Jonakin kesänä keinuin ystäväni kanssa keinulaudalla, silloin kun molemmat olivat jo isoja tokaluokkalaisia.
Ystävän mielestä se oli ehdottomasti koko pihan hauskin asia, ja minä suostuin aina, vaikken pitänyt keinulaudasta.
Ja oli minulla siihen syykin, vaikka olin hiljaa.
Kun kumpikin vain istui, lauta keinahti auttamatta minun suuntaani ja ystäväni nousi korkealle ilmaan.
Ehkä minua harmitti.
Vaikka olin 10 senttiä pidempi. Ja painavampi.
Seuraavana vuonna, kesäleirillä, uusi kaveri kysyi syönkö minä joka aamu paljon puuroa. En minä syönyt puuroa, ja hän hämmästyi sitä.
Ala-asteen leirikoulussa katsottiin kenen selkäranka tuntuu parhaiten ihon läpi.
Hävisin.
Joskus viidennen luokan alussa terveydenhoitaja totesi, että vaikka tässä iässä paino nouseekin, minun on syytä tarkkailla sitä.
Ystävälleni hän sanoi tämän olevan hieman normaalipainon alarajoilla, käski syömään vähän enemmän.
Minä olin niin erilainen kuin silloinen ystäväni joka käytti kauniita mekkoja aina kesäisin. Ehkäpä minä vain olin jotenkin huonompi. Ehkä. Ei sitä kukaan suoraan sanonut.
"Läski!"
Vaikka sama poika huusi samaa jokaiselle vastaan tulevalle ihmiselle, välittämättä oliko tämä kaveri vai ei, se tuntui jotenkin erityisesti koskevan juuri minua. Niin minä vain ajattelin.
Sitten tuli yläaste ja niin paljon uusia asioita ja ihmisiä joiden keskelle en vain tuntunut sopivan.
Minä päätin että halusin itsekin olla uusi.
Uskoin, toivoin ja halusin olla kerrankin se, joka nousee keinulaudalla ylemmäs.
Ja nyt en saa olla edes sitä.
 |
| Jos elämä kerran on kaunista, miksi siitä sitten on muistutettava niin usein? |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti