Oli ne kaikki yhtä aikaa, ja siltikään mitään päivää ei ollut olemassakaan.
Päivään hakattiin reikiä ja koko sisältö kaadettiin pois ennen kuin se oli ehtinyt edes syntyä.
Syytä päivän tyhjyyteen ei koskaan tiedä, mutta siinä on aina pikkuisia aavistuksia.
Oli yksinäinen välitunti, se ainoa välitunti.
Oli väkinäinen nauru.
Oli tunti jonka olisi yhtä hyvin voinut istua tyhjässä luokassa.
Oli niin että viimein kristallipäivään tuli särö, sillä minä olin hetken kuin rohkea.
Ruokaa tuli lautaselle hieman enemmän kuin olin ajatellut ja olin rohkea ja söin sen.
Rohkeus oli ainakin siihen asti kunnes sekin operoitiin auki, valutettiin tyhjäksi eikä sitä riittänyt enää edes kotiin asti.
Mutta se oli hetken, ennen kuin taitavasti käsittelin pienen annoksen perunamuusia näyttämään lautasellani isommalta.
Joskus rohkeus on vielä kova kuin vesi (vai onko kukaan koskaan onnistunut halkaisemaan vettä?).
Mutta siihen on vielä aikaa, sillä rohkeat joutuvat usein pelottaviin tilanteisiin ja niitä minä pelkään. Paitsi sitten kun olen rohkea.
~~
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti