Jos aika olisi kaikki mitä omistan

En oikein tiedä miten minun pitäisi kirjoittaa saadakseni ajatukseni ulos kaikkein sileimpiä hiekkateitä pitkin. Sileät tiet ovat kaikkein helpoimpia.
Se johtuu siitä että isot kivet voivat raapia jalkoja, ja umpeenkasvaneen polun heinikosta hyppii solkenaan punkkeja joiden hampaat uppoavat paljaisiin nilkkoihin ja sääriin.
Ne eivät päästä kulkemaan ehjin jaloin koska matkan varrelle jää aina nahanriekaleita ja lihakimpaleita.
Ja mukana kulkeutuu pieniä mustia loisia.
Vaikka kyllähän sekin ruoho kutittelee jalkoja.

Sinertäviä kissoja kaislikossa.
Niillä on monta valheen ja salaisuuden sekasotkua kerrottavanaan. Ne heilauttavat häntäänsä kuin kutsuksi, istuen sitten odottamaan. Ne katsovat sinertävillä silmillään.
Ja jotkut jäävät kuuntelemaan. Joskus.
Minä jäin kuuntelemaan. Se kissa oli isotassuisin ja sen hännänpää oli valkoinen. Toinen korva roikkui  toista alempana ja viiksistä puolet oli katkeillut.
Se kissa oli kertonut salaisuutensa monille muille ennen minua. Se oli taistellut paikastaan.
Minä silitin sinertävää turkkia ja se kietoi häntänsä harteilleni ennen kuin alkoi kertoa.
Se kertoi.
Kertoi.
Enkä ole vieläkään varma pitäisikö minun uskoa.
Saako kaislikkojen sinertäviä kissoja uskoa? Voiko sellaiseen luottaa jolla on isot tassut ja valkoinen hännänpää?
Tänään minä olen luottanut siihen neljä kertaa.
Minä pelkään, sillä jos lopetan uskomisen, se ei ehkä enää anna minun silittää. Se ei ehkä enää kiedo häntäänsä harteilleni.
Sen turkki on pehmein kaikista.