Värikkäät lehdet haihtuvat ilmaan aivan liian nopeasti.
Silti valkeus saa minutkin avaamaan ikkunaverhoni kuukauden tauon jälkeen. Mitähän vieras päiväntasaajalta ajattelisi saapuessaan tänne nyt?
Kylmää, kylmää, ja harmaanvalkoista. Ripaus keltaista. Punaista ja irronnut sormentynkä.
Punaiset lapaset roikkumassa oksasta tien laidalla. Ja lapsilla hieman värikkäämmät ja pelkistetyt versiot kommandopipoista.
Tuuli pystyy viiltämään paksunkin takin läpi ja saastuttaa luuytimen roudallaan. Enää ei saa olla lämmin.
Se oli eilen. Eteeni työnnetään palanen ruskeaa kakkua joka saa sydämen tykyttämään ja kädet aloittavat hermostuneen vääntelyn.
"Onko se muka oikeasti noin vaikeaa? Koittaisit edes."
Minä kokeilen yhden kerran. Kokeilen kokonaista kolme pientä lusikallista enkä pysty enempää.
Se on ihan hyvää. Miten uskallankin pitää sitä hyvänä. Jos syön vielä enemmän, ahmin varmasti koko palan. En voi.
"Hetken huulilla, aina lanteilla."
Niin sanoo äiti naurahtaen kun istun vielä pöydässä ja minua alkaa itkettää. Mutta sitä ei voi näyttää muille. Ne luulisivat vielä että loukkaan itseni näin helposti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti