Tiistaina istun hiljaa ja keskittyneenä, luokassa. Vilkaisen ensin vaivihkaa ikkunan heijastavaan pintaan ja sitten työnnän katseeni sen läpi.
Puussa juokseva orava on omiaan varastamaan mielenkiintoni pois Ison-Britannian kulttuurimaantieteestä.
Tyttö kyselee olisiko jollain nollavitosen lyijyä. Mä mietin hetken ja katson sinistä muovinkappaletta penaalissani.
Sitten rohkaistun ja ojennan lyijykotelon minua vastapäätä istuvalle tytölle, sydän pamppaillen ja kasvot kuumottaen (enkä nyt tarkoita punastumista), sillä enhän minä yleensä edes puhu sille.
Olen huomaavinani sen katseesta pienen yllätyksen ja se ottaa sinisen muovinkappaleen kädestäni.
Hetken päästä se kuitenkin ojentaa sen takaisin ja sanoo ettei se tarvitsekaan, se löysi jo omansa.
Selvä.
Tänään istun vaikeana isovanhempien luona hieman aikaisilla isänpäiväkutsuilla.
Minulla on päälläni löyhä paita, tummat farkut ja ryppyinen huivi jotka eivät tunnu pelaavan yhteen muiden naispuolisten vieraiden hameiden ja korujen kanssa, mutta samapa tuo.
Sukulaisiahan ne vain ovat.
Kun juttelen aikuisen serkkuni kanssa (tai ehkä vain kuuntelen hänen puhettaan), minusta tuntuu samalta kuin tiistaina lyijykoteloa lainatessani.
~~
Lopuksi pätkä keskustelusta jonka pieni erityisluokkaa käyvä serkkuni aloittaa, sillä se sai minut todella miettimään.
"Hei, _____!"
"Hei."
"Sinä olet jotenkin muuttunut."
"Aijaa..? Ehkä mä olenkin."
Serkkupoika katsoo minua hetken ja miettii.
"Mutta miksi sinä olet muuttunut?"
Ja kun se lähtee, se halaa minua ja sanoo:
"Heippa _____. Ja muista kasvaa!"
"...Samoin."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti