"Sekin näytti ihan joltain anorektikolta."
Niin isä kommentoi päivystyksen ovesta sisään kävellyttä tyttöä. Se puhuu sekavia, sen meikit ovat levinneet ja hiukset sotkussa. Se on hoikka ja huumeissa. Sen näkee kuka tahansa.
Jostain syystä minua vain ei pelota tuijottaa takaisin.
Tytön seurassa oleva poika valittaa, ettei limsa-automaatti ole toiminut ainakaan kuukauteen. Ilmeisesti vakioasiakkaita, ajattelen, ja hymyilen itsekseni tietämättä oikein miksi.
Minäkin olin siellä jo toista iltaa peräkkäin ja päivät ovat menneet uuden allergiakohtauksen pelossa. Entä jos ne vain eivät lopu, eikä kukaan enää tiedä mistä pilleristä ne oikein johtuvat? Sanoinhan jo että olen vainoharhainen.
Laskutoimituksen jälkeen todistuksen keskiarvoksi selviää 9,3. Oliko se sen arvoista, en tiedä. En oikein osaa olla iloinenkaan, mutta tiedän että huonommasta olisin vain ahdistunut.
Minä käytin pikkulapsenakin tunteja järjestellessäni lelujani mahdollisimman suoraan riviin. Valitettavasti tämä taipumus juurikaan näy huoneessani tai kirjoituspöydälläni.
Olen ajatellut, että tänään sitoudun syömään välipalaa, pystyn kyllä kun päätän tarpeeksi lujasti. Haluan että jäsenissäni kiertää taas veri. Vaikka joskus minä pidänkin kylmistä käsistäni.
Tämän hetken paras joululaulu:
Ja pidän myös kuvasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti