Ja myös siitä, että päivät ovat taas luisumassa takaisin niille robottimaisille raiteilleen. Syömisiä tarkkaillaan taas enemmän, nyt kun paino oli tippunut yli kolme kiloa epäinhimillisen pienessä ajassa. Nyt se oli korjaantunut vähän, mutta vain vähän.
Ja neljä kiloa kuulostaa uskomattomalta, täysin uskomattomalta. Niin paljon, ja vielä ylöspäin.
Mutta nämä samat asiat voisitte lukea kenen tahansa muun syömishäiriöisen blogista.
Nyt näette miksen ole kirjoittanut kovin usein.
Äiti käyttää sairaudesta rumaa nimeä anoreksia, mutta mä pidän enemmän syömishäiriöstä koska se ei ole niin ennakkoluulojen ympäröimä käsite. Ja jossain tiedoissanikin kuulemma lukee epätyypillinen syömishäiriö.
Valitettavasti tämä ei kuitenkaan ole ensimmäinen kerta kun hän vääristelee asioita näin.
Eilen yöllä kahdentoista aikoihin vietin aikaani sängyn sijaan päivystyksellä, ja ihan syystä. Senkin jälkeen valvoin vielä pitkään koska minua pelotti nukahtaa. Entä jos nielu turpoaisi äkkiä umpeen ja tukehtuisin nukkuessani?
Olen niin täysin, täysin vainoharhainen.
Elossa minä näytän edelleen olevan.
"Anoreksialääkärillä", kuten äiti sitä rumasti nimittää, nainen ei tahdo uskoa etten oikeasti tiedä mistä käsivarren naarmut ovat tulleet. Näen sen ilmeestä että se uskoo minun kynsineen itse itseäni täysin tarkoituksella, ja sen minä otan loukkauksena.
Olen vihainen ja loukkaantunut, mutta taas kerran olen sitä vain sisäänpäin.
Ulospäin minä kerron rauhallisesti etten todellakaan tiedä jälkien alkuperää. Nielen kyyneleeni. Vastaan rauhallisesti, etten usko pystyväni kertomaan siitä miksi syöminen on taas takkuillut. Sanon että puhun siitä mielummin terapeutin kanssa.
Nielen pienen valkoisen valheen.
Mikä minussa estää puhumasta ongelmistani ammatti-ihmisille? En usko että suun avaaminen voisi ainakaan pahentaa tilannetta, terveellä järjellä ajateltuna.
Terve järki vain tuntuu olevan vähän liian harvoin läsnä näissä asioissa. Se on totta.
Joulu lähestyy vähän liiankin nopeasti. En ole koristellut huonettani tai mitään muutakaan millään tavoin. Olen antanut yhden joululahjan. Lähettänyt kolme korttia. Saanut yhden lahjan ja kaksi korttia.
Tämän enempää minä en saa itseäni joulutunnelmaan vaikka kuinka yrittäisin.
Mutta se pieni lapsi herää siitä huolimatta joka aamu vain avatakseen joulukalenterinsa, sellaisen jossa ei ole suklaata.
Olen kuunnellut Hurtsia, enemmän kuin edes pitäisi jaksaa.
Väsyttää, muttei unikaan tule. Laitan tämänkin lääkkeiden syyksi.
En voi muuta kuin uppoutua Tuulen varjoon, palata Barcelonan kaduille.
Vika on siinä että romutan unelmiani nopeammin kuin ehdin keksiä uusia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti