Näin unta jossa minut jätettiin yksin metsän keskelle, paikkaan jossa ilma oli paksunaan vihreää kaasua. Se kaasu oli niin paksua että tuuli kulki kävelyvauhtia. Se oli ahdistavin uni vähään aikaan.
Siellä olin vain minä ja autiotalo jonka verhot liehuivat hitaasti, ja joka paikkaan tunkeva kaasu.
Onneksi minä heräsin.
Aina herääminen ei vain onnistu.
Täällä voi kyllä nukahtaa, muttei ikinä herätä. Se on yksi maailman mielenkiintoisista epäkohdista.
Jos joku sattuukin heräämään, takaisin nukahtaminen on enää vain mahdotonta. Tai sitten hereillä olleet eivät ole ikinä kertoneet meille siitä.
Ehkä heränneet ovat niitä selittämättömästi hävinneitä ihmisiä, jotka katoavat kuin tuhka tuuleen liikkuvista autoista ja lukituista taloista, mutta sitä ei kukaan tiedä sillä me nukumme emmekä saa herätä. Emme ainakaan täällä.
Tänään ulko-oven vierellä tuoksui vanhan rouvan hajuvesi. Sellainen jota ruiskitaan ensin kaulalle, ja sitten vielä vessaa koristavalle tuoksuenkelille, jonka käsivarret ovat pehmoiset ja täytetyt.
Se tuoksu on kaikesta huolimatta turvallinen, sillä minä tunnen sellaisen rouvan.
Haluaisin oman kissanpennun.
Opettajan mielestä kirjoitukseni kreikan mytologiasta oli hyvä. Minusta se oli ontuva ja kiireesti väkerretty, mitä se kyllä olikin, muttei sen olisi tarvinnut siltä näyttää.
Mutta se oli hyvä muiden töihin verrattuna. Paremmuudentunne tuntuu välillä hyvältä.
Join pelkkää vettä, kun muut söivät lounastaan. Se ei tuntunut miltään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti