Tästä tekstistä olin pitkään epävarma, varsinkin tarinasta. Päädyin sitten kuitenkin lähettämään sen.
Tänä yönä en saa nukutuksi.
Sen voi ennustaa jo silloin kun ensimmäisen kerran antaa valon paeta huoneestaan.
Ja kun kello on varttia vaille kolme, kun istun sängylläni kädet polvien ympärillä, keinuen hiljalleen oikealle ja vasemmalle, viimeistään silloin tiedän olleeni oikeassa.
Öisin aika kulkee aaltoillen, kello saattaa äkkiä kääntyä ympäri.
Minua kiusaavat vanhempien heittelemät kiihtyneet sanat jotka kantautuvat olohuoneesta asti.
Korva on kipeä. Kirurginteräksinen tappi on ollut siinä jo neljä viikkoa, mutta nyt korva viimein päätti turvota ja alkaa sylkeä iljettävää nestettä sisuksistaan.
Sitten alan vihdoin olla väsynyt.
Mieli alkaa maalailla kuvaa toisesta ajasta ja paikasta.
Se ei ole totta, mutta näen sen niin elävänä silmieni edessä.
Kapakassa on puiset penkit ja niiden joukosta etsin omani. Se löytyy nurkasta, varjoista joihin on helppo sulautua.
Parissa pöydässä näkyy ihmisiä, miehiä kaikki. Heitä on vanhoja ja nuoria, kaiken näköisiä ja -kokoisia. Mutta tämä on satamakapakka, joten oletan heistä suurimman osan olevan merimiehiä.
Kirosanoja lentelee ilmassa kuin lintuja soidinaikaan. Tekstin siisteyden puolesta jätän ne kuitenkin mainitsematta.
Kaikki tuntuvat odottavan jotain. Joka kerta kun ovi narahtaa, kaikki jotka ovat vielä tarpeeksi selvin päin, hiljenevät odotuksen vallassa.
Viimein ovesta astuu mies jota kaikki ovat odottaneet. Sen aistii tunnelmasta ja siitä tavasta jolla mies katsoo ympärilleen. Hän katselee tutkivasti tämän illan yleisöään.
Kun hän hymyilee, se tuo mieleen pikkupojan virnistyksen. Mies on kuitenkin lähemmäs viittäkymmentä, hänen kasvonsa ovat hieman ahavoituneet ja pavunruskeat.
Hän tervehtii joitakin tuttujaan reippaalla kädenheilautuksella. Sitten hän harppoo tiskille ja kysyy koko kapakalta, kuka haluaisi ilmaisen oluen. Kysymys ei saa yhtäkään hiljaista tai kieltävää vastausta.
Pian mies istuu itsekin olut-tuoppi kädessään.
Vasta tässä vaiheessa huomaan miehen vasemman korvan joka ei pilkistäkään tumman hiuspehkon ja parran seasta. Sitä ei ole. Korvan paikalla ammottaa vain tyhjä, pään sisään johtava aukko.
Joku muukin on huomannut sen.
"Mihinkäs sä olet korvas tiputtanut?"
Yksikorvainen mies hymyilee tyytyväisyyttään, sillä tuo on juuri se kysymys jota hän on odottanut.
"Haluatko todella kuulla?" , hän sanoo katsoen tiukasti kysyjää joka vastaa myöntävästi.
Tarinan alkua kuuntelee vain yksi mies, mutta se saa lisää kuulijoita edetessään.
"Se oli silloin kun olin vielä sotilaana. Meillä oli komennus Kongossa, alkuasukkaiden asuttamilla alueilla.
Olimme vielä kokemattomia uudessa maassa, ja satuimme pystyttämään leirimme vielä tutkimattomalle alueelle. Emme me sitä silloin tietenkään tienneet. Paikka oli rauhallinen aukio metsän keskellä.
Oli ilta ja muut painuivat makuusijoilleen.
Minä ja eräs toinen kunnon mies jäimme kaksin vartioimaan leiriä. Molemmat olivat leirin vastakkaisissa päissä eikä meillä ollut juurikaan näköyhteyttä toisiimme. Niin typerää kuin se silloin olikin.
Kesken vartiovuoron aloin nuokkua pahasti, mutta yritin pitää itseni kaikesta huolimatta hereillä. Muistan heinikon kahisseen hieman, mutten kiinnittänyt siihen sen suurempaa huomiota.
Kesken kaiken hätkähdin hetkessä täysin hereille tuntiessani piston käsivarressani.
Kun katsoin kättäni, näin siihen iskeytyneen ohuen piikin.
Nyppäisin piikin pois täysin ajatuksissani ja mietin samalla oliko näillä aluein mahdollisesti joitakin eksoottisia eläimiä jotka tällä tavalla ampuvat piikkejään.
Pian minua alkoi huimata niin kovasti etten pysynyt enää pystyssä. Eikä kauaakaan kun vielä pahempi aavistus valtasi mieleni. Kun vajosin maahan näkökenttä väreillen ja vilkkuen, olin jo varma että piikki oli ihmisten työtä. Siinä oli täytynyt olla jotakin. Mitä varmimmin myrkkyä.
Koetin vielä huutaa muille, mutten enää hallinnut suutani ja varoitus jäi antamatta."
Mies pitää tauon ja hörppää oluttaan. Nyt jo koko kapakka on hiljennyt, lukuun ottamatta paria täysin päissään olevaa miestä jotka hoilaavat aivan hervottomina huoneen toisessa päässä.
"Ja kun heräsin, heräsin ilman vasenta korvaani. Se oli irrotettu taitavasti, jälki oli hyvin siistiä. Sellaista jälkeä saa vain täydellisesti teroitetulla terällä.
Se sattui kyllä, sattui niin pirusti ja vuosi verta.
Koskaan en ole saanut selville korvani tarinaa.
Sairastuvassa maatessani - olin vielä tokkurainen saamastani myrkkyannoksesta - miehet tulivat kertomaan että olivat etsineet alueelta mahdollisia johtolankoja ja tutkineet maata mutta mitään ei löytynyt.
Kaikki eivät edes uskoneet tarinaani, luulivat kai minun pitäneen itseni hereillä veistelemällä omaa korvaani."
Kuuntelijat ovat hiljaa ja yksikorvainen mies nauttii saamastaan huomiosta. Sitten, vaivihkaa, hän nappaa taskustaan nuppineulan ja heittää sen nopealla ja tarkalla liikkeellä erään nuoren miehen käsivarteen. Mies on ollut kasvot kääntyneenä toiseen suuntaan ja nyt hän huutaa pelästyneenä.
Hetki, ja koko väki remahtaa röhisevään nauruun. Myös takapöydän humalaiset, vaikkeivät tiedä mille nauravat.
Yksikorvainen mies saapuu kapakkaan jok'ikinen viikko. Kukaan ei oikeastaan tunne edes häntä, kukaan ei ole nähnyt häntä kapakan ulkopuolella. Mies on silti aina illan odotetuin asiakas.
Jok'ikinen kerta joku kysyy saman kysymyksen.
Ja jok'ikinen kerta hänellä on siihen erilainen vastaus.
Sitten minä ajelehdin takaisin omaan aikaani, aamuherätysten ja unettomien öiden aikaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti