Kaksi päivää kestoahdistusta ei tee kenellekään hyvää.
Ruokapöydässä vieressä istuva tyttö pureskelee näkkileipäänsä.
Se ei ole ottanut tarjotinta eikä lautasta.
Se huokaa toiselle ettei voi syödä muuta, siksi että hän on liian lihava.
Toinen huokaa.
"Sulle voi tulla vaikka mikä anoreksia! Kyl ihmisen pitää syödä koska muuten se ei toimi."
Tyttö on selvästi iloinen saamastaan huomiosta mutta tasoittaa hymykuoppansa nopeasti.
Se on kuulemma lihava.
Se kuulemma painaa enemmän kuin muut.
Sitä kuulemma häpeää itseään.
"Mä oon pian huolissani susta!" Olisipa joku täältä sanonut saman minulle silloin, ääneen.
Minäkin pureskelen leipää ja tuijotan eteeni.
Minulla on siinä lautanen. Minulla on siinä ruokaa.
Mutta eikö siinä olekin aika paljon?
Ruoka muuttuu mauttomaksi ja jätän sen siihen sillä tekosyyllä etten muka pidä siitä.
Vaikka se on joku muu joka siitä ei pidä. Ja tiedän kyllä kuka se on.
Sitä on vaikea unohtaa. Vaikka seuraavalla välitunnilla näen tytön syövän suklaata ystävänsä kanssa.
---
Kun koulu on loppunut, muut suuntaavat kotiin, ystäviensä luo, keskustaan, betonikuutioiden taakse polttamaan tupakkaa.
Minä suuntaan muutaman korttelin päähän valkotakkisten taloon.
Koita sitten vaan syödä enemmän. Riisupas päällimmäiset vaatteet niin punnitaan. Otetaan nyt toi verenpaine. Onpa sun kädet kylmät. Tässä on sulle uusi aika.
Toivon ettei vatsani pitäisi niin kovaa ääntä että hoitaja kuulee sen.
Olenhan kuitenkin syönyt kunnolla.
1 kommentti:
Usko pois, mä haluaisin sanoa sulle vaikka mitä mutten osaa. En kuitenkaan osaa sanoa muuta, kuin että sä olet ihana ja kirjoitat ihanasti. Haluaisin sanoa kaiken mutta ensinnäkään tämä ei ole oikea paikka eikä mulla ole sanoja.
Lähetä kommentti