Ja miten sormeni liukuvatkaan koskettimilla. Niin. Piano ja sen koskettimet ovat minulle kuin jää taitoluistelijalle.
Teen piruetteja ja hyppään korkealle, sitten laskeudun takaisin jäälle eivätkä luistimeni päästä pienintäkään kolahdusta. Minä en ikinä kaadu.
Voi miten kauniisti soitankaan, minun on ihmeteltävä sitä itsekin.
Vaikka...
En edes omista pianoa.
Harhakuva tahtoo kuivua pois silmieni edestä, ja samalla soinnut hiipuvat ilmaan kuin elämästään taisteleva liekki, sellainen jonka joku lopulta puhaltaa sammuksiin.
Eivät minun lohkeilevakyntiset sormeni oikeasti lepää yhdenkään soittimen koskettimilla. Minun sormeni ovat aivan liian lyhyet ja likaiset pianistin sormiksi.
Sormeni lepäävät ystäväni selällä. Ystäväni, joka ei ole liikkunut moneen päivään.
Hän makaa siinä täysin alasti, vatsa maata vasten ja kasvot suunnattuna pois minusta. Hiukset ohenevat ja irtoilevat.
Mutta hänen selkänsä ihon läpi tunkevat kylkiluut ovat kuin pianon suorakaiteenmuotoiset koskettimet. Jos minulla olisi mustetta, värjäisin niistä joka toisen mustaksi.
Mutten minä omista mustetta.
Upotan sormeni vuoroin kylkiluiden väliin muodostuneeseen rotkoon ja sitten taas lepäämään läpikuultavan ihon peittämän hauraan luun päälle.
Säveliä ei kuitenkaan enää tule, ei vaikka painaisin kuinka lujaa. Lujaa minä en kuitenkaan paina, sillä tiedän että pianoni on herkkä soitin.
Ei ainuttakaan säveltä.
Ei ennen kuin...
Ystäväni kääntää hieman päätään. Hän katsoo minua vaikka tiedän etteivät hänen kuumeiset silmänsä näe mitään.
"Jatkahan soittoasi. Minä rakastan kuunnella sitä."
Hymyilen hänelle ja nauran sydämellisesti. Tiedän että hänkin halusi joskus olla pianisti.
"Kyllä minä jatkan."
Sävelet alkavat taas karkailla ulos pianoni koskettimista, nyt soitan jotain iloisempaa ystäväni piristykseksi.
Siitä huolimatta soittimeni ei kohoile enää epätasaisesti.
Se alkaa nyt kylmetä.
Parin päivän päästä se on kärpäsentoukkien pesä, kuten kaikki muukin tässä paikassa.
Nukkukaa hyvin, pienet kärpäset.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti