suhteen, ja tosiasia on oikeastaan se, etten minä tiedä ketään muutakaan jonka voisin pyytää mukaan.
Mutta tällä kertaa hän pyysikin minua ja olin siitä iloinen.
En omista pienintäkään käsitystä siitä, millaista seuraa olen muiden silmissä, joten olin koko ajan melkein varuillani.
Ehkä juuri sen takia yleensä välttelen näitä tilanteita. On rasittavaa kun on pakko miettiä koko ajan miltä näyttää ja miltä kuulostaa. Eikä sille ihan totta voi mitään.
Sain vihdoin aloittaa joulukalenterin luukkujen avaamisen. Kunhan niissä ei ole mitään syötävää, suhtaudun niihin melkein yhtä innokkaasti kuin pienempänäkin. Vaikea vieläkään ymmärtää ihmisiä, jotka sanovat etteivät tarvitse tai halua joulukalenteria.
Olin myös kampaajalla, tänään. Kulmakarvat näkyvät taas otsatukan alta ja toivottavasti se on parempi näin. Niin minä ainakin uskallan ajatella.
Tähän samaan letkaan voisi myös mainita sen, miten juuri löysin suunnittelijan, joka suunnittelee hyvin kauniita koruja jotka ovat aivan yhtä kalliita kuin kauniitakin.
Terveystiedon tunnilla ahdistun, kun jalkapalloilijapojat kertovat lähes jokapäiväisistä kahden tunnin treeneistään. Minä en liiku lähellekään niin paljoa, ja vaikka se on ihan ymmärrettävää liikuntakiellon huomioonottaen, se antaa silti mainion pohjan pienelle ahdistukselle.
Kyllähän minäkin haluaisin, mutta vielä se ei onnistu. Eikä näillä näkymin vielä pitkään aikaan.
Minä saan harrastaa viikon aikana vain yhtä urheilulajia, kerran viikossa, tunnin.
Luultavasti siksi että se on ehdottomasti tärkein harrastukseni, ja pitkäaikaisin myös. Ja sanotaanhan että eläinten seura on terapeuttistakin. (Ja nyt jotkut osaavatkin jo päätellä kyseisen lajin)
Toisaalta se on sallittua ehkä siksi että se on näköjään helppo tapa harjoittaa hienoista kiristystä. Jos paino ei mene hyvään suuntaan, uhataan tämänkin harrastuksen lopettamisella. Vaikka välillä sekään ei tunnu pantilta eikä miltään. Mitä nyt yhdestä harrastuksesta, kunhan saan elää tässä pienessä kuplassani. Niinpä niin.
On vaikea olla ajattelematta, miten paljon helpompaa olisi, kun minut jätettäisiin vain kerralla rauhaan. Järki kyllä osaa sanoa, ettei se olisi minun kannaltani paras vaihtoehto, mutta en vain osaa lakata ajattelemasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti