Olen onnistunut melkein. Pieni aika jona mieleeni ei tule ollenkaan ahdistavaa ajatusta ruoasta tai liikunnasta. Olen yrittänyt roikkua siinä kiinni ja pelännyt että se mahdollisuus luiskahtaa kokonaan käsistäni ellen nyt saa sitä.
Minua on pelottanut avata tietokone, vilkaistakaan televisiota, tehdä kaikkea mikä voisi muistuttaa minua siitä liikaa.
Ulkona en ole käynyt kuin yksinäisillä kävelyillä, siihen aikaan kun katulamput syttyvät tähdiksi niiden tähtien tilalle jotka eivät enää erotu sumuverhon läpi. Niin, ja ojentamassa jouluporkkanoita pörröisen talvikarvansa kasvattaneelle ponilleni kaiken sen pumpulin keskellä.
(Vaikkei se poni oikeasti ole minun omani, mutta se voisi olla)
On epäreilua, että unohtamisen vapauden ymmärtää vasta kun ne tavanomaisiksi jääneet ajatukset ottavat taas vallan, eikä niitä voi enää tietoisesti häätää pois. Niin kuin ei voi päättää mitä unta näkee tai kehen törmää kadulla.
Joulu oli siedettävämpi kuin odotin. Sain lahjoja joita toivoinkin. Ainoastaan karamellirasian kohdalla pala nousi kurkkuun. Huomasin etten ollut sittenkään unohtanut.
Tämänkin vaikeuden vältin avaamalla rasian pöydälle ja julistamalla että niitä saa vapaasti syödä. Ja minun ei tarvinnut taaskaan muuta kuin totella pientä ääntä joka ei ole minun.
Voisinko edes tehdä asioita tämän helpommaksi itselleni?
Epäilen että ne ovat välillä aivan liian helppoja.
Ostin vihdoin vyön näihin farkkuihin jotka pysyivät ennen ylhäällä ilman sitäkin. Äiti sanoo että ne ovat varmaan vain venyneet käytössä, ja että pesu voisi vähän kutistaa niitä.
Minun on nykyään helpompi ymmärtää se että ihminen osaa nähdä vain sen mitä haluaakin nähdä.
(Kun kävelyltä tullessani mietin taas miten paljon pidempi matka minun olisi pitänyt kävellä siinä viimassa, ja miten vähän olen muutenkin kuluttanut, syömiseen nähden, r
Joten minä pärjään kyllä.
(Lainasin otsikon kirjasta 'Tuulen varjo', ja kerron sen nyt kaiken varalta mikäli sillä on jotain merkitystä.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti