Ja siinä on hieman epätodelisuutta kaiken karhean todellisuuden keskellä.
Se saa hymyilemään paljon useammin kuin jotkin hymyilyttämiselle omistautuneet opukset, jotka harvoin onnistuvat tarkoituksessaan.
Mutta ennenkaikkea se saa ajattelemaan.
Kirjan nimi on Ajattoman kaupungin varjot. Mikäli joku innostuu sen etsimään käsiinsä.
Enrique Moriel on kirjailija.
Tutut lähtevät Lontooseen. En edes uskalla kirjoittaa tähän miten kateellinen olen.
Kukaan tästä porukasta ei ikimaailmassa suostuisi lähtemään kanssani, ja se saa minut pukemaan ylleni aina vain mustemmat sukat.
Tänään koulusta tullessani näin tytön jolla oli kauniit jalat.
Kuinkahan monta askelta voi ottaa kastamatta jalkojaan saveen?
Miksi kaikkein kaunein on aina se, josta ei tiedä mitään?
Miksi sitten kaikki pitää tutkia jokaista syvänmeren kalaa ja tähden syntyvaihetta myöten?
Mitähän bakteerit ajattelevat?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti